Seisoessani hiljaa laivan kannella, katsellessani tummaa kutsuvaa vettä - kuin anoen minua hyppäämään syleilyynsä - toinen ihmisolento kietoo kätensä ympärilleni. Ja yhtäkkiä vesi ei enää seireenien lailla kutsu minua luokseen. Toisen kosketus voi olla yllättävän lohduttavaa. Mutta samalla ahdistus hiipii mieleeni. En pysty tähän. En osaa ihmissuhteita. Enkä halua että kukaan satuttaa mua enää. En vain halua. En tiedä kestänkö enää yhtäkään kertaa. Luultavasti en.
En halua ajatella tätä asiaa tällä hetkellä enää enempää. Ahdistaa aivan liikaa. Eilen yritin kadottaa itseni japanilasten animaatioelokuvien maailmaan ja tänään vietin aikaa kaverini kanssa ja juteltiin tästä jutusta. Mutta silti, vaikka mitä yritän niin en vain saa tätä olo kadotettua, joku nakertaa mua taas sisältä päin. Tahdon vain lipua suloiseen unohdukseen, usvaan. Kadota. Tällä hetkellä kaipaan sitä tunnetta, kun ei vain tunne yhtään mitään.
Itkettää, itkettää, itkettää. Tahtoisin vain lentää pois. Vapautua näistä kahleista. Olen niin eksyksissä. En tiedä mitä teen. Tunnen oloni niin tekopyhäksi, kun kirjoitan tänne että haluaisin majakan mun pimeyteeni, mutta sitten kun joku haluaisi hoitaa tuota majakan virkaa mua alkaa ahdistaa ja juoksen karkuun. Olen jotenkin liian sitoutumiskammoinen ja ihmissuhteista ahdistuva tälläiseen. En vain osaa. En osaa elää enää välttämättä ilman pimeyttäni, koska se on ollut osa minua jo niin pitkään. Ihmiset, jotka saattavat viedä sen pois ovat uhka, uhka minulle ja ainoalle rakastajalleni, tummaan pukeutuneelle hahmolle, joka ei koskaan ole minua jättänyt.
Taidan nyt vain painaa pääni tyynyyn ja kadota kauniiden sanojen ja sävelten maailmaan, jonkun lämpimän ja karvaisen nukkuessa lattialla vieressäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti