25.11.2015

pimeys pinttyy kiinni mun sormenpäihin. tarttuu kiinni mun sydämeen, mun sieluun. se tekee itsestään niin suuren, ettei sitä ilman osaa edes elää, sillä lähtiessään se veis mukanaan mun sydämen ja mun sielun. jopa mun sormenpäät. siksi mä jään yksinään, vaikka onhan mulla aina mun varjo, pimeydestä syntynyt seuralaiseni.

Siitä on lähemmäs neljä kuukautta kun viimeksi kirjoitin tänne. Olen ollut aikeissa tämän neljän kuukauden aikana kirjoittaa, mutta sanat joita olen kirjoittanut ovat tuntuneet niin tyhjiltä ja merkityksettömiltä, etten ole niitä halunnut julkaista. Neljä kuukautta on kulunut nopeasti, ehkä liiankin nopeasti nyt kun sitä oikein ajattelee. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Ehkä aloitan siitä, että kesälomani oli ja meni. Se oli ihan hyvä, ei mitenkään ihmeellinen. Maalasin, kävin festareilla (provinssi, olit mahtava ja muse oli pelastus), kävelin pitkin öisiä katuja, join kaljaa kaverin kanssa vanhalla tehtaalla ja keinuttiin vanhan koulun keinuissa, itkin humalassa elämän tyhjyyttä ja makasin märällä nurmella katsellen tähtiä tuntien itseni ja ongelmani niin pieniksi ja mitättömiksi. Tämä oli kesä, jona osasin olla stressaamatta. Ehkä siksi, että olin niin väsynyt ennen kuin se alkoi. Kesä oli mukava, mutta se oli ja meni. Nyt alan jälleen pudota siihen pohjattomaan kuiluun, josta en tunnu pääsevän mitenkään kokonaan eroon. Pääsen reunalle, mutta se viimeinen ponnistus, jolla voisin nousta tästä kuopasta ja kävellä jälleen tasaisellä maalla, uupuu. Ja niin mä olen täällä pimeydessä, yksin.

Kesälomalla sisästin yhden ajatuksen. Mä pidän yksinäisyydestäni. Vaikka totta kai kaipaan joskus käsiä ympärilleni, suojaamaan minua maailman kolhuilta, pidän silti yksin olemisen tuomasta vapaudesta. Siitä, että saan tehdä juuri niitä asioita kuin haluan, juuri silloin kuin haluan. Pidän tästä, enkä kaipaa ketään vakituisesti. On mukavaa viettää yö jonkun kanssa, mutten kaipaa sitä seuraa enää kun päivä valkenee. Olen niin hajalla ja epävakaa tietyllä tavalla, etten halua sotkea ketään näihin kuvioihin, ennen kuin olen eheämpi ja tasapainoinen. En itsekään voisi nauttia siitä täysin, koska en ymmärtäisi mitä se toinen ihminen minussa näkee, kun itse vihaan itseäni. Tietenkään en sulje parisuhteen mahdollisuutta täysin pois, mutta se ei todellakaan pyöri mielessäni alituisesti.

Kesällä minulla oli ensimmäiset tapaamiset depressiohoitajan kanssa. Ja nyt kun ollaan muutamaan otteseen tapailtu, tultiin siihen tulokseen, että tarvitsen luultavasti lääkityksen. Olen ollut aina jotenkin sitä vastaan. Ajatellut, että jos sitä vaihtoehtoa tarjotaan, en tartu siihen, koska pelkään tulevani riippuvaiseksi ja kaikkia sivuvaikutuksia. Mutta nyt, olen niin väsynyt olemaan aina väsynyt ja mua ärsyttää se, että olen lähes jatkuvasti äirsyyntynyt, että olen vain iloinen, että minulle suositellaan lääkitystä. Haluan vain päästä irti näistä kahleista ja elää.

Ja heti tuon lauseen kirjoitettuani, minut valtaa sanoin kuvaamattoman suuri kuolemanhalu. Voisin itkeä, mutta olen liian väsynyt siihen. Sisälläni vellova pahan olon meri tuntuu saaneen minusta otteen ja tuntuu siltä, että hukun kohta. Koulu on niin raskasta, etten tiedä mitä tehdä. Koulua on nyt käyty noin kuukausi ja olen taas ihan hajoamispisteessä. Kaksi ekaa viikkoa olin lintsaamatta, heräsin joka aamu kuudelta ja tein kaikki läksyt. Viime viikolla lintsasin useaan kertaan ja heräsin vasta seitsemältä. Läksyjäkään en jaksanut enää tehdä. Tänään viikko alkoi sillä, että nukuin pommiin ja olin poissa kahdelta tunnilta sen vuoksi. Olen niin väsynyt. En vain jaksaisi enää yrittää. Mutta samalla haluan yrittää vielä kerran, jos vaikka tällä kertaa onnistuisin. En vain jaksaisi jaksaa.

olin kolme kuukautta viiltelemättä, mutta kahden ekan kouluviikon jälkeen löysin terän, puolivahingossa ja sorruin viiltämään. hups.

Valkoinen keinotekoinen valo loistaa kelmeää valoaan valkoisille seinille. Katseeni kiertää pitkin harmaata lattiaa, yritän laskea kuinka monta harmaata pilkkua harmaassa lattiamatossa on. Turhaudun. Katseeni tutkii ruskeaa hyllykköä, joka seisoo huoneen nurkassa, potilaspöydän vieressä. "Mitä odotuksia sulla on? Mitä sä itse haluaisit, että tapahtuu?" - en mä tiedä. Sama vastaus lähes tulkoon jokaiseen kysymykseen. Taisin myös kertoa, että oon väsynyt - niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mulla oli siis koululääkärin kanssa tapaaminen mun hoidon jatkon osalta, kun tuo projekti - jonka kautta oon käynyt jutelemassa sen yhden naisen kanssa - loppuu tän kuun lopussa. Se oli todella ahdistavaa. Terveydenhoitajan huoneessa istui mun lisäksi kolme henkilöä - koululääkäri, terveydenhoitaja, ja tuo projektinainen - ja ne kaikki tuijotti mua ja pommitti kysymyksillä. Mulla ei ollut mihikään mitään järkevää vastausta, katselin vain seiniä ja nykkäilin. Jos jotain kysyttiin, en osannut vastata. Loppujen lopuksi kolmikko päätyi antamaan mulle vahvemman melatoniini reseptin, eli sen 3mg, ja sitten koululääkäri kirjoitti jonkinnäköisen lähetteen depressiivihoitajalle. Ja mun onneksi projektinainen lupasi soittaa sinne ja varata mulle ajan, koska teidän etten itse siinä onnistuisi. Ja se lupasi tulla ekalla kerralla mukaankin.

Oon kuluneen kuukauden aikana yrittänyt oppia rakastamaan kehoani. Aloin tulla kehoni kanssa toimeen, jotenkin. En itkenyt joka kerta kun katsoin peiliin. Mutta nyt kaikki jotenkin vaan alkaa taas romahtaa. Vihaan itseäni, peilikuvaani, kaikkea minussa. v i h a a n  itseäni! Yleensä päättäisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaisin laihduttaa, mutta tällä kertaa en tee niin. En pyri laihtumaan, vaan alan syödä terveellisemmin. Yritän päästä eroon herkuista, limsoista ja ahmimisesta. Enkä aijo käydä vaa'alla. Siitä tulee vaikeaa, mutta tahdon tehdä pysyviä muutoksia, eikä se onnistu, jos vain tuijotan vaa'an lukua. Joten ensimmäisen kuukauden aikana en käy vaa'alla. Senkin jälkeen vain kerran kuussa. Ja sitä paitsi, jos käy vain harvoin, niin se pudonnut määrä tuntuu suuremmalta, eikä siinä huomaa niitä päivittäisiä heittelyitä, vaan sen mikä on ihan oikeasti pudonnut.

Koulu loppuu perjantaina. Olen niin iloinen siitä, en olisi varmaankaan jaksanut enää yhtään ylimääräistä viikkoa. Vituttaa ja ahdistaa, koska jakson alussa mulla oli neljä kurssia, mutta tulen saamaan kurssimerkinnän vain kahdesta, koska aivan liikaa poissaoloja. Ärsyttää, mutta yritän olla välittämättä koska mulla alkaa loma ja sain sen neljän vuoden opiskelusuunnitelman, ehkä mä vielä selviän lukiosta hengissä.



Olen suunnitellut hautajaisiani.

Herätessäni tänään aamulla, mieleni oli yhtä harmaa kuin taivaan peittäneet pilvetkin. Halusin itkeä, mutta olin liian väsynyt. Aamutoimet hoituivat yhtä nopeasti kuin elokuvien hidastukset. Pukiessani jalkaani skinny jeans mallisia farkkujani näin kuvajaiseni vitriinikaapin heijastavasta pinnasta. Purskahdin itkuun, mutten kyennyt itkemään, en saanut henkeä. Haukoin henkeä kuin maljakostaan pois viskattu kultakala. Lopulta rauhotuin ja istuin sohvalle, vihaamaan itseäni ja kammottavaa kehoani. Kuluneen viikon ajan päiväni ovat alkaneet tuon kaavan mukaan, lukuunottamatta tätä aamua. Kävin koululla kaksi kertaa koko viikon aikana, mutta tunneilla kävin vain kerran ja sekin oli perjantaina. Maanantaina ja torstaina voin pahoin, enkä oikeasti kyennyt menemään kouluun, tiistaina olin tutustumassa yliopistoon - lähinnä välttääkseni koulun - ja keskiviikkona oli taksvärkki, siivosin kotona ja kävin kaupungilla ostoksilla. Otteeni arjesta lipsuu taas ja pelkään tämän viikon aloittavan taas kamalan syöksykierteen, joka tuhoaa taas koko jaksoni. Mun koulunkäyntini on ihan kuralla, tiedän sen sanomattakin, mutta mitä mun pitäisi tehdä kun en vain tunnu löytävän voimavaroja mistään kaiken tämän ylläpitämiseen.

Olen hissukseen työstänyt suunnitelmia tulevaisuutta varten, sellaista tulevaisuutta jossa olen elossa. Ajattelen kuolemaa edelleen päivittäin, toisinaan mietin millaiset hautajaiset haluaisin ja mitä kissoilleni tapahtuisi, jos kuolisin. Ja toki käyn läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita omasta kuolemastani. Mutta tästä huolimatta olen saanut kasaan jonkinlaisen suunnitelman, mutta sekin on hatara, sillä koko jatko-opiskelu suunnitelma on riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta. Eikä mun mielestä mikään tulevaisuuden suunnitelma ole kovin vahvalla pohjalla, jos se riippuu toisesta ihmisestä. Koska ihmissuhteet on mitä on ja ne muuttuu kokoajan, ja mua hiukan ehkä pelottaakin sellainen, että mun tulevaisuus riippuu toisesta ihmisestä, mutta toisaaltaan myös tiedän, ettei musta välttämättä olisi toteuttamaan niin suurta suunnitelmaa - omaa unelmaani - ellei joku olisi mukana mun matkallani. Olen heikko.

Jokunen viikko sitten en löytänyt yhtäkään terääni, joten rikoin yhden sheiverin saadakseni terän jostain ja no, se terä oli terävämpi kuin oletin. Ja no, olin juonut muutaman kaljan ennen kuin menin saunaan ja viilsin puolivahingossa käsivarteeni neljä syvää viiltoa, lisäksi reiteen kaksi syvää viiltoa. Se veren määrä oli yllättävän suuri. Tai siis, en olisi ikinä uskonut, että kuusi viiltoa voisi vuotaa niin paljon. Nyt mulla on kuitenkin kuusi arpea. Neljä käsivarressa, lähellä rannetta, enkä tiedä miten saan ne pysymään piilossa, varsinkin kun kesä on tulossa, eikä villapaitoja voi pitää enää pitkään. Ahdistaa.

Ajatukset harhailevat ja itkettää. Keskittymiskyvyn kanssa mulla on ollut todella paljon ongelmia viime aikoina. Yritän tehdä jotain, mutta se vain jää kesken. Vaikka tekisin jotain kivaa, esim vaikka maalaan, niin ei siitäkään tule oikein mitään. Saatan pystyä keskittymään toisinaan pitkäänkin, mutta jos huomioni herpaantuu hetkeksikin johonkin muuhun, vaikka puhelin soi, niin sen jälkeen en vain kykene enää jatkamaan kun ajatukset harhailevat jossain aivan muualla. Se häiritsee tosi paljon, koska en saa mitään valmiiksi. Vaikka kuinka haluaisin saada muutamat maalaukseni valmiiksi en vain saa. Haluaisin lukea useampia kirjoja, mutta keskittymiskykyni ei riitä siihenkään. Tällä hetkellä katson vain telkkaria, nukun ja ahmin ruokaa. Keskiviikkona söin vahingossa pellillisen ranskalaisia. Tulin kotiin kaupungilta, olin syönyt kaupungilla, mutta kotona huomasin uunipellillisen hieman jäähtyneitä ranskalaisia. No, ajattelin että maistan muutaman ja menen sitten suihkuun. Hetkeä myöhemmin tajusin, että pellillä on enää kymmenkunta ranskalaista ja että suuni on täynnä kuin maaoravalla. Sen tajuaminen ahdisti todella paljon. Vihaan itseäni.

Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

Tahdon kuolla.

In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.

And I don't know what to do, 'cause I'll never be with you

Mä oon jälleen eksynyt näille mun mieleni mustille poluille, vajonnut tähän pohjattomaan kuiluun, josta ei ole tietä ulos. Itken iltaisin hiljaa suihkun lattialla, kun polttavan kuuma vesi pistelee ihollani ja ajatukseni pyörivät elämäni epäonnistumisien sarjan ympärillä. Olen säälittävä ihmispaska, se on itsestäänselvyys.

Viime aikoina kaikki on mennyt päin helvettiä. Ensinnäkään en pystynyt olemaan viiltämättä koko tammikuuta. Pari iltaa ennen kuun vaihtumista viilsin saunan lattialla syvempiä viiltoja kuin koskaan. Se oli hyvin sekava ilta. Mä vaan istuin saunan lattialla, raavin tekemiäni viiltoja ja nauroin. "Koko mun elämäni on suuressa mittakaavassa aivan mitätön. Suuressa mittakaavassa koko ihmiskunta on mitätön. Vain yksi elämänmuoto äärettömässä avaruudessa." Ajattelin tätä ja nauroin. Nauroin, koska loppujen lopuksi kaikki ne asiat joista stressaan on todella mitättömiä. Joskus mä ihmettelen, miksi ihmeessä mä käytän aikani itseni vihaamiseen ja kaikkeen tähän stressaamiseen, kun koko mun olemassa oloni on niin hataraa, mitätöntä ja helposti mua ei olisi. Loppujen lopuksihan ei ole varmaan kovin kaukana, että joku muu istuisi tässä. Minä, mutten kuitenkaan minä. Hieman eri perintötekijät vanhemmilta ja olisin aivan joku toinen. Tätä minä eräänä tammikuisena itana naureskelin kun viilsin saunan lattialla ja join kaljaa.

Viime aikoina oon stressanu todella paljon, noista tammikuisista tuumailuistani huolimatta. Koulutehtäviä on läjäpäin tekemättä ja joudun käymään pari kurssia kokonaan uudelleen, koska kusin ne suoritukset, liikaa poissaoloja ja liikaa tekemättömiä tehtäviä. Unohdin esimerkiksi tehdä biologian tutkielmani, pyysin opettajalta lisäaikaa, sain sitä ja en siltikään saanut tehtyä sitä työtä. Sain kokeesta 7+, mutten luultavasti pääse kurssista läpi, koska en tehnyt sitä tutkielmaa. Ja vaikka pääsisin se ei riitä, koska biologia on yksi niistä harvoista aineista, josta oikeasti pidän ja sen vuoksi en suostu ottamaan kurssiarvosanaksi ysiä huonompaa, joten joudun käymään kurssin uudelleen. Koulustressin lisäksi olen stressannut viime aikoina todella paljon kissa vauvani takia. Viime viikolla se lakkasi syömästä ja jouduttiin viemään se lääkäriin ja se joutui leikkaukseen kun paljastui, että sillä oli tukos suolessa. Ja nyt stressaan sen parantumisesta ja lääkityksistä ja kaikesta.

Niin ja muuten kaiken lisäksi täytin just 18! Tavallaan aika hienoa, mut silti ahdistaa, koska mun pitäis hyvästellä lapsuus ja kaikkee, mut siitä ei oikeen tuu mitään. Haluaisin karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan karkuun kaikkea vastuuta ja muita aikuisten juttuja. Ei musta ihan oikeesti ole aikuiseksi. Tavallaan kyllä haluaisin hankkia mahdollisimman nopeasti oman asunnon, koska sitten voisin itse päättää kokonaan mitä hankin kaupasta ja syömättä jättäminen olisi helpompaa, kun kaapit olisi ihan tyhjiä, eikä vaan yksinkertasesti olisi mitään mitä voisi ahmia. Ahmimisesta puheenollen, mulla on ollut tosi paha ahmimisputki päällä koko helmikuun. Käyn kaupassa vähintään joka toinen päivä, ostan suuren kasan kaikkea ja tulen kotiin, omaan huoneeseen piiloon ahmimaan. Oon syönyt varmaan lähes 20 pussia gifflareita, suklaata, pizzaa, hesen juustoaterioita, sipsejä ja muffineita. Lisäksi mä oon juonut varmaan 15 pulloa coca-colaa ja juonut lähes puoli koppaa kaljaa. Siis pelkästään helmikuun aikana. Ja nyt on 17. päivä... Tahtoisin oksentaa, mutta olen niin epäonnistunut ihminen, etten osaa. Olen lihonnut tämän vuoden aikana lähes 5 kiloa. Tappakaa mut, kun en siihen itse kerran pysty.

Mä olen niin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. En oo noussut sängystä kunnolla perjantain jälkeen, paitsi käynyt kaupassa. Muuten mä oon vaan maannut sängyssä ja syönyt. Mä en jaksa tätä voimattomuutta, mutta mulla ei oo voimia tehdä asialle mitään. Mä oon nukkunut tänään lähes koko päivän, lukuun ottamatta sitä puolta tuntia, jonka aikana kävin hakemassa heseltä ruokaa. Mulla oli puoli tuntia päivävaatteet päällä tänään. Ennätys sitten perjantain. Huolimatta siitä, että oon nukkunut lähes koko päivn, oon taas niin väsynyt, että taidan mennä nukkumaan ja toivoa, että näkisin kivoja unia.

Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.
 

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.

Oon itkenyt melkeen koko viikonlopun. Tänään en ole edes vaihtanut yövaatteita pois, saatika noussut sängystä. On niin voimaton ja turha olo. Kaikki valittaa, kun en tee sitä, enkä tee tota. Olen säälittävä ihmisraunio, mutta porukat ei luultavasti suostu myöntämään sitä, koska tuntisivat itsensä epäonnistuneiksi. Joten vika on selvästikkin mussa, olen vain laiska, se siitä. En vain jaksaisi sitä, että kun jollain ihmeellä saan itseni aamulla kammettua sängystä ylös, että koko päivä valitetaan kun en tee mitään ja sitten kun alan vaikka imuroimaan, enkä jaksa samalla hymyillä ja olla iloinen niin huudetaan mulle siitä, kun kaikki on niin vitun vaikeeta, enkä mä ikinä voi auttaa tekemään mitään. En vaan jaksais tällästä paskaa, mulla on ihan tarpeeks vaikeeta muutenkin, vaikka eihän sitä kukaan usko.

Kun vihdoin ja viimein otin sanan masennus puheeksi isäni kanssa, niin tämä oli yllättynyt.

"Mistä ihmeestä nyt sellanen on tullu?"

"Ehkä sä sit sil hetkel olit vähä sillane..."

"Oisin ymmärtäny jos sillon aluks ois ollu jotain, mut ku ei sillonkaa.."

Ei, mullahan ei voi olla minkään luokan ongelmia. Mä olen ihan kunnossa, olen vain laiska ja aikaansaamaton. Isäni olisi ymmärtänyt, jos olisin ollut masentunut 7-vuotiaana, kun vanhemmat erosivat, vaikka en kunnolla muista siitä mitään, vain pieniä vilauksia sieltä täältä. Mutta hän ei ymmärrä, että mun on paha olla, kun joudun aikuistumaan, on paineita koulun, ulkonäön ja ihan kaiken suhteen. Ei sillä, että äiti olisi ollut yhtään sen tukevampi, kun sain sanan masennus sanottua hänelle ekaa kertaa. Ensinnäkin äiti tietää, että lastenlääkäri epäili mulla masennusta jo joskus 13 tai 14-vuotiaana. Mutta siitä huolimatta;

"Me kaikki ollaan enemmän tai vähemmän masentuneita"

"Se kuuluu tohon ikään"

Ai, mukavaa tietää, että on ihan normaalia minun ikäiselleni ajatella itsemurhaa päivittäin, itkeä ja lintsata koulusta, kun ei pääse sängystä ylös kun on niin paha olla. Kukaan ei tunnu uskovan, että mun on oikeasti paha olla. Se ärsyttää, koska en mä huvikseni ole poissa koulusta, itke öisin kun on paha olla, ajattele itsemurhaa, enkä myöskään viiltele huomion vuoksi. Toivon usein, etten olisi koskaan edes syntynyt.

Tää blogi täytti eilen vuoden. Vanhoja postauksiani lukiessani huomaan, etteivät kovinkaan monet asiat ole muuttuneet. Mutta siitä huolimatta, ajattelin, että voisi olla virkistävää tehdä joku erilainen postaus vaihteeksi. Kommentteihin saa ehdotella ideoita! Ajattelin, että ehkä joku kysymys- tai päiväni kuvina-postaus tai vastaava voisi olla ihan kiva. Josko vaikka joskus saisin jotain aikaiseksi.

Kaikki tuntuu turhalta. Mun koko olemassa oloni on turhaa. Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa tän turhan "olen okei" leikkimisen ja lähteä pois. Mitä järkeä missään enää on? Ei mitään.. Itkettää ja ahdistaa, en jaksa nousta sängystä ylös. Nukuin tänään aamulla tahallaan pommiin ja jäin kotiin. Nukuin suurimman osan päivästä. Olen aika varma, etten tule pääsemään yhdestä kurssista läpi, koska mulla on jo vaikka kuinka paljon poissaoloja, ja joudun olemaan viikon poissa koulusta vielä ennen koeviikkoa. Suoraan sanottuna vituttaa koko helvetin lukio. En haluaisi ja jaksaisi käydä siellä, kun tuntuu että kaikki - osa salaa, osa avoimesti - vihaa mua.

Joululoma tuli, vuosi vaihtui, loma meni, enkä tehnyt yhtään mitään. Uusi vuosi meni ihan päin vastoin kuin suunnittelin. Pyysin kahta eri ihmistä mukaan äitini luokse, ensin yhtä ja sitten toista kun ensimmäisen kanssa ei onnistunut, ja no kukaan ei tullut. Sain katsella ihmisten ryyppäyskuvia yksin instasta ja vittuuntua, kun kumpikaan ei voinut sanoa, että mieluummin ryyppäävät kuin viettävät aikaa kanssani. Ja tientenkin äitini avautui ongelmistaan isäpuoleni kanssa, ja mietin koko illan että miksi kaksi noin erilaista ihmistä on koskaan mennyt naimisiin. Ei siinä mitään vikaa, jos kumppani on erilainen kuin itse, mutta kun nuo eivät pidä ollenkaan samoista asioista. Ja lisäksi isäpuoleni on jonkin asteen narsisti, joka muuttaa asiat vain vaikeammiksi. En ymmärrä, enkä kyllä haluakkaan ymmärtää, mutta silti vituttaa.

Muutenkin koko joulukuu oli varmaan vuoteni kamalin. Kaikki meni päin helvettiä. Eniten ehkä harmittaa se, että olin suunnitellut pitäväni yhdelle kaverilleni yllätyssynttärit ja kutsua lähes kaikki meidän luokalta sinne. Suunnittelin kaikkea mahtaa, mutta eihän sekään sitten voinut onnistua. Koska en ollut jutellut tuolle useampaan viikkoon, en sitten viitsinyt vaivautua. Jälkeen päin on harmittanut ja varsinkin nyt, kun jutellaan taas. Tavallaan mua vähän vaivaa, ettei olla juteltu siitä, miksei juteltu, mutta tavallaan oon niin väsynyt, etten jaksa vaivata mieltäni sillä.

Sain vihdoinkin soitetuksi sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski soittaa ja menen käymään siellä parin viikon päästä. Olen tavallaan helpottunut, että sain sen puhelun soitettua, mutta tavallaan en, koska olen vielä hetken alaikäinen ja ne haluaisivat sen takia puhua myös vanhemmilleni. Tavallaan mua ei vittuakaan kiinnosta se, koska olen niin väsynyt siihen miten mun porukat mulle puhuu, että ehkä ois parempi että ne tietäis, mutta sitten taas tavallaan, kun ekaa kertaa - viime vuonna koululääkärin jälkeen - sanoin äidille, että koululääkäri epäilee, että mulla on masennus, niin se vaan selitti jotain sellasella "joo niin varmaan" asenteella ja mua alko vituttaan niin paljon. Äidin luona en jaksa enää peitellä arpianikaan, koska eihän äiti usko että olen mitenkään masentunut tai mitään, joten mitä väliä. Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.

Misery loves company

Totuus iskeytyy vasten mun kasvoja kuin betoniseinä. Enää muuta päivä ja tämä vuosi on lusittu loppuun. Vuoden alussa en uskonut, että selviäisin tänne asti. Jotenkin tosi epätodellinen olo. Tämä blogikin täyttää pian vuoden. Outoa.. Ja ahdistavaa. Selailin vanhoja postauksia, mikään ei ole muuttunut. Yhtään mikään. Mä olen edelleen se sama säälittävä, lihava ja kamala ihminen joka olin vuosi sitten. Mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ristiriitaista.

Olen yrittänyt nauttia elämästä ja olla positiivinen, mutta huomasin sen olevan taas jälleen kerran turhaa. En osaa nauttia elämästä. En osaa tehdä yhtään mitään oikein - no se nyt ei ole ihme, olen epäonnistuja. En ymmärrä miten ihmiset osaa olla iloisia ja nauttia elämästä, mä en vaan kertakaikkisesti ymmärrä. Ehkä mun ei vain ole tarkoitus olla onnellinen..

Mä olen vain niin väsynyt. Niin väsynyt tähän maailmaan. Niin väsynyt vihaamaan itseäni. Niin väsynyt. Mutta silti. Aina kun katson peiliin ja yritän olla vihaamatta sitä mitä näen, mua alkaa oksettamaan. Pimeyden piiloistaan äänet kuiskivat, puhuttelevat ja huutavat;

"Miten tuota voi olla vihaamatta?" 

"Miksi sä annoit tän taas tapahtua?"

"Mikset sä voi olla niin kuin muut?"

"Kato nyt itseäs saatanan läski, sä olet vitun sekasin jos luulet et kukaan koskaan rakastaa sua!"

Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, mä vihaan itseäni. Mä vihaan joka neliösenttimetriä mun kehossani. Ja silti mä syön. Syön syön syön syön syön ja syön. Miksen mä vaan voisi lopettaa syömistä? Koska mä olen heikko, siksi.

Mä tahtoisin niin kovasti olla kaunis, onnellinen ja rakastettu. Mutta totuus on, että mä olen säälittävä ihmisraunio. Mä yritän tehdä asialle jotain, mutta koskaan mä en onnistu. Mä olen epäonnistuja. Mä oon aina ollut ja no tätä menoa tulen aina olemaankin. Mä päätin varmaan tuhannennen kerran, että nyt mä otan itseäni niskasta kiinni, laihdun ja opin elämään itseni kanssa. Ja luultavasti epäonnistun tuhannennen kerran.

Mä oon ihan hajalla. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen halunnut näin kovin vain lakata olemasta olemassa, haihtua savuna ilmaan, kuolla. Tuntuu, kuin se vähäkin elämänilo, jota olin saamassa takaisin karkaisi luotani. Kaikki menee yksinkertaisesti päin helvettiä. Olen jumittunut autoon, joka on jäänyt junaradalle ja sen yli on pian jyräämässä katastrofijuna. Juna, jonka kyydissä on kaikki se kipu ja tuska, josta olen tämän mitättömän elämäni aikana kärsinyt. Kaikki se ja enemmän. Se juna haluaa tuhota tämän ihmisraunion, lopullisesti. Ennen pystyin karistamaan sen tunteen, että olisi parempi jos olisin kuollut, mutta en enää kykene siihen. Jatkuvasti, lähes jokaisessa - ihan arkipäiväisessä tilanteessa - ajattelen, miten paljon paremmin asiat olisivat ympärilläni olevilla ihmisillä, jos olisin kuollut. Tai vielä parempi vaihtoehto, jos en olisi koskaan syntynyt.

Koulussa käymisestä ei oikein enää tuu yhtään mitään. Usein löydän itseni vessasta, taistelemassa kyyneliä vastaan. Koulu on niin ahdistava paikka, etten tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Alkaa itkettää jo pelkästään tieto siitä, että joudun aamulla heräämään ja menemään kouluun. Viikko joululomaan ja lintsasin silti tänään koulusta. En vain jaksa enää. Musta myös tuntuu, että oon menettänyt yhden tärkeimmistä ystävistäni. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin jutella sille, mutta aina kun päätän tehdä niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää. Mutta myös se, etten juttele sille ahdistaa ja itkettää, koska se ihminen merkitsee mulle niin paljon. Se oli ainoo ihminen jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, ilman että se tuntui mitenkään kiusalliselta tai ahdistavalta. Ja aina kun törmään johonkin hauskaan ja haluaisin pistää sille viestiä siitä, alan epäröidä, enkä enää uskalla pistää sille viestiä, koska musta tuntuu, että oon vaan tiellä.

Musta tuntuu toisinaan, että mun sisällä on yhden sijasta kaksi ihmistä. On se pieni, naiivi ihminen, joka osaa iloita elämän pikkujutuista. Se joka haluaa karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan ennen kuin täyttää kahden kuukauden päästä 18. Se pieni tyttö, joka ei koskaan halunnut lapsena kasvaa aikuiseksi ja olla prinsessa, vaan olla jotain hienoa. Ihan aluksi pölynimurikauppias, sitten taitelija, eläinlääkäri, formulakuski tai lääkäri. Jotain hienoa! Mutta sitten on se tummaan varjoon kietoutunut itkuinen kohta 18-vuotias naisen alku, joka on niin eksyksissä elämänsä kanssa, että mieluummin heittäisi sen hukkaan, lentäisi pois. Toisinaan kun olen kotona, voin tuntea tuon pienen naiivin tytön olemassa olon, tunnen jotain, tunteita.Tuo tyttö odottaa innoissaan ennen jouluaattoa kotiin tulevaa kissanpentua, iloitsee siitä, että saa viettää muutaman viikon rakkaan koiransa kanssa. Mutta aina, viimeistään kun lähden ulos, tuo varjoon pukeutunut murtunut tyttö tulee ja kolauttaa naiivia lasta päähän niin, että tämä vaipuu koomaan.

Olen pahoillani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko maailmaan, sen julmuuksiin. Mä olen eksyksissä ja tarvitsen ehkä vähän aikaa, että löydän jälleen polkuni. Mä tanssin tällä nuoralla, yritän selvitä päivä kerrallaan tästä kaikesta läpi, toivoen, että vielä joskus voisin olla onnellinen. Ihan aidosti onnellinen. En mä tarvii miljoonia euroja, täydellistä poikaystävää tai suosiota. Mä haluaisin vain kyetä olemaan onnellinen.

Hiljaisuuden vallitessa, kaikkien nukkuessa, usva valtaa tämän pikku kaupungin. Usvan läsnäolossa on jotain jopa mystisen oloista, tapa jolla se käärii kaiken harsomaiseen otteeseensa. Kiireinen pikku kaupunki muuttuu autioksi ja aavemaiseksi. On hiljaista ja kaikki nukkuvat, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia. Yksinäiset, surussa riutuvat ihmisrauniot ihailevat aavemaisen majesteettista usvaa, antaen sen kietoutua oman mielensä ympärille, kuin luoden muurin, jolla seuraavasta päivästä saattaa selvitä lävitse.

Itkettää. Ahdistaa. Mikään ei taaskaan vaihteeksi tunnu onnistuvan. Viikon aikana olen hävittänyt kaksi terääni, kaksi ainoaa terääni. Olen kääntänyt koko kämpän ympäri, salaa itkenyt ja raivonnut, enkä ole vielä onnistunut löytämään kumpaakaan. En haluaisi ostaa uutta, mutta en tiedä kykenenkö elämään ilman. Sillä vaikka en olisikaan aikeissa viiltää, on lohdullista tietää ettö se terä on jossain piilossa, odottamassa.

En ole ollut maanantain jälkeen ollenkaan koulussa tällä viikolla. Aluksi olin tosi kipeä, mutta nyt vaikka olisin ollut riittävän terve mennäkseni kouluun en mennyt, koska ensinnäkin ajatuskin koulusta saa mut itkun partaalle ja repimään hiuksia päästäni. Vihaan sitä paikkaa. Liikaa ihmisiä, liikaa paskan jauhantaa, liikaa kaikkea. Ja toiseksi olen maannut sohvalla kaiket päivät katsoen lempisarjojani, itkenyt päivät pitkät hahmojen kuolemia ja itkenyt onnesta kun jotain hyvää on tapahtunut. Olen saanut päästää hetkeksi irti omista ongelmistani ja upota toisiin maailmoihin, todellisuuteen palaaminen ei todellakaan ole mitenkään helppoa.

Makaan yksin kylmässä huoneessani, katsellen taivaalla loistavaa, yksinäistä kuuta. Sen olemassa olo on jotenkin todella lohdullista. Katselen usvaista maisemaa, kuu seuranani ja kuulokkeissani soi Alex Turnerin pehmeä ääni. Kyynel vierii poskelleni ja jälleen kerran itken itseni uneen.

Broken heart and broken bones

Taas yksi turhaakin turhempi kuukausi on vierähtänyt, enkä ole saanut aikaan yhtään mitään. Sen ajatteleminen ahdistaa. Aika valuu sormieni lävitse kuin hiekka, enkä voi estää sitä hupenemasta. En tiedä mitä tehdä. Ahdistaa.

Siitä on kuukausi, kun terveyden hoitaja käski mun soittaa johonkin paikkaan. Ja no, en ole saanut tehtyä sitä. En vain ole pystynyt. Aluksi en pystynyt, sitten en muistanut koko asiaa ja nyt kun ajattelen sitä, mua ahdistaa. Oon kerran kaivanut sen paikan puhelin numeron esiin, mutta ahdistus sai musta otteen ja epäröin. Epäröintini herätti varjoni ja se vakuutti minut siitä ettei minun tarvitse soittaa. Varjo pitää mua panttinvankinaan, orjanaan. Olen kiinni metalliketjussa, joka hankaa pikkuhiljaa mun jo valmiiksi niin riutunutta sielua - jos mulla edes on sellainen.

Koulu ei tällä hetkellä oikein jaksaisi innostaa. Ahdistaa käydä siellä. Liikaa ihmisiä. Ja nyt, jopa mun kaverit alkavat kääntää mulle selkänsä. Eräs kaveri sano mulle, etten sais olla tällänen löysä paska ja että mun pitäis tehdä asioiden eteen jotain. Voi kumpa se oliskin niin helppoa. Mutta eihän se ymmärrä, että joka aamu kun kello soi, tahtoisin heittää sen seinään, olla menemättä kouluun tai kuolla. Ei, ei se vaan ymmärrä, että mä en tahtois olla olemassa, että mä vihaan itseäni ja usein koko saatanan maailmaa, vaikka olen sille monta kertaa sanonut. Mietin usein miksi helvetissä olen kenellekkään kertonut. Ei kenenkään kuuluisi tietää. Ensinnäkin en saisi kuormittaa muita ihmisiä tällä pimeydellä. Ja toisekseen, se voi käyttää sitä mua vastaan, niin kuin monet ihmiset aikasemmin on tehneet.

Ahdistaa, itkettää, vituttaa. En tahtoisi enää ikinä nousta sängystä. Haluaisin vain nukkua, katsoa netflixiä ja nukkua kisujen kanssa. Mutta tää maailma ei kuulemma pyöri sillä lailla. Ja paskat sanon minä. Onneksi kohta on joululoma, eikä tarvii vähään aikaan käydä koulussa. Mutta sitten tulee syötyä vitusti liikaa. Tajusin juuri tässä samalla, kun tätä kirjoitan, että on kulunut vuosi. Tämä blogi täyttää vuoden vaihteen jälkeen vuoden ja minä olen edelleen lihava ihmisraunio. Helvetti kuinka hienoa!

Sade rummuttaa peltikattoa. Ulkona leijuvien pilvien harmaus täyttää mieleni, istuessani hiljaa tyhjyyttä tuijottaen. Istun vain paikallani ja tuijotan eteeni, tyhjyyteen, kuin odottaen, että joku ilmestyisi tyhjästä ja veisi minut johonkin toiseen todellisuuteen, jossa kaikki olisi uutta ja jännittävää. Mutta kukaan ei tule, koskaan. Istun hiljaa ja odotan turhaan, kello tikittää, aikani kuluu. Jokin puristaa rintaani, hengittäminen on vaikeaa. Kyyneleet vierivät poskilleni.

Kukaan ei kaipaa mua. Ketään ei kiinnosta. No, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, mutta kuitenkin sen tajuaminen sattuu aina uudelleen ja uudelleen. Vietin tämän sateisen päivän kotona, telkkarin äärellä, katsellen supernaturalia ja pelaten jotain veljeni pleikkari pelejä. Voi kuinka olenkaan toivonut, että Castiel ilmestyisi jostain ja riuhtaisisi minut mukaan Winchesterien vaarallisiin seikkailuihin. Tai että Peter Pan syöksyisi ikkunastani sisään ja veisi minut mukanaan mikä-mikä-maahan. Tai että valkoinen kani johdattaisi minut kaninkolosta alas ihmemaahan. Mitä vain. Mutta olen tämän todellisuuden vanki. En pääse pois vaikka kuinka tahtoisin.

Yritän vakuuttaa jatkuvasti kaikille, että kaikki on hyvin, että kyllä mä pärjään. Harvoin edes puhun kenenkään toisen elävän olennon kanssa näistä jutuista, jotka mun päässäni liikkuu. On vain niin vaikeaa, selittää ihmisille asioita, joita ne ei ymmärrä. Vaikka mulla on tällä hetkellä enemmän "ystäviä" kuin koskaan aikaisemmin, olen yksinäisempi kuin aiemmin. Ketään ei kiinnosta, käynkö koulussa vai en. Kukaan ei kaipaa mua sinne. Se on luultavasti aika paljon parempi paikka ilman mua. Ilman mun kamalaa olemusta ja sietämätöntä luonnetta. En mene huomennakaan kouluun. En tahdo sinne. Saatan mennä yhdelle "kaverille" koulun jälkeen, tekemään yhtä koulutyötä, mutta kouluun en mene. En ole isälleni kertonut, että en ole ollut koulussa tänään. Väitin olleeni siellä. Ei se kuitenkaan wilmassa käy. Voin pyytää äitiä selvittämään ne poissaolot sitten ennen koeviikkoa, kun se ei tiedä mistään mitään kun asuu niin kaukana.

Meinasin tänään laittaa sähköpostia sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski ottaa yhteyttä, että saisin apua. Mutta en sitten tehnyt sitä. Olen vain surkea paska, joka ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Itkettää. Teen sen vielä joku päivä. Ehkä. Jos en ole liian pelkuri, liian surkea.

Niin kuin vesi virtaa joessa, veri virtaa reisiäni pitkin viemäriin ja alas, alas, alas jäniksen kolosta jonnekkin kauas pois. Tuoreet viillot kirkuvat punaisina vaaleaa ihoani vasten. Menetin taas hillintäni. Yksi muuttui kahdeksi, kaksi neljäksi ja neljä kuudeksi. Kuusi viiltoa reisissä ja viime viikolta kahdeksan käsissä.

Pelkään, että joku huomaa. Muutama kaveri on jo huomannut. Eräs ystäväni tuijotti kättäni pitkään ja katsoi minua sitten silmiin ja sanoi, että minun pitää lopettaa ennen kuin "jään koukkuun". Ahdisti. Sen katseen ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Tuo ei tiedä, että viilsin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten. Olen pyörinyt pohjamudissa viimeiset kolme vuotta, ja nyt joku neuvoo, että mun pitää tehdä jotain etten joudu pohjalle. Vähän myöhäistä. Tämä syvääkin syvemmän ja synkkääkin synkemmän meren pohja on mun kotini nyt. Niin kuin pohjamudissa elämään sopeutuneet kalat, mäkään en enää selviä pinnalla. Mulle on kai kehittyny kidukset, enkä pysty hengittämään pinnalla. En osaa olla onnellinen.

Mulla on niin paha olo, että haluaisin vaan huutaa keuhkot pihalle. Kiljua, huutaa, itkeä, rikkoa jotain. Mitä vain, kunhan saisin jotenkin purettua tätä pahaa oloa. Mutta ei, mä patoan tän kaiken sisälleni. Joskus se kaikki sitten joko purkautuu kerralla kuin murtuva pato, jota ei pysäytä mikään ja tulen tehneeksi jotain todella kamalaa. Tai sitten se hiljaa ja huomaamatta myrkyttää mun mieltäni niin kauan, että menetän kykyni tuntea mitään.

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko elämääni. En haluaisi nousta sängystä, enkä lähteä mihinkään. Päätin jo, etten mene huomenna kouluun. Ahdistaa ja itkettää liikaa. Teen sitten vaikka tehtäviä kotona, mutta kouluun en mene. En vain tahdo. Eikä huomenna ole mitään ylitse pääsemättömän tärkeää tehtävääkään. Ei kukaan huomaa jos olen päivän poissa. Ei kukaan enää edes välitä. Miksi välittäisikään? Olen vain mitätön, arvoton, pateettinen jämä, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Turha.