Joku varjoissa asustava olento kurkottaa käsiään kohti minua ja kietoo katkeran suloisesti kätensä kaulani ympärille. Minun on vaikea hengittää. Ympärilläni on vain uhkaavia varjoja, pimeyttä. Minne kaikki valo on kadonnut? Vaikka aurinko paistaa joka päivä ja aina hieman pidempään, vaivun silti aina vain syvemmälle tähän omaan pimeyteeni. Päivä päivältä sängystä nouseminen on vaikeampaa, iltaisin on vaikeampaa päästä unien kullattuun maahan, joka sekin on muuttunut - ei painajaisia, mutta aina vain omituisempia ja omituisempia unia.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Vaikka tänään oli todella mukava päivä - vietin aikaa erään hyvän kaverini kanssa - tuo vanha tuttuni, ahdistus, kuiski korvaani, kietoi kätensä kaulani ympärille. En ole aikoihin näin vahvasti halunnut kadota, olla olematta olemassa, halusin vain saada siivet ja lentää kauas pois. Melkein kerroin tuolle kaverilleni, että mun on paha olla, mutta en sitten pystynytkään.
Ajatukset vaeltavat valtoimenaan mielessäni, suurin osa vain pahentaa oloani entisestään. Olen levoton. Tänä yönä tuskin nukun kovin paljoa, kun join muutaman kupillisen kahvia kahdeksan tai yhdeksän aikoihin tässä illalla. Olipa taas kovin fiksua minulta.
Viime yönä istuin varmaan tunnin sängylläni ja katselin tähtiä ja kuuta. Niiden läsnäolo ja kolkko valo toivat lohtua ja seuraa yksinäiseen yöhöni. En muista milloin viimeksi olisin ajatellut noin paljon syvällisiä ajatuksia. Lopulta nukahdin, kuu valvoi ja suojeli minua painajasilta ja omituisilta unilta ja nukuin hyvin. Myös tänä yönä ystäväni toivottavasti vahtii untani ohuiden utuisten pilvien keskeltä.
Sisälläni kaihertaa outo tunne. En tiedä mikä se on, mutta sen olemassa olo häiritsee. Se ei mene pois. Nakertaa sisintäni jatkuvasti, enkä pääse siitä eroon. Olen eksyksissä pimeyden keskellä, eikä missään näy valoa, joka ohjaisi minut oikeaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti