Jatkuva ahdistus. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tää päivä oli aivan paska. Edellinen viikko oli aivan paska. Viime kuukausi oli aivan paska. Viimeisen kuukauden ajan oman kuvajaiseni näkeminen millä tahansa heijastavalla pinnalla on saanut mut voimaan pahoin. Muotokaaos. Sitä mä olen.
Olen lihonnut, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin. Sen luvun ajattelukin saa mut itkemään.En mä ihan oikeasti voi olla näin lihava. Mutta kun olen. Ja peilikuvakin on sen mukainen. Iso kasa läskiä kahden valtavan, paksun tikun päässä. Läskiäläskiäläskiä, mitä tahansa kohtaa ruumiissani katsonkaan sieltä löytyy läskiä. Tahtoisin oksentaa. Mun on p a k k o laihtua. Kesästä tulee helvetti jos en laihdu.
Tein päätöksen, en tiedä mitä järkeä siinä on koska se tuskin tulee auttamaan mutta silti. Haen apua masennukseeni ja ahdistukseeni, jos en saa niitä itse kuriin kesäloman aikana. Haluan täyden kontrollin mun elämästä, eikä se onnistu jollen saa noita kahta vanhaa tuttua vihdoin kuriin. Toisaalta helposti saatan "unohtaa" tuo päätöksen. En ole varma onko se järkevä päätös, koska en tiedä seurauksia. Tuskin.
Olen niin väsynyt. Pitäisi varmaan mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta kun ei siitäkään ole viimeaikoina mitään tullut. En vain saa unta. Ja jos saisin en tahdo. Ja vaikka tahtoisin niin silti valvon vielä hetken pidempään. En jaksa odottaa että saan taas kadota elokuvien ja piirrettyjen maailmaan hetkeksi ja unohtaa tämän todellisuuden. Kyllä sanoin piirrettyjen. Olen 17-vuotta ja katson piirrettyjä. Katoan mieluusti niiden kauniisiin maailmoihin, kuin vietän aikaa oman, pimeän mieleni sisällä.
Minusta tuntuu, että moni ystävistäni säikähtäisi jos tietäisi, kuinka pimeää mielessäni on. En usko, että kovinkaan moni arvaisi että minulla on masennus ja ahdistus ja viiltelen ja muutenkin satutan itseäni. Eikä moni arvaisi että silloin tällöin mietin kuolemaa, joka tavallaan saattaisi olla helpotus. Pelkään sitä silti vielä ehkä kuitenkin vähän. Ironista. Mietin usein miten ihmiset reagoisivat jos katoaisin kuukaudeksi, ja tullessani takaisin kertoisin heille totuuden minusta. Usein mietin löytyisikö luokastamme ketään, joka tukisi minua. Vaikka minulla onkin hyviä ystäviä luokasani, en tiedä miten he reagoisivat. Luultavasti kaikki kiertäisivät minut kaukaa ja jättäisivät yksin. Joten hys, tuki turpasi ja ole hiljaa-tekniikka taitaa olla kaikkein paras, jos haluan että minulla on vielä lukion päättyessä kavereita.
Olen niin yksinäinen. Tarvitsisin jonkun, joka halaisi, lohduttaisi, auttaisi. En tahdo, että joku prinssi Uljas ojentaa kätensä ja nostaa minut ylös täältä pimeästä kuopastani - en tahdo sitä, koska kun tuo ihminen lähtisi elämästäni, putoaisin samaan kuoppaan uudelleen. Aion nousta täältä itse, mutta jos olisi joku tukemassa ja auttamassa silloin kun otteeni lipsuu. Se olisi helvetin mahtavaa. Mutta ei niin käy. Ei mulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti