Miten pääsisin pakoon tätä sisälläni vellovaa pahaa oloa, tummaa myrsky pilveä? Juoksen ja juoksen, mutten etene lainkaan. Vaikka minne yrittäisin piiloutua, aina se löytää minut, ennemmin tai myöhemmin. Mutta vaikka saisinkin siivet selkääni ja lentäisin kauas myrskyni luota, osaisinko enäää elää ilman sitä? En pysty elämään tummaan pukeutuneen vieraani kanssa, mutten osaa elää ilmankaan sitä enää. Niin kauan se on salakavalasti majaillut mieleni perukoilla.
Muutaman viikon rutistus ja sitten alkaa kesäloma. Ei vain yhtään tunnu siltä. Tämä vuosi - lukion ensimmäinen - on vierähtänyt niin nopeasti. Täytyy myöntää, että mua pelottaa. Ei enää kauaa ja ihmiset alkavat olettaa, että minulla on tulevaisuuden suunnitelmia - ammattitoiveita, jatko-opiskelu paikka toiveita. Ihmiset odottavat, että osaisin päättää asioista, jotka helposti vaikuttavat koko loppu elämääni. Tosiasia kuitenkin on, että en kauheasti mitään - ainakaan kovin realistista - ole ehtinyt miettimään, kun on näissä arkirutiineissakin jo ihan liikaa tehtävää. Mitä enemmän ajattelen tulevaisuuttani, sitä enemmän se ahdistaa. En halua joutua ottamaan sitä valtavaa vastuuta, joka mun käsiin ollaan työntämässä, ihan näin yks kaks yllättäen. Pitäisi olla jotenkin aikuinen. Tahdon itkeä.
Ainoat haaveet tulevaisuuteen - olettaen, että selviän tästä aikuistumisprosessistani hengissä - ovat epärealistisia. Tahtoisin kiertää maailmaa, kerätä bändin ja tehdä musiikkia. Viime aikoina lähinnä muusikon ja näyttelijän ammatit ovat alkaneet kiehtoa minua. Musiikki on aina ja yhä edelleen on lähellä sydäntäni. Tahtoisin ansaita sen kautta elantoni, mutten usko, että musta on siihen. Itseluottamuksen puute... Lukion aikana myös näytteleminen on alkanut kiinnostaa mua. Näyttelijän ura olisi aivan mahtava ja unelmien täyttymys, mutta kun miettii mun taitotasoa ja TEAKin sisäänpääsemin prosenttia (n. 1% hakeneista pääsee) niin aika kaukaa haetulta alkaa myös näyttelijän urani kuullostaa. Luulempa, että mun elämäni tulee olemaan kuin surkea yhdistelmä kahdesta leffasta, 40v ja neitsyt sekä Muuttohaluton poikamies, vaikka en olekkaan mies. Siinäpä olisi jollain dokumentin tekijällä hauskaa, kun saisi tehdä 40-vuotiaasta, kotona asuvasta neitsyestä dokumentin. Mulla on niin valoisa tulevaisuus.
Ahdistaa koko tulevaisuuden ajattelu niin paljon, etten halua ajatella sitä yhtään enempää. Taidan vain kuunnella loppuyön Kurt Cobainin ihania sanoituksia, leijailla johonkin toiseen todellisuuteen, jossa mullakin ois mahdollisuus tulevaisuuteen ja elämään. Kuppi teetä ja ehkä hyvä kirja. Tai sitten vain rutistan pehmonalleani ja katsellen kuinka kuu lipuu taivaalla, niin ylväänä, mutta niin yksinäisenä. Me ymmärretään toisiamme. Kumpikin on yksin, vaikka ympärillä on ties kuinka monta muuta eloisaa sielua. Mun sieluni on kai usvainen ja väritön, yksinäinen susi, joka ulvoo kaipuutaan kaukaiselle sukulaissielulleen, kuulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti