Siitä on lähemmäs neljä kuukautta kun viimeksi kirjoitin tänne. Olen ollut aikeissa tämän neljän kuukauden aikana kirjoittaa, mutta sanat joita olen kirjoittanut ovat tuntuneet niin tyhjiltä ja merkityksettömiltä, etten ole niitä halunnut julkaista. Neljä kuukautta on kulunut nopeasti, ehkä liiankin nopeasti nyt kun sitä oikein ajattelee. En edes tiedä mistä aloittaisin.
Ehkä aloitan siitä, että kesälomani oli ja meni. Se oli ihan hyvä, ei mitenkään ihmeellinen. Maalasin, kävin festareilla (provinssi, olit mahtava ja muse oli pelastus), kävelin pitkin öisiä katuja, join kaljaa kaverin kanssa vanhalla tehtaalla ja keinuttiin vanhan koulun keinuissa, itkin humalassa elämän tyhjyyttä ja makasin märällä nurmella katsellen tähtiä tuntien itseni ja ongelmani niin pieniksi ja mitättömiksi. Tämä oli kesä, jona osasin olla stressaamatta. Ehkä siksi, että olin niin väsynyt ennen kuin se alkoi. Kesä oli mukava, mutta se oli ja meni. Nyt alan jälleen pudota siihen pohjattomaan kuiluun, josta en tunnu pääsevän mitenkään kokonaan eroon. Pääsen reunalle, mutta se viimeinen ponnistus, jolla voisin nousta tästä kuopasta ja kävellä jälleen tasaisellä maalla, uupuu. Ja niin mä olen täällä pimeydessä, yksin.
Kesälomalla sisästin yhden ajatuksen. Mä pidän yksinäisyydestäni. Vaikka totta kai kaipaan joskus käsiä ympärilleni, suojaamaan minua maailman kolhuilta, pidän silti yksin olemisen tuomasta vapaudesta. Siitä, että saan tehdä juuri niitä asioita kuin haluan, juuri silloin kuin haluan. Pidän tästä, enkä kaipaa ketään vakituisesti. On mukavaa viettää yö jonkun kanssa, mutten kaipaa sitä seuraa enää kun päivä valkenee. Olen niin hajalla ja epävakaa tietyllä tavalla, etten halua sotkea ketään näihin kuvioihin, ennen kuin olen eheämpi ja tasapainoinen. En itsekään voisi nauttia siitä täysin, koska en ymmärtäisi mitä se toinen ihminen minussa näkee, kun itse vihaan itseäni. Tietenkään en sulje parisuhteen mahdollisuutta täysin pois, mutta se ei todellakaan pyöri mielessäni alituisesti.
Kesällä minulla oli ensimmäiset tapaamiset depressiohoitajan kanssa. Ja nyt kun ollaan muutamaan otteseen tapailtu, tultiin siihen tulokseen, että tarvitsen luultavasti lääkityksen. Olen ollut aina jotenkin sitä vastaan. Ajatellut, että jos sitä vaihtoehtoa tarjotaan, en tartu siihen, koska pelkään tulevani riippuvaiseksi ja kaikkia sivuvaikutuksia. Mutta nyt, olen niin väsynyt olemaan aina väsynyt ja mua ärsyttää se, että olen lähes jatkuvasti äirsyyntynyt, että olen vain iloinen, että minulle suositellaan lääkitystä. Haluan vain päästä irti näistä kahleista ja elää.
Ja heti tuon lauseen kirjoitettuani, minut valtaa sanoin kuvaamattoman suuri kuolemanhalu. Voisin itkeä, mutta olen liian väsynyt siihen. Sisälläni vellova pahan olon meri tuntuu saaneen minusta otteen ja tuntuu siltä, että hukun kohta. Koulu on niin raskasta, etten tiedä mitä tehdä. Koulua on nyt käyty noin kuukausi ja olen taas ihan hajoamispisteessä. Kaksi ekaa viikkoa olin lintsaamatta, heräsin joka aamu kuudelta ja tein kaikki läksyt. Viime viikolla lintsasin useaan kertaan ja heräsin vasta seitsemältä. Läksyjäkään en jaksanut enää tehdä. Tänään viikko alkoi sillä, että nukuin pommiin ja olin poissa kahdelta tunnilta sen vuoksi. Olen niin väsynyt. En vain jaksaisi enää yrittää. Mutta samalla haluan yrittää vielä kerran, jos vaikka tällä kertaa onnistuisin. En vain jaksaisi jaksaa.
olin kolme kuukautta viiltelemättä, mutta kahden ekan kouluviikon jälkeen löysin terän, puolivahingossa ja sorruin viiltämään. hups.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti