Siitä on lähemmäs neljä kuukautta kun viimeksi kirjoitin tänne. Olen ollut aikeissa tämän neljän kuukauden aikana kirjoittaa, mutta sanat joita olen kirjoittanut ovat tuntuneet niin tyhjiltä ja merkityksettömiltä, etten ole niitä halunnut julkaista. Neljä kuukautta on kulunut nopeasti, ehkä liiankin nopeasti nyt kun sitä oikein ajattelee. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Ehkä aloitan siitä, että kesälomani oli ja meni. Se oli ihan hyvä, ei mitenkään ihmeellinen. Maalasin, kävin festareilla (provinssi, olit mahtava ja muse oli pelastus), kävelin pitkin öisiä katuja, join kaljaa kaverin kanssa vanhalla tehtaalla ja keinuttiin vanhan koulun keinuissa, itkin humalassa elämän tyhjyyttä ja makasin märällä nurmella katsellen tähtiä tuntien itseni ja ongelmani niin pieniksi ja mitättömiksi. Tämä oli kesä, jona osasin olla stressaamatta. Ehkä siksi, että olin niin väsynyt ennen kuin se alkoi. Kesä oli mukava, mutta se oli ja meni. Nyt alan jälleen pudota siihen pohjattomaan kuiluun, josta en tunnu pääsevän mitenkään kokonaan eroon. Pääsen reunalle, mutta se viimeinen ponnistus, jolla voisin nousta tästä kuopasta ja kävellä jälleen tasaisellä maalla, uupuu. Ja niin mä olen täällä pimeydessä, yksin.

Kesälomalla sisästin yhden ajatuksen. Mä pidän yksinäisyydestäni. Vaikka totta kai kaipaan joskus käsiä ympärilleni, suojaamaan minua maailman kolhuilta, pidän silti yksin olemisen tuomasta vapaudesta. Siitä, että saan tehdä juuri niitä asioita kuin haluan, juuri silloin kuin haluan. Pidän tästä, enkä kaipaa ketään vakituisesti. On mukavaa viettää yö jonkun kanssa, mutten kaipaa sitä seuraa enää kun päivä valkenee. Olen niin hajalla ja epävakaa tietyllä tavalla, etten halua sotkea ketään näihin kuvioihin, ennen kuin olen eheämpi ja tasapainoinen. En itsekään voisi nauttia siitä täysin, koska en ymmärtäisi mitä se toinen ihminen minussa näkee, kun itse vihaan itseäni. Tietenkään en sulje parisuhteen mahdollisuutta täysin pois, mutta se ei todellakaan pyöri mielessäni alituisesti.

Kesällä minulla oli ensimmäiset tapaamiset depressiohoitajan kanssa. Ja nyt kun ollaan muutamaan otteseen tapailtu, tultiin siihen tulokseen, että tarvitsen luultavasti lääkityksen. Olen ollut aina jotenkin sitä vastaan. Ajatellut, että jos sitä vaihtoehtoa tarjotaan, en tartu siihen, koska pelkään tulevani riippuvaiseksi ja kaikkia sivuvaikutuksia. Mutta nyt, olen niin väsynyt olemaan aina väsynyt ja mua ärsyttää se, että olen lähes jatkuvasti äirsyyntynyt, että olen vain iloinen, että minulle suositellaan lääkitystä. Haluan vain päästä irti näistä kahleista ja elää.

Ja heti tuon lauseen kirjoitettuani, minut valtaa sanoin kuvaamattoman suuri kuolemanhalu. Voisin itkeä, mutta olen liian väsynyt siihen. Sisälläni vellova pahan olon meri tuntuu saaneen minusta otteen ja tuntuu siltä, että hukun kohta. Koulu on niin raskasta, etten tiedä mitä tehdä. Koulua on nyt käyty noin kuukausi ja olen taas ihan hajoamispisteessä. Kaksi ekaa viikkoa olin lintsaamatta, heräsin joka aamu kuudelta ja tein kaikki läksyt. Viime viikolla lintsasin useaan kertaan ja heräsin vasta seitsemältä. Läksyjäkään en jaksanut enää tehdä. Tänään viikko alkoi sillä, että nukuin pommiin ja olin poissa kahdelta tunnilta sen vuoksi. Olen niin väsynyt. En vain jaksaisi enää yrittää. Mutta samalla haluan yrittää vielä kerran, jos vaikka tällä kertaa onnistuisin. En vain jaksaisi jaksaa.

olin kolme kuukautta viiltelemättä, mutta kahden ekan kouluviikon jälkeen löysin terän, puolivahingossa ja sorruin viiltämään. hups.

And I don't know what to do, 'cause I'll never be with you

Mä oon jälleen eksynyt näille mun mieleni mustille poluille, vajonnut tähän pohjattomaan kuiluun, josta ei ole tietä ulos. Itken iltaisin hiljaa suihkun lattialla, kun polttavan kuuma vesi pistelee ihollani ja ajatukseni pyörivät elämäni epäonnistumisien sarjan ympärillä. Olen säälittävä ihmispaska, se on itsestäänselvyys.

Viime aikoina kaikki on mennyt päin helvettiä. Ensinnäkään en pystynyt olemaan viiltämättä koko tammikuuta. Pari iltaa ennen kuun vaihtumista viilsin saunan lattialla syvempiä viiltoja kuin koskaan. Se oli hyvin sekava ilta. Mä vaan istuin saunan lattialla, raavin tekemiäni viiltoja ja nauroin. "Koko mun elämäni on suuressa mittakaavassa aivan mitätön. Suuressa mittakaavassa koko ihmiskunta on mitätön. Vain yksi elämänmuoto äärettömässä avaruudessa." Ajattelin tätä ja nauroin. Nauroin, koska loppujen lopuksi kaikki ne asiat joista stressaan on todella mitättömiä. Joskus mä ihmettelen, miksi ihmeessä mä käytän aikani itseni vihaamiseen ja kaikkeen tähän stressaamiseen, kun koko mun olemassa oloni on niin hataraa, mitätöntä ja helposti mua ei olisi. Loppujen lopuksihan ei ole varmaan kovin kaukana, että joku muu istuisi tässä. Minä, mutten kuitenkaan minä. Hieman eri perintötekijät vanhemmilta ja olisin aivan joku toinen. Tätä minä eräänä tammikuisena itana naureskelin kun viilsin saunan lattialla ja join kaljaa.

Viime aikoina oon stressanu todella paljon, noista tammikuisista tuumailuistani huolimatta. Koulutehtäviä on läjäpäin tekemättä ja joudun käymään pari kurssia kokonaan uudelleen, koska kusin ne suoritukset, liikaa poissaoloja ja liikaa tekemättömiä tehtäviä. Unohdin esimerkiksi tehdä biologian tutkielmani, pyysin opettajalta lisäaikaa, sain sitä ja en siltikään saanut tehtyä sitä työtä. Sain kokeesta 7+, mutten luultavasti pääse kurssista läpi, koska en tehnyt sitä tutkielmaa. Ja vaikka pääsisin se ei riitä, koska biologia on yksi niistä harvoista aineista, josta oikeasti pidän ja sen vuoksi en suostu ottamaan kurssiarvosanaksi ysiä huonompaa, joten joudun käymään kurssin uudelleen. Koulustressin lisäksi olen stressannut viime aikoina todella paljon kissa vauvani takia. Viime viikolla se lakkasi syömästä ja jouduttiin viemään se lääkäriin ja se joutui leikkaukseen kun paljastui, että sillä oli tukos suolessa. Ja nyt stressaan sen parantumisesta ja lääkityksistä ja kaikesta.

Niin ja muuten kaiken lisäksi täytin just 18! Tavallaan aika hienoa, mut silti ahdistaa, koska mun pitäis hyvästellä lapsuus ja kaikkee, mut siitä ei oikeen tuu mitään. Haluaisin karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan karkuun kaikkea vastuuta ja muita aikuisten juttuja. Ei musta ihan oikeesti ole aikuiseksi. Tavallaan kyllä haluaisin hankkia mahdollisimman nopeasti oman asunnon, koska sitten voisin itse päättää kokonaan mitä hankin kaupasta ja syömättä jättäminen olisi helpompaa, kun kaapit olisi ihan tyhjiä, eikä vaan yksinkertasesti olisi mitään mitä voisi ahmia. Ahmimisesta puheenollen, mulla on ollut tosi paha ahmimisputki päällä koko helmikuun. Käyn kaupassa vähintään joka toinen päivä, ostan suuren kasan kaikkea ja tulen kotiin, omaan huoneeseen piiloon ahmimaan. Oon syönyt varmaan lähes 20 pussia gifflareita, suklaata, pizzaa, hesen juustoaterioita, sipsejä ja muffineita. Lisäksi mä oon juonut varmaan 15 pulloa coca-colaa ja juonut lähes puoli koppaa kaljaa. Siis pelkästään helmikuun aikana. Ja nyt on 17. päivä... Tahtoisin oksentaa, mutta olen niin epäonnistunut ihminen, etten osaa. Olen lihonnut tämän vuoden aikana lähes 5 kiloa. Tappakaa mut, kun en siihen itse kerran pysty.

Mä olen niin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. En oo noussut sängystä kunnolla perjantain jälkeen, paitsi käynyt kaupassa. Muuten mä oon vaan maannut sängyssä ja syönyt. Mä en jaksa tätä voimattomuutta, mutta mulla ei oo voimia tehdä asialle mitään. Mä oon nukkunut tänään lähes koko päivän, lukuun ottamatta sitä puolta tuntia, jonka aikana kävin hakemassa heseltä ruokaa. Mulla oli puoli tuntia päivävaatteet päällä tänään. Ennätys sitten perjantain. Huolimatta siitä, että oon nukkunut lähes koko päivn, oon taas niin väsynyt, että taidan mennä nukkumaan ja toivoa, että näkisin kivoja unia.

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.