Päivät valuvat sormieni läpi kuin hiekka, enkä saa niistä minkäänlaista otetta. Leijailen omissa maailmoissani, kaukana todellisuuden kylmästä ja kovasta kosketuksesta. Tunnen jotain omituista silloin tällöin, tunteita...? Mutta sekin on vain hetkellistä ja katoaa sitten kuin tuhka tuuleen.
Koeviikko. Sen kuullostaa lähes kirosanalta. Mua ahdistaa ajatus kokeista. Mutta tavallaan pidän koeviikoista, koska silloin on paljon vapaa-aikaa, ainakin jos on muistanut tehdä hyvät muistiinpanot ja opiskella ennen koeviikkoa. En tiedä olenko koskaan tehnyt kunnon muistiinpanoja tai opiskellut kunnolla mutta olen selvinnyt tähän mennessä hyvillä arvosanoilla, jos yhtä kurssia ei lasketa. Mutta hyvistä arvosanoista huolimatta mua ahdistaa kokeet. Ihan kuin mulla ei olis tarpeeks hankalaa ilman tätäkin. Ensimmäinen koe takana ja liian monta edessä.
Tänään aamulla J kertoi mulle, että on muuttamassa lähipäivinä samalle paikkakunnalle, tänne perkeleen tuppukylään. Tavallaan on kivaa kun kaveri muuttaa samalle paikkakunnalle, vaikka en nyt tiedä ollaanko me niin kovin läheisiä kavereita. Oli kyllä tosi kivaa jutella sen kanssa vähän paremmin, kun aika harvoin ehitään jutella, mitä nyt heipat sanotaan. Mut sitten mua alkoi ahdistamaan se että se muuttaa tänne. Kun mä tiedän että vaikka mä siitä tykkäänkin, niin ei meidän välillä tuu koskaan mitään olemaan. Ja musta tuntuu, että sillä on jo joku. Pitäis vaan päästää irti. Auto olisi vaikka voinut jyrätä mun ylitseni tänään.
Tuntuu että oon umpikujassa. Mulla ei oo salaista takaovea jonka avulla pääsisin pois, jos tilanne käy liian ahdistavaksi täällä maan päällä. Mulla ei ole mitään. Mulla on aina ennen ollut joku, edes hatara suunnitelma, mutta mikään niistä ei tule toimimaan, uusia umpikujia. Tahtoisin vaan sulkea silmäni ja lentää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti