Mua ahdistaa, koska äitini on laihempi kuin minä. Hyväksyisin sen kyllä muuten, mutta kun ennen yhteen äitiini mahtui melkein kaksi minua. Ja kun se koko ajan jauhaa miten siitä on niin hienoa kun se on laihtunut ja kuinka sen viimeinkin pienempi kuin minä. Ja muutenkin, joka asia missä koen olevani hyvä - okei edes riittävä - niin se tulee ja ehei en minä riitä kun hän on niin paljon parempi joka asiassa. Ei taida olla yhtäkään asiaa jossa olisin parempi. En ole enää pienenpi, en ole parempi laulamaan - vaikka pääsinkin laulamalla musiikkiteatteripainotteiseen lukioon - en ole taitava yhtään missään jos äidiltäni kysytään. Olen vain suuri pettymys. Mutta annan sen olla, ei se ole äidin vika etten ole täydellinen. Eikä äiti voi ainakaan sanoa olevansa mua vahvempi, koska mä olen vielä täällä. Mä saatan löytääkin jotain jossa olen parempi. Jos olisinkin henkisesti vahvempi ja ehkä rohkeampi tietyissä tilanteissa kuin äitini. Ehkä vielä joskus äitinikin myöntää että olen parempi jossain. Tai sitten ei.
Mua ahdistaa. Ihan kuin mun rinnasta ois revity iso pala pois. Olo on jotenkin ontto, mutta silti tosi tukala. Henki ei tahdo kulkea niin kuin sen kuuluisi. Ostin tänään purkillisen Ben & Jerrysiä ja ajoin syödä koko purkin yksin enkä oksenna. En saa. Saampahan kärsiä kun olen koko järkyttävän purkin syönyt. Lohturuokaa. Ihaninta ja vaarallisinta ruokaa maailmassa. Ruoka ja tunteet eivät tietyllä tasolla kuulu yhteen.
Mua ahdistaa. Olen yksin. Tulen aina olemaan. Ei ole ketään ottamassa kiinni jos horjahdan, jos otteeni lipeää. Putoan
Putoan
Putoan
Putoan
Aina pohjalle saakka.
Ja ehkä sen alle.
Katoan jonnekkin mistä ei enää takaisin pääse. Tai sitten saan siivet selkääni ja lennän viimeinkin vapauteen. Ken tietää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti