I hope you've seen the lie, 'cause no one really cares, they're just pretending

Viime päivinä mulla on ollut järkyttävän paha olla.

Tänään oli käsittämättömän huono päivä, vaikka olisi pitänyt yrittää pitää hauskaa. Yritä nyt siinä sitten nauraa, kun yrität itkua pidätellä ystävies edessä. Sellaisten, joiden ei tarvitse, eikä kuulu tietää, mitä mun pään sisällä liikkuu.

Kaveri toisen perään tuntui kääntävän tänään mulle selkänsä, ja aamun "mahtava päivä tulossa"-asenteesta huolimatta päädyin itkemään yksin bussipysäkille. Ja silloin kun et pidätellyt päivällä itkua, ajattelin kuinka paljon antaisin jos saisin olla jossain muualla, lennellä taivaan kannella vapaana kuin lintu. Tältä enkeliltä jäivät vain siivet puuttumaan, eikä lintu eikä enkeli lennä ilman siipiään. Pimeys kahlitsee minut otteeseensa, eikä pakotietä ole. Joko minun on kohdattava se, mitä ikinä varjoista löytyykään tai sitten on annettava periksi. En ole vielä valmis luovuttamaan, mutten kyllin vahva jaksaakseni taistella. Olen eksyksissä.

On kamalaa huomata, miten miltei jokaiselta tuntuu löytyvän sellainen luotto-henkilö, kliseisesti paras kaveri. Mulla ei ole. On ollut muutamia, joita olen sillä nimellä ajan saatossa kutsunut, mutta kaikki ovat erkaantuneet, aina ollaan enemmissä tai vähemmissä määrin kasvettu erilleen, ja mulle on aina löydetty korvaaja. Mulla ei ole ketään, kenelle voisin edes yrittää jutella näistä asioista, jotka repivät mut kappaleiksi. Yläasteella mulla oli viimeksi sellainen ihminen jota kutsuin parhaaksi ystäväkseni, mutta nykyään tapaamme harvoin, ja tuntuu ettei meillä ole enää paljoakaan yhteistä, vaikka ennen olimme lähes erottamattomia. Tänään sain huomata kuinka tuo ystäväni on muuttunut. Hän sanoi asioita, joita minun tuntemani ihminen ei koskaan olisi sanonut. Teki asioita joita minun tuntemani ihminen ei olisi tehnyt. Kaikki aina lähtevät. Mikään tai kukaan ei ole pysyvää. Kaikki on vain harhaa. Ystävyys, rakkaus, onni. Ainoat tunteet joita tällä hetkellä kykenen tuntemaan ovat viha, suru ja katkeruus. Eikä tuosta yhdistelmästä ole koskaan ihmismielen syövereissä mitään hyvää syntynyt.

Ystävänpäivä tuli ja meni. Ahdistus nousi lähes sietämättömälle tasolle ja muiden ihastellessa lukion kakkosten mekkoja, minä lähinnä keskityin pitämään itseni koossa. Mutta nyt, kun olen saanut asioita rauhassa miettiä, olen tuumaillut, että haluaisin tosissani tanssia vanhat ensi vuonna. Mutta se taitaa olla vain kaukainen unelma, sillä en minä mistään paria tule saamaan. Ehkä se on ihan okei. Enhän mä voi olettaa, että joku oikeasti haluaisi tanssia tällaisen sekopään kanssa.

Mitä järkeä on enää missään, kun sinä et ole vierelläni

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Tämän paskemmin ei kai voi päivä mennäkään. Jos tästä päivästä jotain positiivista pitää etsiä niin pääsin salille. Mutta muuten sitten menikin suoraan sanottuna päin helvettiä. Salille mennessäni törmäsin kahteen jätkään - en oikein tiedä mitä niistä pitäisi aatella. Kävelivät tien toisella puolella ja huusivat mulle moi. Menin jotenkin ihan lukkoon. Sain vilkutettua epämääräisesti noille, jota ne tuskin edes huomasivat. Korviini kantautui sana ylimielinen. Lähdin melkein juoksemaan salille, itkua pidätellen. Hajosin täysin kun pääsin vessaan ja sain oven lukkoon.



Jo pelkästään tuo tilanne olisi riittänyt tekemään päivästäni paskan, mutta sitten kun siihen päälle lisätään vielä järkyttävä numero vaa'alta, riman alitus suoritus salilta, päänsärky, se ruokamäärä jonka olen kurkustani alas tunkenut ja lisää piiloteltavia viiltoja reiteen niin tämähän alkaa olla suorastaan riemukasta!

Pitkään aikaan en ole näin vahvasti halunnut kadota, lakata olemasta. Koko mun olemassa olemiseni ahdistaa mua. Miksi mun pitää olla tällänen? Miksen voisi olla sillanen "tavallinen"? No ei mun luonteesta sais ikinä "normaalia" tai "tavallista, eikä ulkonäöstäkään täysin, mutta miksen voisi olla edes mielenterveydeltäni tasapainoinen, onnellinen, pystyä luomaan kestäviä ihmissuhteita samalla tavalla kuin muutkin? Miksi, miksi, miksi? Mun elämäni on kaukana siitä, mitä sen kuvittelin olevan.. En koskaan kuvitellut viettäväni elämääni näin, kuvittelin aina että olisin iloinen ja onnellinen ja kaikki olisi hyvin. Mutta ei mulla koskaan ole ollut kaikki hyvin. Mutta en usko, että sellaista voisi olettaakaan, kun miettii näitä olosuhteita joissa olen kasvanut. Okei, huonomminkin voisi olla, mutta ei tämä koskaan helppoakaan ole ollut.

Haluaisin niin kovasti antaa periksi, sulkea silmäni. En tiedä miksi taistelen, en edes ole varma voiko tätä kutsua taistelemiseksi. Välillä tuntuu, ettei mulla ole mitään jonka vuoksi yrittää, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että tämä mun jokseenkin sekopäinen - mutta silti mulle tosi tärkeä - perheeni on ihan riittävä syy. Silti joskus se pääsee unohtumaan. Ja pelkään unohtavani sen väärällä hetkellä, pelkään tekeväni jotain mistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta vielä kaikki on ihan hyvin. Luulisin.