Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.
 

Broken heart and broken bones

Taas yksi turhaakin turhempi kuukausi on vierähtänyt, enkä ole saanut aikaan yhtään mitään. Sen ajatteleminen ahdistaa. Aika valuu sormieni lävitse kuin hiekka, enkä voi estää sitä hupenemasta. En tiedä mitä tehdä. Ahdistaa.

Siitä on kuukausi, kun terveyden hoitaja käski mun soittaa johonkin paikkaan. Ja no, en ole saanut tehtyä sitä. En vain ole pystynyt. Aluksi en pystynyt, sitten en muistanut koko asiaa ja nyt kun ajattelen sitä, mua ahdistaa. Oon kerran kaivanut sen paikan puhelin numeron esiin, mutta ahdistus sai musta otteen ja epäröin. Epäröintini herätti varjoni ja se vakuutti minut siitä ettei minun tarvitse soittaa. Varjo pitää mua panttinvankinaan, orjanaan. Olen kiinni metalliketjussa, joka hankaa pikkuhiljaa mun jo valmiiksi niin riutunutta sielua - jos mulla edes on sellainen.

Koulu ei tällä hetkellä oikein jaksaisi innostaa. Ahdistaa käydä siellä. Liikaa ihmisiä. Ja nyt, jopa mun kaverit alkavat kääntää mulle selkänsä. Eräs kaveri sano mulle, etten sais olla tällänen löysä paska ja että mun pitäis tehdä asioiden eteen jotain. Voi kumpa se oliskin niin helppoa. Mutta eihän se ymmärrä, että joka aamu kun kello soi, tahtoisin heittää sen seinään, olla menemättä kouluun tai kuolla. Ei, ei se vaan ymmärrä, että mä en tahtois olla olemassa, että mä vihaan itseäni ja usein koko saatanan maailmaa, vaikka olen sille monta kertaa sanonut. Mietin usein miksi helvetissä olen kenellekkään kertonut. Ei kenenkään kuuluisi tietää. Ensinnäkin en saisi kuormittaa muita ihmisiä tällä pimeydellä. Ja toisekseen, se voi käyttää sitä mua vastaan, niin kuin monet ihmiset aikasemmin on tehneet.

Ahdistaa, itkettää, vituttaa. En tahtoisi enää ikinä nousta sängystä. Haluaisin vain nukkua, katsoa netflixiä ja nukkua kisujen kanssa. Mutta tää maailma ei kuulemma pyöri sillä lailla. Ja paskat sanon minä. Onneksi kohta on joululoma, eikä tarvii vähään aikaan käydä koulussa. Mutta sitten tulee syötyä vitusti liikaa. Tajusin juuri tässä samalla, kun tätä kirjoitan, että on kulunut vuosi. Tämä blogi täyttää vuoden vaihteen jälkeen vuoden ja minä olen edelleen lihava ihmisraunio. Helvetti kuinka hienoa!

Happiness never lasts

Ihmiset ympärilläni naureskelevat, hymyilevät ja hengittävät sillä aikaa kun minusta tuntuu että hukun, vaikka vettä ei ole lähimainkaan. Aika liitää siivillä ja mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin aivan kaikki muuttuu.

Viikonloppuna totuus iski päin kasvojani. Siitä on jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tapasin varjoni ensimmäistä kertaa ja vaivuin pimeyden pauloihin. Kolme vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran terään. Miten asiat ovat kolmessa vuodessa muuttuneet niin paljon, mutta silti kaikki on niin samanlaista. Luin vanhoja blogipostauksiani vanhoista blogeistani. On todella vaikeaa sisäistää sitä, että ne ovat minun itseni kirjoittamia, vaikka ne edelleenkin osin kuvaavat täysin sitä tunnetta joka minut nykyisin valtaa. Jotenkin se tunne on nykyisin vain paljon vahvempi. Lisäksi se tunne on pysyvyydeltään hieman häilyväinen. Varjoni tulee ja menee miten haluaa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.

On päiviä - lähes tulkoon jopa viikkoja - jolloin varjosta ei näy jälkeäkään. Näinä päivinä usein ajattelen, että "Mikä ihmeen masennus?" Nämä päivät saavat minut odottamaan tulevaisuutta, uhkumaan tarmoa ja päättämään asioita. Olen vapautunut ja pystyn toimimaan. Hymyilen aidosti.

Sitten ovat nuo viikot, jolloin varjo hiipii hiljaa luokseni ja huomaamattani valtaa koko mieleni. Jo sängystä ylös nouseminen itkettää. Koko talon ulkopuolinen maailma tuntuu väärältä, tuntuu etten kuulu sinne. Varjo saa minut tuntemaan oloni vihatuksi ja typeräksi. Aidot hymyt katoavat ja haluaisin vain itkeä. Varjon läsnäolo vaikuttaa kaikkeen mitä teen. En osaa tehdä mitään oikein silloin, kun varjo kyläilee luonani. Epäonnistun aivan kaikessa, mitä ikinä sitten yritänkin.

Tällä hetkellä varjo majailee jälleen luonani. Itkettää jatkuvasti ja koulussa ihmisten ympäröimänä olo on kuin hukkuvalla. En vain jaksaisi enää. Hetken aikaa sitten oli parempi olla, mutta nyt kun tajusin kolmen vuoden kuluneen nopeasti, varjo hyökkäsi kimppuuni kun huomasi tilaisuutensa tulleen. En tiedä mitä teen. Olen niin eksyksissä tämän pienen mieleni kanssa. Tahtoisin hakea apua, mutta en halua. Haluan vain lopettaa syömisen ja laihtua, mutta samalla haluaisin oppia pitämään itsestäni omana itsenäni. Kaikki tuntuu niin kovin vaikealta ja ristiriitaiselta.

Seison yksin pimeydessä, näkemättä eteeni. Pimeydestä ilmestyy tuhansittain käsiä, jotka tarttuvat minuun kiinni ja repivät jokainen eri suuntaan. Tuhannet äänet huutavat niin lujaa että korviini sattuu. Kädet satuttavat, kun ne repivät voimakkaasti, jokainen käsi haluaa jotain. Kädet, huudot ja pimeys katoavat, mutta kipu jää. Silti tuntuu, että minua revitään tuhansiin suuntiin. Korviini sattuu, vaikka hiljaisuus on korvia huumaava. En tiedä mitä teen.

Ahdistaa. Mä en kestä. En osaa. En pysty. Mulla on koulun takia todella paljon paineita. Vaikka mua ei kiinnostaisi käydä siellä, niin silti haluaisin olla hyvä. Varsinkin niissä muutamissa aineissa joista oikeasti pidän. Mutta joka kerta kun astun koulun ovista sisään, mua alkaa ahdistaa ihan jumalattomasti. Mua ahdistaa kävellä niillä käytävillä, mua ahdistaa istua ihmisten täyttämissä luokissa, mua ahdistaa olla olemassa aina kun olen koulussa. Haluaisin olla hyvä, mutta siihen vaadittaan niin paljon. Läksyjä en useinkaan tee, koska en jaksa. Koulussa käynti jo yksistään on niin uuvuttavaa, etten nykyään monestikaan jaksa tehdä koulun jälkeen muuta kuin maata kotona sohvalla tai sängyssä, kirjan tai tv-ohjelman parissa. En uskalla viitata tunneilla, koska pelkään vastaavani väärin. Ihan tosissani pelkään sitä, ala-asteelta kun ei kovin lämpöisiä muistoja kyseistä asiasta jäänyt. Lisäksi kaikki essee-tyyppiset projektit ei oikein sovi mulle. Vaikka osaan kirjoittaa kohtalaisen hyvin, en ikinä saa aloitettua. Niiden kirjoittaminen jää aina viimeiseen iltaan, enkä koskaan ole tyytyväinen niihin kun palautan niitä. Huonosti tehtyjen töiden palauttaminen ahdistaa.

En ole hyvä sietämään stressiä tai paineita. Mua alkaa ahdistamaan todella paljon jo pelkästään koulun koeviikon takia. Viime aikoina mulla on ollut todella paljon stressiä, varsinkin koulun osalta. Biologiassa meidän piti tehdä portfolio, johon piti kirjoittaa vähintään kolme esseetä. Tajusin viime perjantaina, viisi päivää ennen palautuspäivää, etten ollut edes alottanut. Koko perjantain stressasin sitä ja kaikki menikin päin helvettiä. Lisäksi meillä oli vähän aikaa sitten musikaalin koe-esiintymiset. Ja kaiken lisäksi, on ollut kaiken näköisiä paineta kotona.

Olen kiukutellut kuin mikäkin kakara tässä viime aikoina ja tunnen itseni idiootiksi. Olen tehnyt ja sanonut niin paljon kaikkea sellaista mitä en haluaisi. Mua ahdistaa. Otteeni lipsuu ja kaikki mitä olen saanut rakennettua raunioituu jälleen. Aivan kaikki. Olen niin hukassa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Vuosi sitten olin samanlaisessa pisteessä kuin nyt. Tällä kertaa tosin hieman eri syistä.

Olen säälittävä itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Miksen voi olla niinkuin muutkin? Onnellinen. En enää edes muista miltä onni oikeasti tuntuu. Tahdon vain saada siivet selkääni ja lentää kauas pois. Tahdon kuolla. Olen niin surullinen. Viime päivät olen vain maannut kotona ja itkenyt. En vain jaksaisi enää taistella pimeyttä vastaan. Se tuntuu niin turhalta. Muhun sattuu niin paljon, etten jaksaisi enää edes nousta sängystä. Mutta on pakko. On pakko mennä kouluun ja yrittää hymyillä.

Ketään ei kiinnosta, jos olen masentunut tai haluan kuolla, joten miksi vaivata ketään kertomalla huonosta olostani, kun helpomalla pääsen kun hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin.

Ja pimeys laskeutuu jälleen. Se kietoutuu ympärilleni, niin kuin monesti ennen. Ahdistus hyppää matkaan mukaan kulman takaa, eikä sekään suostu jättämään minua rauhaan. Näiden kahden lisäksi matkaani lähtee varjostamaan joku. Varjo, joka seuraa minua kaikkialle, kuiskii korvaani asioita. Eivät ne totta kai ole, mutta tuo varjo saa minut uskomaan niihin. Se saa minut vainoharhaiseksi.

Seison taas koulun käytävällä, rykelmässä, joka sisältää niin monia ystäviäni. Joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauravat. Minäkin yritän. En usko olevani kovin vakuuttava kun puhutaan onnellisen ja iloisen esittämisestä. Seisoessani siinä käytävällä ihmisten keskellä, ahdistus hiipii luokseni. Olo on kuin hukkuvalla.

En pysty katsomaan itseäni peilistä. En vain pysty. Sen kuvajaisen näkeminen saa mut voimaan pahoin. Mä vihaan itseäni. vihaan vihaan vihaan vihaan. Miksi mä en voi olla kaunis niin kuin muut? Miksi mä olen ruma, lihava ja säälittävä. En kyllä yhtään ihmettele että suurin osa ihmisistä vihaa mua kun olen tällänen. Ruma, lihava ja säälittävä. Tahtoisin vaan kadota. Kuolla. Lakata olemasta. Jotain.

Tyhjyys täyttää minut. Turruttaa ja sumentaa kaiken. Hetken hyvät olot ovat kadonneet. En osaa enää itkeä. En tunne mitään. En mitään muuta kuin syvää vihaa kehoani ja peilikuvaani kohtaan. viilto toinen kolmas. Olen aina vältellyt käsivarsiin viiltämistä, mutta sunnuntaina en mahtanut itselleni enää mitään. Join viimeiset viinat joita kaapistani löysin. Seurauksena 12 viiltoa. Osa niistä oli pelottavan syviä, mutta eivät nekään olleet edes syviä.

Sekavaa. Olen pahoillani. Oon lykännyt tämän postauksen tekemistä vaikka ja kuinka paljon ja inspiraatio iski pahimman väsymyksen aikaan. Minä menen nyt nukkumaan, koittakaa elää hyvä elämä. Hyvää yötä ja huomiseen!

Someday you'll be better off on your own so just let me go

 
Kylpyhuone täyttyy tulikuuman veden höyrystä. Istun lattialla, hiljaa nyyhkyttäen ja annan veden polttella kun se valuu kuvottavaa kehoani pitkin. Terävät kynnet tanssivat kuumasta vedestä punoittavalla iholla. Vihaiset nyrkit hakkaavat jalkoja. Epäonnistumisen kamottava tunne, sekä viha itseäni kohtaan saivat taas vallan. Ja kun yön pimetessä käperryn sänkyyni piiloon tätä maailmaa, nukahdan täynnä jälkiä kamppailusta. Sota on käynnissä, enkä tiedä kuka voittaa.

Vihaan itseäni niin paljon että voisin oksentaa joka kerta kun näen oman peilikuvani. Katselin kuvia puolentoista vuoden takaa, niiltä ajoilta kun olin laihimmillani - 15 kiloa sitten. Niiden kuvien katsominen saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Ne saavat minut vihaamaan itseäni, koska annoin itseni lihota takaisin muodottomaksi palloksi. Ne saavat minut täyttymään toivosta, sillä voinhan tehdä sen uudestaan. Haluan kuolla, koska en pystynyt pitämään painoani normaaleissa rajoissa. Haluan elää ja kokea sen onnistumisen uudelleen, tällä kertaa pysyvästi.

Koko lomani olen viettänyt ollen huolissani veljestäni. Olen koko ajan pelännyt, ettei sillä ole kavereita, että sitä kiusataan koulussa. Mutta tänään tajusin, että veljeni on viettänyt enemmän aikaa kavereidensa kanssa loman aikana kuin minä. Minä olen lähinnä maannut kotona sängyssä, kun veljeni on ollut ulkona tekemässä vaikka ja mitä. Olen melkein kateellinen veljelleni. Mutta vain melkein, koska ei mulla olisi henkisesti voimia olla noin aktiivisesti kavereiden kanssa. Tahdon vain olla kotona, maata sängyssäja katsella telkkaria.

Ryhdyin pohtimaan jälleen kerran, että mitä helvettiä mä elämälläni meinaan tulevaisuudessa tehdä - olettaen että selviän lukiosta. Tahtoisin muuttaa vuodeksi ulkomaille, luultavasti Lontooseen tai ehkä jopa Japaniin. Ajattelin, että jos viettäisin vuoden ulkomailla saisin uutta perspektiiviä koko tähän elämä-hommaan ja ehkä saisin jonkinlaisen suunnan elämälleni. Jotenkin koko karataan ulkomaille vuodeksi-tyylinen tempaus kuullostaa sellaiselta jonka voisin ehkä jopa oikeasti tehdä. Ja ilmeisesti yksi kaverini on muuttamassa Lontooseen lukion jälkeen ainakin vuodeksi, niin jos lähtisin en olisi yksin. Tätä täytyy harkita.

And these words wouldn't keep you dry or wipe tears from an open sky

Tuhannet sanat huutavat pääni sisällä, vaatien huomiota. Ajatukset juoksevat kuvavirran lailla ohitseni. Mutta kun käteni kurkottaa niitä kohti, ne katoavat tuhkana tuuleen. Pääni on pyörällä enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään.

Nämä leirin jälkeiset viikot olen ollut melkein jopa kiireinen. Olen nähnyt muutaman kerran kavereita, enemmän kuin ennen leiriä olleen kuukauden aikana. Sen lisäksi olen maannut sängyssä, lukenut ja katsonut Bonesia kolme kautta muutamassa päivässä. Niin ja syönyt. Kesäkuun aikana laihduin 5 kiloa, mutta pelkäänpä että se on tullut takaisin tässä tämän kuun aikana. Olen liian pelkuri mennäkseni vaa'alle.

Itkettää, mutten osaa enää itkeäkkään. Tyhjä katse vain tuijottaa eteensä, odottean kyyneliä, jotka eivät koskaan tule. Kaikki tämä pimeys ympärilläni, sisälläni, saa oloni jotenkin tyhjäksi. Joku nakertaa sisintäni. Se joku jättää jäljelle tämän kumisevan tyhjyyden, joka väistyy vain kivun tieltä.

Tällä hetkellä olen aikeissa pitää sen itselleni tekemäni lupauksen, hakea apua kun loma loppuu. Olen taistellut niin kauan tätä kaikkea vastaan yksin, että olisin valmis luovuttamaan. Mutta en saa luovuttaa, en mä ansaitse edes kuolemaa. Sekin olisi palkinto, jota en ansaitse. Enkä halua satuttaa ketään. Perhettäni, ystäviäni. Tällä hetkellä kaikki toivoni on sen varassa, että avun hakemisesta on oikeasti apua. Haluaisin osata olla vihaamatta itseäni ja kaikkea sellaista. Haluaisin osata olla onnellinen. Pelkään elämää, mutta pelkään myös kuolemaa. Toivon, että oppisin olemaan pelkäämättä kumpaakaan.

Sisälläni pienen pieni lapsi haluaa elämänsä takaisin. Minä katson valokuvia tuosta pienestä lapsesta, joka joskus olin minä, ja ajattelen ettei tuo pieni viattomuuden perikuva - pikkuinen lapsonen - tiedäkkään mikä helvetti sitä odottaa. Kyynel - viimeinen sellainen - vierii poskelleni ja pyyhin sen pois. Mitä mä teen?

Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii, ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Päivät vierivät, lomani - ja elämäni - valuvat hukkaan. Joka hetki olen lähempänä kuolemaa, toisinaan se kuullostaa helpotukselta, mutta välillä on niitä hetkiä jolloin ajan kuluminen on kuin kirous. Toisinaan vain haluaisi pysäyttää kaiken ja olla ikuisesti yhden hetken vankina, kuin kauniissa taulussa.

Viime viikon vietin harrastuksen ja leirin parissa. Tuo leiri - osa siitä - oli juuri sellainen hetki, jossa olisin mieluusti viipynyt pidempäänkin. Tapasin aivan mahtavia uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Vietin aikaa mukavassa seurassa, eikä pariin päivään ahdistuksesta tai masennuksesta näkynyt merkkiäkään. Sitten kuitenkin kävi niin, että törmäsin yhteen poikaan, jonka kanssa minulla oli vuosi sitten jotain säätöä, josta jäi paska olo. Kun yksi kavereistani lähti tuon pojan mukaan ja jätti minut yksin, meinasin romahtaa siihen paikkaan. Joku kietoi kädet kaulani ympärille, enkä saanut henkeä. Hetken mietin, että olisin lukinnut itseni jonnekin ja viiltänyt ranteeni auki, kun mikään ei juuri sillä hetkellä toimivan. Selvisin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla siitä illasta hengissä.

Leiriltä kotiuduttuani vietin aikaa yhden kaveripojan ja tuo kavereiden kanssa. Se on aika ahdistavaa, koska tunnen oloni aina tosi ulkopuoliseksi, mutta haluaisin kuitenkin tutustua niihin ihmisiin. Voin vain toivoa, että ajan kanssa alan tulla noiden ihmisten kanssa toimeen. Muuten saan ahdistella koko loppu lukion ajan kun joudun noiden ihmisten seuraan, enkä välttämättä haluaisi sitä.

Edellispäivä oli luultavasti yksi tämän surkean loman parhaista päivistä. Lähdimme kaverini kanssa uimaan. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole, mutta tuo ihminen on ensimmäinen kaverini ja samalla ollut mulle tavallaan sellainen tuki ja turva. Muutamina viime vuosina emme ole olleet kauhean läheisiä, mutta tämä tavallaan todisti ettemme ole kasvaneet erilleen. Naurua, hymyjä, hiljaisuutta, jonka olemassa olo ei vaivaa kumpaakaan. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ollut aikoihin niin helppoa ja vaivatonta.

Katselen reisiäni, parantuvia arpia. En ole koskaan viiltänyt näin syvälle, tajuan kun katselen niitä. Olen viime aikoina harkinnut, että ostaisin uuden terän, mutta kun katselen näitä, en tavallaan haluaisi. Pelkään niin paljon, että joku huomaa arpeni. Pelkään niin paljon, että vanhempani huomaavat, sillä pelkään heidän reaktioitaan. Pelkään. Pelkään. Pelkään. Olen pelkuri, en mitään muuta.

This will be all over soon, pour salt into the open wound, is it over yet?

Mä sitten vihaan uusien vaatteiden ostamista. Sitä koko valitsemis- ja sovittamisrumbaa. Ahdistaa, kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle, ja jos jokin mahtuu päälle niin se ei näytä hyvältä. Tänään oli pakko käydä ostamassa shortsit, vaikka en olisi halunnut. Se oli kamalaa. Ahdistavaa. Muutaman tunnin etsittyäni löysin yhdet siedettävät ja ostin ne, koska en vain jaksanut kierrellä enää kauempaa.

Kaupunkireissullani ostin myös jotain rasvanpolttajia ja nesteenpoistajia. Kokeilen, että jos vaan yksinkertaisesti vähennän kalorimääräni sinne alle 1000 ja popsin noita pillereitä, niin lähtisikö se paino sitten putoamaan. Mulla ei ole mitään käsitystä mitä tässä nyt sitten käy, mutta yritän kuitenkin nyt - ehkä hieman epätoivoisestikin - ottaa itseäni niskasta kiinni ja vaa'an numeron laskuun.

En ole kahtena yönä nukkunut. Eilen nukuin kuitenkin muutaman tunnin päiväunet, tänään sain torkuttua yhteensä ehkä tunnin. Tavallaan se ei haittaa mua, mutta tänä yönä yritän sammuttaa kaikki häiritsevät sähkölaitteet ja nukkua. Jos vaikka jaksaisin aamulla herätä riittävän ajoissa, että ehdin käymään lenkillä.

Joku nakertaa mua sisältä. Mun rintakehässä on suuri, ammottava aukko. En tiedä mitä teen. Vietän yöni halaten suurta pehmonallea, niinä öinä kun siis ylipäätään nukun. Salakavala tuttavani, ahdistus, kietoo suloiset kätensä kaulani ympärille. En saa henkeä.

Kesä, kuumat ilmat ja lyhyet shortsit. Ei okein mun juttuni, ei ainakaan enää nykyään. Ennen pidin kesästä enemmän, mutta nykyään kallistun enemmän talven puolelle. Talvella saa pukeutua suuriin villapaitoihin, jotka peittävät niin arvet kuin läskitkin - ainakin melkein. Talven kylmyys on jotenkin lohduttavaa. Meri on ainoa syy, miksi pidän kesästä. Meri rauhoittaa. Sen suolainen tuoksu on kotoisa, aaltojen liplatus lähes musiikkia levottomalle mielelleni.

I look inside myself and see my heart is black

Lähes kuukausi vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Juuri mitään ei kyllä ole tapahtunut. Olo on edelleen paska - okei ollaan rehellisiä, mulla on huonompi olo kuin koskaan ennen.

Koulusta olen ollut luultavasti enemmän poissa kuin paikalla, eikä tätä jaksoa ole kulunut kuin muutama viikko, tosin en siitäkään olisi niin varma, ajan taju on kadonnut aikoja sitten. Tänään olin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon koko päivän koulussa. Kahden viikon ajan oon joko mennyt tunnin myöhässä, lähtenyt pari tuntia liian aikaisin tai yksinkertaisesti jättänyt kokonaan menemättä. Ahdistaa se koko paikka. Vaikka mulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, oon yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se on helvettiä. Kaikilla muilla on läheisiä kavereita, ns. parhaat kaverit, ja musta tuntuu aina, että oon kolmaspyörä, ihan sama kenen kanssa olen.

Pelkään myös menettäneeni kaikki vanhat ystäväni. Entisellä parhaalla kaverillani on liian kiire uusien ystäviensä kanssa - ja muutenkin se ei koskaan ole täysin sulattanut sitä että oon mieleltäni hieman epätasapainoinen, enkä halua kuulua massaan niinkuin hän. Olen aika varma, että se häpeää näyttää naamaansa mun kanssa, koska oon niin kauheen erilainen. Muutkin ystävät on vaan kadonneet johonkin. En näe useimpia, koska käyvät eri lukioita. Yksi kuitenkin on mun kanssa samassa koulussa, mutta mua ottaa päähän sen käytös. Ensinnäkin se on pettänyt mun luottemuksen, kun kertoi eräälle koulupsykalle, että meinaan tappaa itteni. No selvisin siitä tilanteesta ulos, sanoin että se oli vain väärinkäsitys. Nyt vähän aikaa sitten, kun kaipasin juttuseuraa ja juteltiin, olisin halunnut kertoa sille, mitä mun päässä liikkuu. Mutta ei sitä kiinnostanut, se vältteli kokoajan niitä aiheita, joista koitin puhua. Sitten vähän ennen kuin mentiin nukkuun se tokas mulle et "kai tiiät et tohon sun olotilaas on lääkkeitä" ja rupes jaaritteleen sitä parantumis-paskaa. Se oli vähän aikaa sitte osastolla ja se muuttu ihan täysin. Siitä on tullu tosi näsäviisaan olonen. Ihan ku se tietäis vittu kaiken. En vaan jaksais kuunnella sitä paskaa.

Okei, nyt tunnen itteni kyllä ihan kakaraksi kun valitan tästä, mutta ihan sama.

Mulla alko tässä jaksossa koulussa psykologia. Ne harvat tunnit mitä oon ollu paikalla on ollu hieman ristiriitasia. Mutta kuitenkin, tosi usein kun siinä kirjassa kerrotaan esimerkkejä mieleltään horjuneitten ihmisten ajattelutavoista ja muista, tunnistan itseni sieltä tosi usein. Esimerkiksi jossain persoonallisuushäiriössä tai jossain en nyt muista, mutta siis siinä ihminen jakaa muut ihmiset hyviin ja pahoihin, mä teen sitä. Ja siinä selitettiin myös et niillä ei oo ns. rajatapauksia eli ihminen on joko hyvä tai paha, valkoinen tai musta, harmaata ei ole. Ja on niitä muitakin ollut, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleen. Tavallaan aika pelottavaa, mutta tavallaan mua ei vittuakaan jaksais kiinnosta vaikka mä olisin Venäjän Tsaari Aleksanteri II.

Mua itkettää, mua ahdistaa ja haluaisin vaan nukkua. Mutta oon syönyt tänään niin huonosti - ja vaikka en olisikaan - täytyy lähteä lenkille. Myönnän, että lenkille lähteminen oli helpompaa kun oli koira hoidossa, kun se oli pakko. Mutta nyt mun täytyy vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä se päätös, että mä pystyn siihen. -25kg onnellisuuteen - lähelle täydellisyyttä, sinne mä tähtään. Periksi en anna.

The higher I get, the lower I'll sink

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoittaa tänne. Mutta aina, kun alan miettimään mitä kirjoitan, pääni vain tyhjenee kesken kaiken ja jokainen teksti jää kesken. Josko tällä kertaa saisin jotain valmista.

Mulla on tavallaan ihan helvetin paska fiilis. Joku tai jokin nakertaa mua sisältä päin, mun rinnassa on iso reikä, enkä saa täytettyä sitä millään. Päivät koitan tehdä paljon kaikkea, etten ehtisi ajattelemaan sitä. Onnistunkin siinä, ainakin jotenkin. Mutta kun päivä pimenee yöksi ja käperryn peiton alle piiloon, en pääse enää sitä karkuun. Sitä tunnetta. Viime viikon perjantaista lähtien olen viettänyt yöni halaten suurta pehmo nallea. Ei se sitä tunnetta kadota, mutta olen levollisempi kun on jotain jota halata. Kumpa se halattava olisi jotain elävää. Mutta ei, mulla ei ole poikaystävää jonka kanssa nukkua ja koirakin asuu 200km päässä äitini luona. Vittu.

Muutamien viime päivien aikana mulla on lisäks ollu tosi ristiriitainen olo. Päivällä koulussa mulla on tosi hyvä olo - ainakin verrattuna mun normaaliin oloon - kun olen jutellut yhden tosi mukavan jätkän kanssa. Mutta sitten kun pääsen kotiin tahdon itkeä ja repiä naamani irti ja leikata kaikki mun läskit pois saksilla, koska tajuan yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ettei se jätkä koskaan tuu olemaan mulle muuta kuin ystävä. Ahdistaa.

Tänään mun piti lukea ruotsin kokeeseen, mutta bussimatkalla kotiin, huomasin että jäät on lähteny mereltä. Joten kaivoin pyöräni esiin ja pyöräilin yhdelle vanhalle kivikkoiselle rannalle meijän kodin lähellä. Koko talven mulla on ollut tosi rauhaton olo, mutta heti kun istahdin alas siihen kivikolle ja kuulin aaltojen liplatuksen, jokin muuttui mun pääni sisällä ja kaikki se rauhattomuus katosi. Olin rauhallinen. Merellä on tosi vahva vaikutus muhun, niin kuin myös metsällä. Viime talvi oli ahdistava, koska se ei ollut kunnon talvi. Mutta kesä tulee pian ja saan nauttia merestä syksyyn saakka.

Kun pimeässä harhailee tarpeeksi kauan, näkee juuri ja juuri eteensä. Ja jos pitkien aikojen jälkeen pimeään ilmestyy valoa, se pelottaa enemmän kuin pimeys pelotti silloin kun se ensimmäisen kerran laskeutui ylle.

The choice is yours, don't be late

Harhailen yksin pimeässä. Eksyksissä. Tuntuu, että joku vaanii jossakin. Mutta kuka? Ja missä? Luultavasti se on vain vanha tuttuni. Ahdistus. Se ei päästä mua otteestaan vaan kietoo kätensä aina vain tiukemmalle, kunnes en enää kestä ja itken henkeäni haukkoen vessan lattialla.

Viilto.
Toinen.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.

Ennen kuin huomaankaan reiteni on täynnä pieniä viiltoja ja kimmeltäviä veripisaroita. Ahdistaa, kun tämä viikko meni tähän päivään saakka tosi hyvin. Söin pieniä määriä ja liikuin joka päivä. Tänään kävin kaverin kanssa syömässä Raxissa ja voisin repiä naamani irti jo pelkästään sen vuoksi. Mutta sitten lisäksi en päässyt kotiin tultuani ovesta ulos juoksemaan. Tekosyynäni lumi. Tällä hetkellä ahdistaa, mutta en anna itseni retkahtaa herkkuihin huomenna. Ja menen suoraan koulusta salille.

Oman naamani näkeminen ahdistaa. Tahtoisin repiä sen irti. Raapisjäljet yltävät kohta kaulaan saakka, enkä tiedä miten piilotan ne. En jaksa kyllä edes miettiä sitä juuri nyt. Pitäisi yrittää jaksaa opiskella, koska koeviikko lähestyy. Ajatuskin ahdistaa, koska en ole kuunnellut melkeimpä millään tunnilla tähän mennessä.

Haluaisin lentää pois. 

Ahdistaa.
Ahdistaa.
Ahdistaa.
Putoan.

Someday you will be better off on your own, so just let me go

Jatkuva ahdistus. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tää päivä oli aivan paska. Edellinen viikko oli aivan paska. Viime kuukausi oli aivan paska. Viimeisen kuukauden ajan oman kuvajaiseni näkeminen millä tahansa heijastavalla pinnalla on saanut mut voimaan pahoin. Muotokaaos. Sitä mä olen.

Olen lihonnut, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin. Sen luvun ajattelukin saa mut itkemään.En mä ihan oikeasti voi olla näin lihava. Mutta kun olen. Ja peilikuvakin on sen mukainen. Iso kasa läskiä kahden valtavan, paksun tikun päässä. Läskiäläskiäläskiä, mitä tahansa kohtaa ruumiissani katsonkaan sieltä löytyy läskiä. Tahtoisin oksentaa. Mun on  p a k k o  laihtua. Kesästä tulee helvetti jos en laihdu.

Tein päätöksen, en tiedä mitä järkeä siinä on koska se tuskin tulee auttamaan mutta silti. Haen apua masennukseeni ja ahdistukseeni, jos en saa niitä itse kuriin kesäloman aikana. Haluan täyden kontrollin mun elämästä, eikä se onnistu jollen saa noita kahta vanhaa tuttua vihdoin kuriin. Toisaalta helposti saatan "unohtaa" tuo päätöksen. En ole varma onko se järkevä päätös, koska en tiedä seurauksia. Tuskin.

Olen niin väsynyt. Pitäisi varmaan mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta kun ei siitäkään ole viimeaikoina mitään tullut. En vain saa unta. Ja jos saisin en tahdo. Ja vaikka tahtoisin niin silti valvon vielä hetken pidempään. En jaksa odottaa että saan taas kadota elokuvien ja piirrettyjen maailmaan hetkeksi ja unohtaa tämän todellisuuden. Kyllä sanoin piirrettyjen. Olen 17-vuotta ja katson piirrettyjä. Katoan mieluusti niiden kauniisiin maailmoihin, kuin vietän aikaa oman, pimeän mieleni sisällä.

Minusta tuntuu, että moni ystävistäni säikähtäisi jos tietäisi, kuinka pimeää mielessäni on. En usko, että kovinkaan moni arvaisi että minulla on masennus ja ahdistus ja viiltelen ja muutenkin satutan itseäni. Eikä moni arvaisi että silloin tällöin mietin kuolemaa, joka tavallaan saattaisi olla helpotus. Pelkään sitä silti vielä ehkä kuitenkin vähän. Ironista. Mietin usein miten ihmiset reagoisivat jos katoaisin kuukaudeksi, ja tullessani takaisin kertoisin heille totuuden minusta. Usein mietin löytyisikö luokastamme ketään, joka tukisi minua. Vaikka minulla onkin hyviä ystäviä luokasani, en tiedä miten he reagoisivat. Luultavasti kaikki kiertäisivät minut kaukaa ja jättäisivät yksin. Joten hys, tuki turpasi ja ole hiljaa-tekniikka taitaa olla kaikkein paras, jos haluan että minulla on vielä lukion päättyessä kavereita.

Olen niin yksinäinen. Tarvitsisin jonkun, joka halaisi, lohduttaisi, auttaisi. En tahdo, että joku prinssi Uljas ojentaa kätensä ja nostaa minut ylös täältä pimeästä kuopastani - en tahdo sitä, koska kun tuo ihminen lähtisi elämästäni, putoaisin samaan kuoppaan uudelleen. Aion nousta täältä itse, mutta jos olisi joku tukemassa ja auttamassa silloin kun otteeni lipsuu. Se olisi helvetin mahtavaa. Mutta ei niin käy. Ei mulle.

I hope you've seen the lie, 'cause no one really cares, they're just pretending

Viime päivinä mulla on ollut järkyttävän paha olla.

Tänään oli käsittämättömän huono päivä, vaikka olisi pitänyt yrittää pitää hauskaa. Yritä nyt siinä sitten nauraa, kun yrität itkua pidätellä ystävies edessä. Sellaisten, joiden ei tarvitse, eikä kuulu tietää, mitä mun pään sisällä liikkuu.

Kaveri toisen perään tuntui kääntävän tänään mulle selkänsä, ja aamun "mahtava päivä tulossa"-asenteesta huolimatta päädyin itkemään yksin bussipysäkille. Ja silloin kun et pidätellyt päivällä itkua, ajattelin kuinka paljon antaisin jos saisin olla jossain muualla, lennellä taivaan kannella vapaana kuin lintu. Tältä enkeliltä jäivät vain siivet puuttumaan, eikä lintu eikä enkeli lennä ilman siipiään. Pimeys kahlitsee minut otteeseensa, eikä pakotietä ole. Joko minun on kohdattava se, mitä ikinä varjoista löytyykään tai sitten on annettava periksi. En ole vielä valmis luovuttamaan, mutten kyllin vahva jaksaakseni taistella. Olen eksyksissä.

On kamalaa huomata, miten miltei jokaiselta tuntuu löytyvän sellainen luotto-henkilö, kliseisesti paras kaveri. Mulla ei ole. On ollut muutamia, joita olen sillä nimellä ajan saatossa kutsunut, mutta kaikki ovat erkaantuneet, aina ollaan enemmissä tai vähemmissä määrin kasvettu erilleen, ja mulle on aina löydetty korvaaja. Mulla ei ole ketään, kenelle voisin edes yrittää jutella näistä asioista, jotka repivät mut kappaleiksi. Yläasteella mulla oli viimeksi sellainen ihminen jota kutsuin parhaaksi ystäväkseni, mutta nykyään tapaamme harvoin, ja tuntuu ettei meillä ole enää paljoakaan yhteistä, vaikka ennen olimme lähes erottamattomia. Tänään sain huomata kuinka tuo ystäväni on muuttunut. Hän sanoi asioita, joita minun tuntemani ihminen ei koskaan olisi sanonut. Teki asioita joita minun tuntemani ihminen ei olisi tehnyt. Kaikki aina lähtevät. Mikään tai kukaan ei ole pysyvää. Kaikki on vain harhaa. Ystävyys, rakkaus, onni. Ainoat tunteet joita tällä hetkellä kykenen tuntemaan ovat viha, suru ja katkeruus. Eikä tuosta yhdistelmästä ole koskaan ihmismielen syövereissä mitään hyvää syntynyt.

Ystävänpäivä tuli ja meni. Ahdistus nousi lähes sietämättömälle tasolle ja muiden ihastellessa lukion kakkosten mekkoja, minä lähinnä keskityin pitämään itseni koossa. Mutta nyt, kun olen saanut asioita rauhassa miettiä, olen tuumaillut, että haluaisin tosissani tanssia vanhat ensi vuonna. Mutta se taitaa olla vain kaukainen unelma, sillä en minä mistään paria tule saamaan. Ehkä se on ihan okei. Enhän mä voi olettaa, että joku oikeasti haluaisi tanssia tällaisen sekopään kanssa.

Just once, I want my life to be like an 80's movie

Niin kuin pilvet lipuvat jälleen taivaalle peittäen auringon, mieleni vaipuu takaisin pimeyden turviin. Pimeys on rakajastajani, vaikka onkin paha. En osaa elää sen kanssa, mutten osaa elää ilmankaan. Mitä minun pitäisi tehdä?

Sink or swim?

Lähes joka aamu kävellessäni bussipysäkiltä koululleni, kuvittelen mitä jos auto ajaisinkin ylitseni. Mitä jos auto ajaisikin ylitseni kun vahingossa jätin katsomasta kaahaako joku suoraan päin. Sitten tulen ajatelleeksi, että muutamia kavereitani kulkee samalla bussilla ja kävelevät samasta paikasta, vaikka eivätkään minun kanssani, hitaita kun ovat. Mietin mitä nuo ajattelisivat jos näkisivät. Ja jos saisivat jälkeenpäin tietää, että tein sen tahallani. Tulen aina siihen johtopäätökseen, että ei se niitä varmaankaan liikuttaisi, kun ei kauhean läheisiä olla. Saattaisi jopa olla helpotus kun ei tarvitsisi minua enää katsella.

 hyihyihyihyihyihyi. Laskin sitten tämän päiväiset kalorini. 1500 vitun kaloria. En ymmärrä miten olen noin paljon saanut tungettua kurkustani alas. Siihen on tultava muutos. Mun on laihduttava. No, huomenna pääsen viimeinkin salille. Ja muutenkin alolitan nyt ryhtiliikkeen urheilemisen osalta, ainakin joka arki-ilta lenkille ja kahdesti viikossa salille, kun sinne harrastuksen kautta pääsen ilmaiseksi. Ja no ruokailuihin pitää tehdä suuria muutoksia. Ja mun täytyy saada mun motivaationi tähän laihtumiseen takaisin.

En haluaisi mennä kouluun. Haluaisin hautautua sänkyyn ja katsella -80-luvun rakkausleffoja. Haluan kadottaa mieleni ja ajatukseni hetkeksi siihen maailmaan. Haluan hetken ajan uskoa niihin kauniisiin tarinoihin. Haluan hetken olla joku muu, jossain muualla. Olla joku rakastettu, sillä minua ei rakasta kukaan. 

Who would love a monster? 

 

Your eyes are swallowing me, mirrors start to whisper, shadows start to sing

Pitkästä aikaa auringo kurkistaa pilven takaa, maalaten taivaan kirkkaan siniseksi. Lumen peittämä luonto tuntuu heräävän eloon - vaikka se onkin lähinnä kuollut, odottaa kevättä. Vasta aamulla huomasin, että hiukseni on värjätty aamuruskon väreillä - vaaleanpunainen, sininen, oranssi, liila.

Tämä päivä alkoi aika mukavasti. Nukuin pommiin ja menin vasta puoli kymmeneksi kouluun. Kouluun kävellessäni omituinen tunne täytti minut. Olo oli todella pirteä ja iloinen. Auringon paisteella on omituinen vaikutus. Mutta kaiken tämän pimeyden keskellä on ihan mukavaa, että välillä paistaa aurinko, jonka valo tunkeutuu kaikkialle. Tämä päivä oli erittäin mukava, kunnes pääsin kaupunkiin. Ei siinä muuten mitään kamalaa olisi ollut, mutta piti mennä ostamaan uudet farkut. Ei ole vähään aikaan ahdistanut niin paljon kuin tänään erään vaateliikkeen sovituskopissa. Vääntelin ja kääntelin vartaloani siinä sen valtavan peilin edessä, ja vaikka mistä suunnasta katsoin en nähnyt muuta kuin läskiä. läskiäläskiäläskiäläskiä. Vihaan vaatteiden sovittamista. Olisi mahtavaa jos olisin pieni, laiha. Ei tarvitsisi sovittaa, tietäisi tasan minkä kokoiset vaatteet menee, eikä koskaan tarvitsisi mennä niihin ahdistaviin sovituskoppeihin. Tai jos edes niissä peileissä kuvajainen olisi jotain muuta kuin kasa läskiä.

 
Tämän päiväisen vuoristoradan huippu oli tämän päiväinen draamatunti. Vaikka se oli toisaalta hyvin ahdistava, se oli myös todella ihana. Teemme näytelmää, joka koostuu erilaisten nuorten tarinoista ja kaikki saavat kokeilla jokaista kohtausta, jotta tiedetään kuka sopii mihinkin kohtaukseen. No, tänään harjoittelimme muun muassa yhden rakastavaisten kohtauksen. Se oli varmaankin päiväni kohokohta, mutta toisaalta ahdistavin hetki, sillä minun parinani oli J. J on minun luokkalaiseni, todella ihana ja mukava jätkä, ja vieläpä todella hyvä näyttelijä. Hetken uskoin jopa itsekkin siihen mitä toisillemme sanoimme. Olin (ja olen kai edelleenkin) ihastunut J:hin ja no välimme ovat hieman monimutkaiset. Syksyllä, kun lukio alkoi, oli luokallamme vähän kaikenlaista draamaa. Sellaista joku tykkää jostakusta mutta se toinen tykkääkin toisesta ja sitä rataa. No, enää ei mitään draamaa ole - ainakaan itse en ole missään osallisena - ja ollaan J:n kanssa kavereita. Jotenkin silti tahtoisin enemmän, vaikka tiedän ettei niin tule käymään. Minä muka löytäisin pimeyteeni auringon? Ehei, niin ei tule käymään.

Välillä tuntuu, kuin kaksi eri henkilöä kävisi taistelua sisälläni. Kuin olisi kaksi minua. Toinen sellainen millainen olin ennen - iloinen, positiivinen, optimistinen, naurava, rakastava. Mutta toisinaan tuntuu kuin ohjaimissani olisi joku aivan toinen. Joku jonka läsnäolo on jo minusta itsestänikin hieman pelottavaa. Toinen minäni - vihainen, hiljainen, pessimistinen, surullinen, ahdistava - tuntuu todella räjähdysalttiilta, yksi sana voi räjäyttää atomipommin tuon ollessa ohjaimissa. Voi olla - ja syvästi toivon - että olen vain niin sekaisin, että kuvittelen tälläistä. Eihän minulla voi useampaa persoonaa olla? Toisinaan on vain huonompi päivä..

I'm scared to get close and I hate being alone

Pakkanen pistelee poskissa, lumi narskuu askeleiden alla ja hengitys höyryää. Kylmyys saa minut tuntemaan jotain. Turtumus katoaa ja tunnen olevani elossa, vaikka kaikki muu on jäässä ja kuollutta. Valkea lumi ja sysimusta taivas tuovat muistoja mieleen. Kyyneleet jäätyvät poskille.

Talvi saapui viimeinkin luokseni ja olen... onnellinen? En okein tiedä, kai tätä tunnetta voi onneenkin verrata, vaikka ei tämä nyt aivan sitäkään ole. Tuntuu hyvältä tuntea pitkästä aikaa edes jotakin.

Veri helmeilee iholla muodostaen viivoja, jotka muodostavat rivejä. Reiteni ovat täynnä pieniä viiltoja. Joka kerta kun tartun terään ajattelen että jos nyt yhden teen niin ei se mitään haittaa, mutta loppujen lopuksi parhaimmillaan ihooni ilmestyy kymmeniä viiltoja. Ohuita ja pinnallisia. Nopeasti parantuvia. Mutta tämä inhottava tunne ei lähde sisältäni, ei sitten millään. Vaikka mitä tekisin, vaikka mitä yrittäisin, se ei vain lähde.

On se hassua, miten oma mieleni tuhoaa samantien pienenkin itsevarmuuden jonka saan rakennettua näistä raunioista. Tänään sain moneen otteeseen kuulla kehuja. Lähinnä hiuksistani. Vaalenapunaisista hiuksistani.  Miten ne ovat niin ihanat ja ihanan erilaiset. En siltikään osaa ottaa kehuja vastaan. Haluaisin lähinnä vaipua maan alle. Saan juuri ja juuri soperrettua kiitoksen, toisinaan en sitäkään. Kehut ovat ahdistavia, vaikka kuinka tietäisin että ihmiset tarkoittavat niitä.

Kumarrun halaamaan posliinista ystävääni. Ensin ahminahminahmin ja sen jälkeen oksennanoksennanoksennan. Tai ainakin yritän, aina ei sekään onnistu, mikä ahdistaa suunnattomasti. Ja kun mua ahdistaa, viillän. Ja sen jälkeen mulla on jotenkin hyvä mutta silti paha olo ja sitten syön. Sen jälkeen yritän taas ennemmin tai myöhemmin oksentaa. Ja tämä helvetti, tää pahan olon kierre, jatkuu ja jatkuu, eikä se tunnu tahtovan irrottaa otettaan musta. Loputon kierre.

Pimeyttä. Ympärilläni on vain pimeyttä. Pieniä tähtiä siellä täällä, ystäviä, perhe ja niin edelleen. Ne tuntuvat himmenevän ja himmenevän. Tarvitsisin pimeälle taivaalleni kuun, tai auringon. Kuu riittäisi, sen verran valoa että pystyisi taas erottamaan asioita, näkemään eteensä. Mutta ei mun elämään tule koskaan ketään mun kuukseni, saatika auringoksi. Mutta ehkä se on parempi, sillä en tahdo päästää ketään lähelleni, koska pelkään totuuden satuttavan.

I long for that feeling to not feel at all, the higher I get, the lower I'll sink

Jokainen päivä tuntuu edellistä raskaammalta ja pimeys lankeaa ylleni, sekoittaen ajatukseni. Tämä talvi on tähän asti ollut masentavin ikinä. Ulkona vallitseva pimeys kurottaa käsillään ikkunasta sisään ja tunkeutuu mieleen varastaen valolta kaiken tilan. Kaipaan lunta ja kovia pakkasia. Ne saavat minut tuntemaan olevani elossa.

Uusi vuosi ja ajattelin sen aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin kanssa. Kirjoitan tänne omia fiiliksiä - empä usko, että mitenkään iloisia postauksia tulee. Masennuksen ja ahdistuksen kanssa käyn jatkuvaa käden vääntöä, siitä kuka määrää. Toivon tämän vuoden tuovan jotain kehitystä, yritän karistaa nämä kahleet, jotka estävät minua elämästä täysillä. Samalla tietenkin yritän laihtua. Paino ja sen pudottaminen ovat kuuluneet jo useita vuosia elämääni, mutta en koskaan ole onnistunut kunnolla. Tahdon että jonakin päivän vaa'alla näky numero alkaa vitosella. Toivon, että saavuttaisin tuon tavoitteen tämän vuoden aikana, ja mitä pikemmin sen parempi.

Tänään on ahdistanut enemmän kuin aikoihin. Tahtoisin vain maata sängyssä - peiton alla piilossa maailmaa - ja itkeä. Vaikka enää ei paha olo lähde itkemällä. Kaipaan lapsuutta, kaipaan sitä kun paha olo lähti pois itkemällä, puhumalla. Enää ei taida auttaa kumpikaan. Jälkimmäinen toisinaan, tosin en uskalla puhua kenellekään, koska pelkään kertovani jotain mikä pelottaa ihmisiä - tai, että joko aletaan puhua siitä kaikesta selkäni takana, tai kerrotaan jollekin joka pakottaa hoitoon jonnekin minne en tahdo. En tahdo apua, en keneltäkään, ainakaan niiltä psykologeilta ja psykiatreilta. Ne eivät ymmärrä - mutta miten ne voisivatkaan, ei ihmisen tälläiseen helvettiin kuulu joutua. Miksi minä sitten olen täällä? Mä kuulun tänne, olen vain jokin epäonnistunut kokeilu. Mä olen epäonnistunut olemaan ihminen.

Vanhat viillot eivät ole vielä parantuneet, mutta suunnittelin jo tänään lisääväni yhden rivin niitä lisää reiteeni. Kuvottaan, läskiin reiteeni.

Kun saan itseni kasaan tässä lähiaikoina, ajattelin että voisin ruveta pitämään jonkinlaista ruokapäiväkirjaa - ei mun laihtumisesta muuten mitään tule. Voisin niitä juttuja sitten tännekin laitella, ainakin vähän jotain mistä voi päätellä, miten edistyn tämän projektini kanssa. Peukut pystyyn ja toivotaan että onnistuisin nyt edes kerran jossain.