Herätessäni tänään aamulla, mieleni oli yhtä harmaa kuin taivaan peittäneet pilvetkin. Halusin itkeä, mutta olin liian väsynyt. Aamutoimet hoituivat yhtä nopeasti kuin elokuvien hidastukset. Pukiessani jalkaani skinny jeans mallisia farkkujani näin kuvajaiseni vitriinikaapin heijastavasta pinnasta. Purskahdin itkuun, mutten kyennyt itkemään, en saanut henkeä. Haukoin henkeä kuin maljakostaan pois viskattu kultakala. Lopulta rauhotuin ja istuin sohvalle, vihaamaan itseäni ja kammottavaa kehoani. Kuluneen viikon ajan päiväni ovat alkaneet tuon kaavan mukaan, lukuunottamatta tätä aamua. Kävin koululla kaksi kertaa koko viikon aikana, mutta tunneilla kävin vain kerran ja sekin oli perjantaina. Maanantaina ja torstaina voin pahoin, enkä oikeasti kyennyt menemään kouluun, tiistaina olin tutustumassa yliopistoon - lähinnä välttääkseni koulun - ja keskiviikkona oli taksvärkki, siivosin kotona ja kävin kaupungilla ostoksilla. Otteeni arjesta lipsuu taas ja pelkään tämän viikon aloittavan taas kamalan syöksykierteen, joka tuhoaa taas koko jaksoni. Mun koulunkäyntini on ihan kuralla, tiedän sen sanomattakin, mutta mitä mun pitäisi tehdä kun en vain tunnu löytävän voimavaroja mistään kaiken tämän ylläpitämiseen.

Olen hissukseen työstänyt suunnitelmia tulevaisuutta varten, sellaista tulevaisuutta jossa olen elossa. Ajattelen kuolemaa edelleen päivittäin, toisinaan mietin millaiset hautajaiset haluaisin ja mitä kissoilleni tapahtuisi, jos kuolisin. Ja toki käyn läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita omasta kuolemastani. Mutta tästä huolimatta olen saanut kasaan jonkinlaisen suunnitelman, mutta sekin on hatara, sillä koko jatko-opiskelu suunnitelma on riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta. Eikä mun mielestä mikään tulevaisuuden suunnitelma ole kovin vahvalla pohjalla, jos se riippuu toisesta ihmisestä. Koska ihmissuhteet on mitä on ja ne muuttuu kokoajan, ja mua hiukan ehkä pelottaakin sellainen, että mun tulevaisuus riippuu toisesta ihmisestä, mutta toisaaltaan myös tiedän, ettei musta välttämättä olisi toteuttamaan niin suurta suunnitelmaa - omaa unelmaani - ellei joku olisi mukana mun matkallani. Olen heikko.

Jokunen viikko sitten en löytänyt yhtäkään terääni, joten rikoin yhden sheiverin saadakseni terän jostain ja no, se terä oli terävämpi kuin oletin. Ja no, olin juonut muutaman kaljan ennen kuin menin saunaan ja viilsin puolivahingossa käsivarteeni neljä syvää viiltoa, lisäksi reiteen kaksi syvää viiltoa. Se veren määrä oli yllättävän suuri. Tai siis, en olisi ikinä uskonut, että kuusi viiltoa voisi vuotaa niin paljon. Nyt mulla on kuitenkin kuusi arpea. Neljä käsivarressa, lähellä rannetta, enkä tiedä miten saan ne pysymään piilossa, varsinkin kun kesä on tulossa, eikä villapaitoja voi pitää enää pitkään. Ahdistaa.

Ajatukset harhailevat ja itkettää. Keskittymiskyvyn kanssa mulla on ollut todella paljon ongelmia viime aikoina. Yritän tehdä jotain, mutta se vain jää kesken. Vaikka tekisin jotain kivaa, esim vaikka maalaan, niin ei siitäkään tule oikein mitään. Saatan pystyä keskittymään toisinaan pitkäänkin, mutta jos huomioni herpaantuu hetkeksikin johonkin muuhun, vaikka puhelin soi, niin sen jälkeen en vain kykene enää jatkamaan kun ajatukset harhailevat jossain aivan muualla. Se häiritsee tosi paljon, koska en saa mitään valmiiksi. Vaikka kuinka haluaisin saada muutamat maalaukseni valmiiksi en vain saa. Haluaisin lukea useampia kirjoja, mutta keskittymiskykyni ei riitä siihenkään. Tällä hetkellä katson vain telkkaria, nukun ja ahmin ruokaa. Keskiviikkona söin vahingossa pellillisen ranskalaisia. Tulin kotiin kaupungilta, olin syönyt kaupungilla, mutta kotona huomasin uunipellillisen hieman jäähtyneitä ranskalaisia. No, ajattelin että maistan muutaman ja menen sitten suihkuun. Hetkeä myöhemmin tajusin, että pellillä on enää kymmenkunta ranskalaista ja että suuni on täynnä kuin maaoravalla. Sen tajuaminen ahdisti todella paljon. Vihaan itseäni.

In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.

And I don't know what to do, 'cause I'll never be with you

Mä oon jälleen eksynyt näille mun mieleni mustille poluille, vajonnut tähän pohjattomaan kuiluun, josta ei ole tietä ulos. Itken iltaisin hiljaa suihkun lattialla, kun polttavan kuuma vesi pistelee ihollani ja ajatukseni pyörivät elämäni epäonnistumisien sarjan ympärillä. Olen säälittävä ihmispaska, se on itsestäänselvyys.

Viime aikoina kaikki on mennyt päin helvettiä. Ensinnäkään en pystynyt olemaan viiltämättä koko tammikuuta. Pari iltaa ennen kuun vaihtumista viilsin saunan lattialla syvempiä viiltoja kuin koskaan. Se oli hyvin sekava ilta. Mä vaan istuin saunan lattialla, raavin tekemiäni viiltoja ja nauroin. "Koko mun elämäni on suuressa mittakaavassa aivan mitätön. Suuressa mittakaavassa koko ihmiskunta on mitätön. Vain yksi elämänmuoto äärettömässä avaruudessa." Ajattelin tätä ja nauroin. Nauroin, koska loppujen lopuksi kaikki ne asiat joista stressaan on todella mitättömiä. Joskus mä ihmettelen, miksi ihmeessä mä käytän aikani itseni vihaamiseen ja kaikkeen tähän stressaamiseen, kun koko mun olemassa oloni on niin hataraa, mitätöntä ja helposti mua ei olisi. Loppujen lopuksihan ei ole varmaan kovin kaukana, että joku muu istuisi tässä. Minä, mutten kuitenkaan minä. Hieman eri perintötekijät vanhemmilta ja olisin aivan joku toinen. Tätä minä eräänä tammikuisena itana naureskelin kun viilsin saunan lattialla ja join kaljaa.

Viime aikoina oon stressanu todella paljon, noista tammikuisista tuumailuistani huolimatta. Koulutehtäviä on läjäpäin tekemättä ja joudun käymään pari kurssia kokonaan uudelleen, koska kusin ne suoritukset, liikaa poissaoloja ja liikaa tekemättömiä tehtäviä. Unohdin esimerkiksi tehdä biologian tutkielmani, pyysin opettajalta lisäaikaa, sain sitä ja en siltikään saanut tehtyä sitä työtä. Sain kokeesta 7+, mutten luultavasti pääse kurssista läpi, koska en tehnyt sitä tutkielmaa. Ja vaikka pääsisin se ei riitä, koska biologia on yksi niistä harvoista aineista, josta oikeasti pidän ja sen vuoksi en suostu ottamaan kurssiarvosanaksi ysiä huonompaa, joten joudun käymään kurssin uudelleen. Koulustressin lisäksi olen stressannut viime aikoina todella paljon kissa vauvani takia. Viime viikolla se lakkasi syömästä ja jouduttiin viemään se lääkäriin ja se joutui leikkaukseen kun paljastui, että sillä oli tukos suolessa. Ja nyt stressaan sen parantumisesta ja lääkityksistä ja kaikesta.

Niin ja muuten kaiken lisäksi täytin just 18! Tavallaan aika hienoa, mut silti ahdistaa, koska mun pitäis hyvästellä lapsuus ja kaikkee, mut siitä ei oikeen tuu mitään. Haluaisin karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan karkuun kaikkea vastuuta ja muita aikuisten juttuja. Ei musta ihan oikeesti ole aikuiseksi. Tavallaan kyllä haluaisin hankkia mahdollisimman nopeasti oman asunnon, koska sitten voisin itse päättää kokonaan mitä hankin kaupasta ja syömättä jättäminen olisi helpompaa, kun kaapit olisi ihan tyhjiä, eikä vaan yksinkertasesti olisi mitään mitä voisi ahmia. Ahmimisesta puheenollen, mulla on ollut tosi paha ahmimisputki päällä koko helmikuun. Käyn kaupassa vähintään joka toinen päivä, ostan suuren kasan kaikkea ja tulen kotiin, omaan huoneeseen piiloon ahmimaan. Oon syönyt varmaan lähes 20 pussia gifflareita, suklaata, pizzaa, hesen juustoaterioita, sipsejä ja muffineita. Lisäksi mä oon juonut varmaan 15 pulloa coca-colaa ja juonut lähes puoli koppaa kaljaa. Siis pelkästään helmikuun aikana. Ja nyt on 17. päivä... Tahtoisin oksentaa, mutta olen niin epäonnistunut ihminen, etten osaa. Olen lihonnut tämän vuoden aikana lähes 5 kiloa. Tappakaa mut, kun en siihen itse kerran pysty.

Mä olen niin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. En oo noussut sängystä kunnolla perjantain jälkeen, paitsi käynyt kaupassa. Muuten mä oon vaan maannut sängyssä ja syönyt. Mä en jaksa tätä voimattomuutta, mutta mulla ei oo voimia tehdä asialle mitään. Mä oon nukkunut tänään lähes koko päivän, lukuun ottamatta sitä puolta tuntia, jonka aikana kävin hakemassa heseltä ruokaa. Mulla oli puoli tuntia päivävaatteet päällä tänään. Ennätys sitten perjantain. Huolimatta siitä, että oon nukkunut lähes koko päivn, oon taas niin väsynyt, että taidan mennä nukkumaan ja toivoa, että näkisin kivoja unia.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.
 

Hiljaisuuden vallitessa, kaikkien nukkuessa, usva valtaa tämän pikku kaupungin. Usvan läsnäolossa on jotain jopa mystisen oloista, tapa jolla se käärii kaiken harsomaiseen otteeseensa. Kiireinen pikku kaupunki muuttuu autioksi ja aavemaiseksi. On hiljaista ja kaikki nukkuvat, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia. Yksinäiset, surussa riutuvat ihmisrauniot ihailevat aavemaisen majesteettista usvaa, antaen sen kietoutua oman mielensä ympärille, kuin luoden muurin, jolla seuraavasta päivästä saattaa selvitä lävitse.

Itkettää. Ahdistaa. Mikään ei taaskaan vaihteeksi tunnu onnistuvan. Viikon aikana olen hävittänyt kaksi terääni, kaksi ainoaa terääni. Olen kääntänyt koko kämpän ympäri, salaa itkenyt ja raivonnut, enkä ole vielä onnistunut löytämään kumpaakaan. En haluaisi ostaa uutta, mutta en tiedä kykenenkö elämään ilman. Sillä vaikka en olisikaan aikeissa viiltää, on lohdullista tietää ettö se terä on jossain piilossa, odottamassa.

En ole ollut maanantain jälkeen ollenkaan koulussa tällä viikolla. Aluksi olin tosi kipeä, mutta nyt vaikka olisin ollut riittävän terve mennäkseni kouluun en mennyt, koska ensinnäkin ajatuskin koulusta saa mut itkun partaalle ja repimään hiuksia päästäni. Vihaan sitä paikkaa. Liikaa ihmisiä, liikaa paskan jauhantaa, liikaa kaikkea. Ja toiseksi olen maannut sohvalla kaiket päivät katsoen lempisarjojani, itkenyt päivät pitkät hahmojen kuolemia ja itkenyt onnesta kun jotain hyvää on tapahtunut. Olen saanut päästää hetkeksi irti omista ongelmistani ja upota toisiin maailmoihin, todellisuuteen palaaminen ei todellakaan ole mitenkään helppoa.

Makaan yksin kylmässä huoneessani, katsellen taivaalla loistavaa, yksinäistä kuuta. Sen olemassa olo on jotenkin todella lohdullista. Katselen usvaista maisemaa, kuu seuranani ja kuulokkeissani soi Alex Turnerin pehmeä ääni. Kyynel vierii poskelleni ja jälleen kerran itken itseni uneen.

Happiness never lasts

Ihmiset ympärilläni naureskelevat, hymyilevät ja hengittävät sillä aikaa kun minusta tuntuu että hukun, vaikka vettä ei ole lähimainkaan. Aika liitää siivillä ja mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin aivan kaikki muuttuu.

Viikonloppuna totuus iski päin kasvojani. Siitä on jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tapasin varjoni ensimmäistä kertaa ja vaivuin pimeyden pauloihin. Kolme vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran terään. Miten asiat ovat kolmessa vuodessa muuttuneet niin paljon, mutta silti kaikki on niin samanlaista. Luin vanhoja blogipostauksiani vanhoista blogeistani. On todella vaikeaa sisäistää sitä, että ne ovat minun itseni kirjoittamia, vaikka ne edelleenkin osin kuvaavat täysin sitä tunnetta joka minut nykyisin valtaa. Jotenkin se tunne on nykyisin vain paljon vahvempi. Lisäksi se tunne on pysyvyydeltään hieman häilyväinen. Varjoni tulee ja menee miten haluaa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.

On päiviä - lähes tulkoon jopa viikkoja - jolloin varjosta ei näy jälkeäkään. Näinä päivinä usein ajattelen, että "Mikä ihmeen masennus?" Nämä päivät saavat minut odottamaan tulevaisuutta, uhkumaan tarmoa ja päättämään asioita. Olen vapautunut ja pystyn toimimaan. Hymyilen aidosti.

Sitten ovat nuo viikot, jolloin varjo hiipii hiljaa luokseni ja huomaamattani valtaa koko mieleni. Jo sängystä ylös nouseminen itkettää. Koko talon ulkopuolinen maailma tuntuu väärältä, tuntuu etten kuulu sinne. Varjo saa minut tuntemaan oloni vihatuksi ja typeräksi. Aidot hymyt katoavat ja haluaisin vain itkeä. Varjon läsnäolo vaikuttaa kaikkeen mitä teen. En osaa tehdä mitään oikein silloin, kun varjo kyläilee luonani. Epäonnistun aivan kaikessa, mitä ikinä sitten yritänkin.

Tällä hetkellä varjo majailee jälleen luonani. Itkettää jatkuvasti ja koulussa ihmisten ympäröimänä olo on kuin hukkuvalla. En vain jaksaisi enää. Hetken aikaa sitten oli parempi olla, mutta nyt kun tajusin kolmen vuoden kuluneen nopeasti, varjo hyökkäsi kimppuuni kun huomasi tilaisuutensa tulleen. En tiedä mitä teen. Olen niin eksyksissä tämän pienen mieleni kanssa. Tahtoisin hakea apua, mutta en halua. Haluan vain lopettaa syömisen ja laihtua, mutta samalla haluaisin oppia pitämään itsestäni omana itsenäni. Kaikki tuntuu niin kovin vaikealta ja ristiriitaiselta.

Ja pimeys laskeutuu jälleen. Se kietoutuu ympärilleni, niin kuin monesti ennen. Ahdistus hyppää matkaan mukaan kulman takaa, eikä sekään suostu jättämään minua rauhaan. Näiden kahden lisäksi matkaani lähtee varjostamaan joku. Varjo, joka seuraa minua kaikkialle, kuiskii korvaani asioita. Eivät ne totta kai ole, mutta tuo varjo saa minut uskomaan niihin. Se saa minut vainoharhaiseksi.

Seison taas koulun käytävällä, rykelmässä, joka sisältää niin monia ystäviäni. Joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauravat. Minäkin yritän. En usko olevani kovin vakuuttava kun puhutaan onnellisen ja iloisen esittämisestä. Seisoessani siinä käytävällä ihmisten keskellä, ahdistus hiipii luokseni. Olo on kuin hukkuvalla.

En pysty katsomaan itseäni peilistä. En vain pysty. Sen kuvajaisen näkeminen saa mut voimaan pahoin. Mä vihaan itseäni. vihaan vihaan vihaan vihaan. Miksi mä en voi olla kaunis niin kuin muut? Miksi mä olen ruma, lihava ja säälittävä. En kyllä yhtään ihmettele että suurin osa ihmisistä vihaa mua kun olen tällänen. Ruma, lihava ja säälittävä. Tahtoisin vaan kadota. Kuolla. Lakata olemasta. Jotain.

Tyhjyys täyttää minut. Turruttaa ja sumentaa kaiken. Hetken hyvät olot ovat kadonneet. En osaa enää itkeä. En tunne mitään. En mitään muuta kuin syvää vihaa kehoani ja peilikuvaani kohtaan. viilto toinen kolmas. Olen aina vältellyt käsivarsiin viiltämistä, mutta sunnuntaina en mahtanut itselleni enää mitään. Join viimeiset viinat joita kaapistani löysin. Seurauksena 12 viiltoa. Osa niistä oli pelottavan syviä, mutta eivät nekään olleet edes syviä.

Sekavaa. Olen pahoillani. Oon lykännyt tämän postauksen tekemistä vaikka ja kuinka paljon ja inspiraatio iski pahimman väsymyksen aikaan. Minä menen nyt nukkumaan, koittakaa elää hyvä elämä. Hyvää yötä ja huomiseen!

And these words wouldn't keep you dry or wipe tears from an open sky

Tuhannet sanat huutavat pääni sisällä, vaatien huomiota. Ajatukset juoksevat kuvavirran lailla ohitseni. Mutta kun käteni kurkottaa niitä kohti, ne katoavat tuhkana tuuleen. Pääni on pyörällä enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään.

Nämä leirin jälkeiset viikot olen ollut melkein jopa kiireinen. Olen nähnyt muutaman kerran kavereita, enemmän kuin ennen leiriä olleen kuukauden aikana. Sen lisäksi olen maannut sängyssä, lukenut ja katsonut Bonesia kolme kautta muutamassa päivässä. Niin ja syönyt. Kesäkuun aikana laihduin 5 kiloa, mutta pelkäänpä että se on tullut takaisin tässä tämän kuun aikana. Olen liian pelkuri mennäkseni vaa'alle.

Itkettää, mutten osaa enää itkeäkkään. Tyhjä katse vain tuijottaa eteensä, odottean kyyneliä, jotka eivät koskaan tule. Kaikki tämä pimeys ympärilläni, sisälläni, saa oloni jotenkin tyhjäksi. Joku nakertaa sisintäni. Se joku jättää jäljelle tämän kumisevan tyhjyyden, joka väistyy vain kivun tieltä.

Tällä hetkellä olen aikeissa pitää sen itselleni tekemäni lupauksen, hakea apua kun loma loppuu. Olen taistellut niin kauan tätä kaikkea vastaan yksin, että olisin valmis luovuttamaan. Mutta en saa luovuttaa, en mä ansaitse edes kuolemaa. Sekin olisi palkinto, jota en ansaitse. Enkä halua satuttaa ketään. Perhettäni, ystäviäni. Tällä hetkellä kaikki toivoni on sen varassa, että avun hakemisesta on oikeasti apua. Haluaisin osata olla vihaamatta itseäni ja kaikkea sellaista. Haluaisin osata olla onnellinen. Pelkään elämää, mutta pelkään myös kuolemaa. Toivon, että oppisin olemaan pelkäämättä kumpaakaan.

Sisälläni pienen pieni lapsi haluaa elämänsä takaisin. Minä katson valokuvia tuosta pienestä lapsesta, joka joskus olin minä, ja ajattelen ettei tuo pieni viattomuuden perikuva - pikkuinen lapsonen - tiedäkkään mikä helvetti sitä odottaa. Kyynel - viimeinen sellainen - vierii poskelleni ja pyyhin sen pois. Mitä mä teen?

Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii, ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Päivät vierivät, lomani - ja elämäni - valuvat hukkaan. Joka hetki olen lähempänä kuolemaa, toisinaan se kuullostaa helpotukselta, mutta välillä on niitä hetkiä jolloin ajan kuluminen on kuin kirous. Toisinaan vain haluaisi pysäyttää kaiken ja olla ikuisesti yhden hetken vankina, kuin kauniissa taulussa.

Viime viikon vietin harrastuksen ja leirin parissa. Tuo leiri - osa siitä - oli juuri sellainen hetki, jossa olisin mieluusti viipynyt pidempäänkin. Tapasin aivan mahtavia uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Vietin aikaa mukavassa seurassa, eikä pariin päivään ahdistuksesta tai masennuksesta näkynyt merkkiäkään. Sitten kuitenkin kävi niin, että törmäsin yhteen poikaan, jonka kanssa minulla oli vuosi sitten jotain säätöä, josta jäi paska olo. Kun yksi kavereistani lähti tuon pojan mukaan ja jätti minut yksin, meinasin romahtaa siihen paikkaan. Joku kietoi kädet kaulani ympärille, enkä saanut henkeä. Hetken mietin, että olisin lukinnut itseni jonnekin ja viiltänyt ranteeni auki, kun mikään ei juuri sillä hetkellä toimivan. Selvisin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla siitä illasta hengissä.

Leiriltä kotiuduttuani vietin aikaa yhden kaveripojan ja tuo kavereiden kanssa. Se on aika ahdistavaa, koska tunnen oloni aina tosi ulkopuoliseksi, mutta haluaisin kuitenkin tutustua niihin ihmisiin. Voin vain toivoa, että ajan kanssa alan tulla noiden ihmisten kanssa toimeen. Muuten saan ahdistella koko loppu lukion ajan kun joudun noiden ihmisten seuraan, enkä välttämättä haluaisi sitä.

Edellispäivä oli luultavasti yksi tämän surkean loman parhaista päivistä. Lähdimme kaverini kanssa uimaan. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole, mutta tuo ihminen on ensimmäinen kaverini ja samalla ollut mulle tavallaan sellainen tuki ja turva. Muutamina viime vuosina emme ole olleet kauhean läheisiä, mutta tämä tavallaan todisti ettemme ole kasvaneet erilleen. Naurua, hymyjä, hiljaisuutta, jonka olemassa olo ei vaivaa kumpaakaan. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ollut aikoihin niin helppoa ja vaivatonta.

Katselen reisiäni, parantuvia arpia. En ole koskaan viiltänyt näin syvälle, tajuan kun katselen niitä. Olen viime aikoina harkinnut, että ostaisin uuden terän, mutta kun katselen näitä, en tavallaan haluaisi. Pelkään niin paljon, että joku huomaa arpeni. Pelkään niin paljon, että vanhempani huomaavat, sillä pelkään heidän reaktioitaan. Pelkään. Pelkään. Pelkään. Olen pelkuri, en mitään muuta.

And the shadow of the day, will embrace the world in grey, and the sun will set for you

Ote todellisuudesta lipsuu. Oon kohta viikon maannut sängyssä, tekemättä mitään. Olen nukkunut melkein viikon - ja katsellut tv:tä - ja silti mua väsyttää. Mä oon todella väsynyt ja raja unien ja todellisuuden välillä on hento. Unet sekottuvat todellisuuteen, enkä osaa varmasti enää sanoa mitä olen tehnyt ja mistä olen vain nähnyt unta.

Tuntuu, että olen sekoamassa lopullisesti. Oma mieleni on aina pelottanut mua, sen pimeimpiin kolkkiin en ole koskaan uskaltanut edes kurkistaa. Tän kahden viikon lomailun aikana oon ollut lähes koko ajan yksin, joka tarkoittaa, että olen viettänyt paljon aikaa tummaan pukeutuneen vieraani ja vanhan tuttavani kanssa. Mitä enemmän vietän aikaani näiden kahden kanssa, sitä vainoharhaisemmaksi tulen. Nämä kaksi saavat minut uskomaan, ettei mulla oikeasti ole kavereita. Mikä on ilmeisen totta, koska miksi mulla olisi kavereita. Olen täysi idiootti, joka ei ansaitse olla onnellinen, joten miksi ansaitsisin kavereitakaan. 

Koko tän viikon oon miettinyt kuolemista. Tiedän olevani liian pelkuri tappaakseni itseäni, mutta se ei estä mua miettimästä tapoja miten sen voisin tehdä, missä ja milloin. Millaisen viestin jättäisin. Kun muut miettivät tulevaisuuttaan ja suunnittelevat häitään, minä mietin hautajaisiani. Mua melkeinpä pelottaa, että mitä tapahtuu jos joskus olen tarpeeksi rohkea tekemään jotain.

En tiedä mitä tehdä, olen eksynyt. Itkettää. Olen niin yksinäinen. Kukaan ei ole kuulemassa tämän pienen suden surullista ulvontaa, vain kuu yksin taivaalla katselee tuota pientä, surullista olentoa. Ei ketään. Yksin.

Yksi mun tämän kesän tavoitteista on kirjoittaa novelli, joten yhtenä yönä sängyssä maatessani kirjoittelin kaikenlaisia tekstejä. Lähinnä sellaisia mitä päässä nyt sattuu liikkumaan tyylisiä, ja osasta tuli todella sekavia, mutta tämä kuvaa oloani tällä hetkellä niin hyvin, että ajattelin laittaa sen nyt tähän.

Emme ole mitään. Vain tyhjiä kuoria. Jotkut saattavat olla kauniita ulkoa, mutta sisällä kumisee tyhjyys. Suuri ammottava tyhjyys, jolle kukaan ei osaa tehdä mitään. Sitä vastaan taistellaan, vaikka jokainen tietää että se on turhaa. Tyhjyyttä ei vain voi täyttää. Se vaanii, se väijyy, se odottaa, kunnes tilanne on sopiva ja sitten se iskee. Eikä sitä osaa aavistaa. Se vain tapahtuu. Ja silloin saattaa löytää itsensä istumasta kylpyhuoneen lattialta, jotain terävää kädessä. Veri valuu ranteita ja reisiä pitkin viemäriin, kuin pieninä jokina. Se maisema on omalla tavallaan lohdullinen. Tyhjyys palaa kuitenkin aina. Vaikka mitä yrittäisit, et koskaan pääse sitä karkuun.

Wash the sorrow from off my skin and show me how to be whole again

Mulla on niin paha olo, että tekisi mieli huutaa. Mua ahdistaa niin paljon, että haluaisin vain repiä naamani irti. Voisin vaipua lattialle ja itkeä päiväkausia, jos mulla vaan olisi mahdollisuus olla niin kauan yksin.

Valvoin koko viime yön. Katsoin Sydämmen kuiskaus nimisen elokuvan ja kirjoitin jotain omaa omituista juttuani. Niin ja sen lisäksi tietenkin olin hyvin ahdistunut, kun mietin, että mitä yhdelle kaverille kuuluu koska se oli ottanut illalla jotain pillereitä, päästäkseen lentoon, pois täältä. Pelkäsin, halusin itkeä. Onneksi aamulla tuli viesti "hengissä ollaan". Olin helpottunut. Ymmärrän kyllä tuota poikaa, joka haluaa katkaista kahleensa, lentää pois. Usein haluan aivan samaa itsekkin, olen vain liian pelkuri siihen. Vaikka tiedän miltä hänestä tuntuu, olen silti iloinen, että hän on vielä täällä.

Mulla on tosi paha olo. Taidan olla hermoromahduksen partaalla. Kokoajan itkettää ja suututtaa. Mikään ei onnistu. Vihaan itseäni niin paljon, että voisin mielelläni repiä ja raapia naamani irti, leikata saksilla jokaikisen ylimääräisen läskin palan pois. Vihaan itseäni. Olen ällöttävä, hyllyvä, ruma.

Mulla on tällä hetkellä enemmän viiltoja, kuin koskaan ennen. Syvempiä kuin koskaan ennen. Niitä on vaikeaa peittää. Veli näki oikeassa käsivarressa olevat, sanoin että koira raapaisi vahingossa kun se nukkui mun vieressä. Mulla on tosi huono omatunto siitä, että "syytin" koiraa mun arvistani. Vaikka totta puhuen, sen ansiosta näitä on näin vähän.

Leikitään hetken aikaa positiivisia ja onnellisia. Tein listan asioista, jotka haluan tehdä kesäloman aikana. Haluan:

Maalata taulun

Lukea mahdollisimman monta kirjaa

Kirjoittaa novellini valmiiksi

Sanoittaa biisin

Valvoa koko yön kuunnellen musiikkia tai jutellen kaverin kanssa

Nukkua ulkona

Matkustaa jonnekkin

Viettää aikaa ihmisten kanssa

Laihtua 15 kiloa

Oppia pitämään itsestäni

Saada asiani muutenkin järjestykseen

Jo nyt alkaa tuntua siltä, etten onnistu yhdessäkään, mutta aion kokeilla.

Joku kuiskii taas korvaani. Jotain tästä yksinäisyydestäni. Yritän olla huomioimatta sitä, mutta mitä enemmän lomaa kuluu sitä kovemmalta tuo ääni alkaa kuullostaa. En ole ollut viikkoakaan lomalla ja jo nyt tuo alkaa kuullostaa lähes huudolta. Olenkohan tulossa hulluksi? Mitä väliä vaikka olisinkin. Ehkä sekin olisi hekpompaa, kuin tämä jatkuva taistelu. Kaikki tuntuu niin turhalta ja sisällyksettömältä.

Things aren’t the way they were before, you wouldn’t even recognize me anymore

Kyyneleet vierivät poskilleni yksi toisensa jälkeen. Rintaa puristaa ja melkein unohdan miten hengitetään. Mun on paha olla, tosi paha olla. Istun siinä, saunamme pimeimmässä nurkassa, pää polvissa ja itken. Itken, itken, itken. Sille ei vain tunnu tulevan loppua. Alkoholia valuu kurkustani alas tasaista tahtia. Istun yksin ja itken. Vietän laatuaikaa oman, mustaan pukeutuneen vieraani kanssa. Joku kuiskii korvaani pahimpia pelkojani ja perusteluja miten ne tälläkin hetkellä ovat toteutumassa. Käteni hamuavat jotain, kunnes löytävät vanhan ystävän.

Viilto.

Toinen.

Kolmas.

Neljäs.

Viides.

Kuudes.

Seitsemäs.

Terä koskettaa ihoani, jättäen jälkeensä vanoja, joista ilmestyy kauniita punaisia pisaroita. Pisarat yhtyvät joiksi ja hetken tuntuu kuin joku paha vuotaisi minusta lattian kautta viemäriin. Hymyilyttää. Mutta tuo tunne katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Hetken hiljaisuus vaihtuu vihaisiin ja pettyneisiin huutoihin. Etkö sä parempaan pysty! Oletpas heikko! Itkettää.

Paha olo raivoaa sisälläni edelleen myrskyn lailla, repien palasiksi kaiken sen pienenkin onnen jota saan rakennettua. En mä ansaitse onnea. Tahdon itkeä, mutten enää pysty. Katselen arpiani. Ne ovat jotenkin kauniita. Pelkään jatkuvasti, että joku huomaa ne. Pelkään, että ihmiset joihin olen viime aikoina tutustunut huomaavat ne. Pelkään muiden reaktioita.

Upottaudun loppuyöksi kauniiden tarinoiden maailmoihin, unohdan todellisuuden. Vietän yöni katsellen animaatioelokuvia, katoan niihin. Unohdan kaiken pahan hetkeksi. Hengitän. Josko selviäisin huomisesta sen avulla. Yksi päivä kerrallaan.

Die for anyone, what have I become?

Mä olen niin paska ihmissuhteissa. Olen huono saamaan kavereita. En vain osaa. Mua ahdistaa niin paljon, että en tiedä miten päin mun pitäisi olla. Suun avaaminen on tosi vaikeeta ja jos saan sanottua jotain, kadun sitä heti, sillä olo tuntuu tosi tyhmältä. En vain osaa tätä sosiaalistumis juttua.

Harhailen pimeässä, huudan ammottavaan tyhjyyteen. Ainoa vastaus jonka huudolleni saan, on häilyvä, himmeä kaiku, joka täyttää koko sisäisen tyhjiöni tehden oloni vain pahemmaksi. Yksinäisyys kaikuu sisälläni, kuin huuto valtavassa kuilussa. Haluan vain upota tähän kyyneleistäni syntyneeseen mereen. Olen niin väsynyt.

Haluaisin jonkun, joka toisi valoa tänne pimeään. Jonkun, joka halaisi kun oloni on paska. Jonkun, joka pyyhkisi pois kyyneleeni, suukottaisi pois arpeni, niin iholta, kuin sydämmestäni. Haluaisin jonkun, jonka viereen voisin käpertyä yöksi. Jonkun, joka ymmärtäisi tätä vellovaa pahanolon merta sisälläni. Jonkun, joka olisi purjehtinut saman myrskyn läpi, tietäisi miten nämä aallokot saa leppymään.

Mutta kun joku tulee lähelleni, menen aivan lukkoon. Minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Sydämmeni lepattaa rinnassani, kuin pieni lintu. Mutta aina kun joku tulee lähelleni, minua alkaa ahdistaa. Tunnen oloni uhatuksi, kahlituksi. Lintu häkissä, sitä minä olen. Eikä kukaan tunnu ymmärtävän sitä, etten ole kuitenkaan valmis siihen - mihinkään, en kosketukseen, en suudelmaan, en mihinkään - vaikka kuinka tahtoisin ja vaikka kuinka sitä kaipaisinkin. Ajatellaan, että minua ei vain kiinnosta, tai että tykkään leikkiä toisten sydämmillä. En halua leikkiä kenelläkään, se on niin väärin.

En tiedä mitä teen, olen eksyksissä. Minulla ei ole leivänmuruista tai pikkukivistä tehtyä polkua, jota voisin seurata onneni luo. Elämä ei ole koskaan ollut niin helppoa mulle, vaikka tuntuu, että se on helppoa kaikille muille. Purjehdin yksin näillä surun kartoittamattomilla, tummilla vesillä, toivoen joskus löytäväni saaren. Saaren jolta löytäisin onnen, rauhan ja rakkauden. [huvittunut naurahdus]

Minäkö muka onnellinen? 

Jotenkin vaikeaa kuvitella sitä, olen niin kauan ollut surullinen.

Rauha ja rakkaus

Kaksi käsitettä muiden vieraiden sivistyssanakirjan käsitteiden meressä.

Tuskin tulen koskaan kumpaakaan löytämään. 

Tällä hetkellä en ainakaan siihen jaksa uskoa, ne kuullostavat pienten lasten iltasaduilta.

Käperryn takaisin pehmonalleni viereen ja yritän nukkua. Sitähän tässä olen viimeiset neljä tuntia yrittänyt. Josko viimein nukkumatti suostuisi vierailemaan luonani. Anelen polvillani, että pääsisin nukkumaan. Saa nähdä auttaako aneluni.

Each day, another piece of me dies

Kesäloma. Sana joka on yhtä aikaa suurin helpotus ja kauhein kirous. Sekavat tunteet täyttävät pimeän mieleni, kun ajattelen tätä kymmentä viikkoa, jotka saan olla poissa koulusta. Olo on niin paska, että tahtoisin vain itkeä.

Olen tavallaan tyytyväinen, että kesäloma tuli juuri tähän väliin, sillä en ole varma kuinka kauan olisin vielä jaksanut tapella herätyskellon ja tyhmien bussiaikataulujen kanssa. Viimeinkin saan nukkua juuri niin pitkään kuin haluan - ainakin suurimman osan ajasta - ja saan sulkea silmäni ja kohdata yön kauhut - tai kauneudet - niin myöhään kuin tahdon. Ei tarvitse ajatella sitä turhaakin turhempaa paikkaa, jota lukioksi kutsutaan, ainakaan yhdeksään viikkoon. Voin huokaista helpotuksesta.

Mutta samalla ahdistus kuiskii korvaani.

Jäät yksin.

Ketään ei kiinnosta mitä sulle kuuluu.

Jäät yksin.

Olet niin säälittävä, ettei kukaan halua tulla lähellesi.

Jäät yksin.

Ei sulla oikeasti ole kavereita, luulet vain.

Jäät yksin.

Vaikka tämä toinen hahmo, joka pääkopassani asustaa oman tumman vieraani lisäksi, valehtelisi minulle, en osaa erottaa tuon valheita totuudesta. Mieleni ei ole tarpeeksi selkeä sellaiseen. En osaa. En pysty. Tavallaan kai olisi helpompaa, jos minulla ei olisi kavereita. Jos kukaan ei oikeasti välittäisi. Voisin lähteä täältä, lentää pois, kuolla. Mutta minulla on perhe - joka ei tiedä mistään mitään, mutta on silti perheeni - minulla on kavereita - luulisin ainakin, kovasti niin väittävät - minulla on eläimiä. En tahdo satuttaa ketään muuta, vain itseäni. En voi mennä, en vielä.

Kesäloma - elämäni ahdistavimmat ja ristiriitaisimmat kymmenen viikkoa. Olen tällä hetkellä iloinen siitä, että ulkona ei ole kovin lämmin, sillä reidessäni olevat arvet eivät peity shortseilla. Kai olisi pitänyt ajatella, ennen kuin piirsin toisen reiteni täyteen suloisia viivoja, kuin tiikerin raitoja mutta punaisia.

En tiedä mitä teen, olen niin hukassa.

Lupasin itselleni joskus muutama kuukausi sitten, että annan itselleni kesäloman loppuun saakka aikaa selvittää pääni ja jos en onnistu, niin haen apua. Mutta nyt kun kesäloma alkoi, tiedän etten onnistu. Mulla on korkeintaan paskempi olo loman jälkeen. Varsinkin kun en osaa näitä ihmissuhde juttuja. Olen huono saamaan kavereita. Olen huono tulkitsemaan ihmisiä. En osaa mitään. Luulin, pitäväni eräästä luokkalaisestani ja eräästä pojasta jonka kanssa vietin aikaa laivalla, mutta en tiedä. Eräs kaveri sanoi, että vaikuttaa siltä, että pidän yhdestä kaveripojastani. Tajusin myös, että tuo kohtelee minua hieman eri tavalla kuin muita ystäviään. Tuo poika on varattu. Tuo poika on ensimmäinen kunnon kaverini, joka on samalla poika. En tiedä mitä ajattelisin. Ei, en ajattele ollenkaan. Olemme kavereita. Ahdistaa. Tahdon lentää pois. En osaa näitä juttuja.

I'd rather feel pain than nothing at all

Mulla on jokseenkin epätodellinen olo. Uin tummassa vedessä ja aallot koittavat saada minut vaipumaan pinnan alle. Vielä en ole luovuttanut tätä taistelua, mutten tiedä kauanko jaksan. Oon niin eksyksissä ja voimaton.

Saatiin englannin tunnilla tehtäväksi tehdä blogi kertoa siellä omista tulevaisuuden suunnitelmistamme. En tiedä mitä sinne kirjottaisin, koska musta tuntuu ettei mulla ole tulevaisuutta. En viitsi kirjoittaa sinne että tällä hetkellä musta tuntuu, että kuolen ennen kuin olen kunnolla edes aikuinen. Enkä myöskään sitä, että jos mä selviän aikuiseksi niin musta luultavasti tulee joku alkoholistinarkkarisossupummi.

Tahtoisin vain maata päivät sängyssä, nukkua. En tahdo kohdata tätä maailmaa. Se satuttaa. Se repii. Se raastaa. Ei musta kohta ole mitään jäljellä. Itkettää. Itkettää. Itkettää. Tahtoisin istua suihkun lattialla, itkeä ja viiltää. Arvet koristavat reisiä ja oikeaa kyynärtaivetta. Mutta ne haalenevat. Arpien haalistuminen on helpottava, mutta myös ahdistava prosessi.

Mitä enemmän ajattelen itseäni "toisten näkökulmasta" alan vaikuttaa kokoajan ärsyttävämmältä, tyhmemmältä ja skitsommalta. En tajua miten mulla on ystäviä, en vaan tajua. Tietenkin olen kiitollinen ystävistäni, mutta en siltikään ymmärrä, mitä ne mussa näkevät kun sanovat mua ihanaksi ihmiseksi ja hyväksi ystäväksi. Mä en vaan käsitä. Mutta on se varmaan ihan hyvä, että joku näkee nuo puolet mussa silloin kun mä en niitä pysty näkemään.

Toivon vieläkin, että mulla olisi joku, jonka kanssa voisin puhua tästä mun pahasta olosta. Näistä pikku matosista, jotka jyrsii mun minäkuvani pirstaleiksi. Tahtoisin ihan oikeasti luottaa johonkuhun mun kaveriin niin paljon, että voisin kertoa kaikesta. Ymmärrystä ja lohtua. Sitä mä kaipaan.

Oon jokseenkin ylpeä itsestäni, koska olen saanut laskettua mun kalorimääriä yli 2000 sinne 1000 kieppeille ja allekkin. En syö enää kouluruokailussa. Kotona syön aamuisin aamupalan ja päivällisen (joka on kooltaan nykyään ainakin puolet pienempi mitä ennen) ja ehkä iltapalan. Saatan korvata jonkun ruuistani proteiinijuomalla, sillä se pitää nälän kaukana jos on tarve. Ja osassa niistä ei ole liikaa kaloreitakaan. Esimerkiksi niinä päivinä kun käyn salilla, juon ennen salille menoa proteiinijuoman ja jätän iltapalan syömättä.

Olen laihtunut 2.5 kiloa alle kahdessa viikossa, vaikka olen sortunut käymään hesellä kaverin kanssa, ja eilen söin muutaman leivoksen. Ehdin hyvin laihtua toiset 2.5kg ennen kesälomaa, jos oikein puristan, niin 3-4kg voi onnistua. Ja jos pystyn jatkamaan koko kesän tuolla 2.5kg/viikko, olen tavoite painossani koulun alkaessa loman jälkeen. 53kg täältä tullaan! Tällä kertaa mä aion onnistua.

The choice is yours, don't be late

Harhailen yksin pimeässä. Eksyksissä. Tuntuu, että joku vaanii jossakin. Mutta kuka? Ja missä? Luultavasti se on vain vanha tuttuni. Ahdistus. Se ei päästä mua otteestaan vaan kietoo kätensä aina vain tiukemmalle, kunnes en enää kestä ja itken henkeäni haukkoen vessan lattialla.

Viilto.
Toinen.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.

Ennen kuin huomaankaan reiteni on täynnä pieniä viiltoja ja kimmeltäviä veripisaroita. Ahdistaa, kun tämä viikko meni tähän päivään saakka tosi hyvin. Söin pieniä määriä ja liikuin joka päivä. Tänään kävin kaverin kanssa syömässä Raxissa ja voisin repiä naamani irti jo pelkästään sen vuoksi. Mutta sitten lisäksi en päässyt kotiin tultuani ovesta ulos juoksemaan. Tekosyynäni lumi. Tällä hetkellä ahdistaa, mutta en anna itseni retkahtaa herkkuihin huomenna. Ja menen suoraan koulusta salille.

Oman naamani näkeminen ahdistaa. Tahtoisin repiä sen irti. Raapisjäljet yltävät kohta kaulaan saakka, enkä tiedä miten piilotan ne. En jaksa kyllä edes miettiä sitä juuri nyt. Pitäisi yrittää jaksaa opiskella, koska koeviikko lähestyy. Ajatuskin ahdistaa, koska en ole kuunnellut melkeimpä millään tunnilla tähän mennessä.

Haluaisin lentää pois. 

Ahdistaa.
Ahdistaa.
Ahdistaa.
Putoan.

Mitä järkeä on enää missään, kun sinä et ole vierelläni

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Tämän paskemmin ei kai voi päivä mennäkään. Jos tästä päivästä jotain positiivista pitää etsiä niin pääsin salille. Mutta muuten sitten menikin suoraan sanottuna päin helvettiä. Salille mennessäni törmäsin kahteen jätkään - en oikein tiedä mitä niistä pitäisi aatella. Kävelivät tien toisella puolella ja huusivat mulle moi. Menin jotenkin ihan lukkoon. Sain vilkutettua epämääräisesti noille, jota ne tuskin edes huomasivat. Korviini kantautui sana ylimielinen. Lähdin melkein juoksemaan salille, itkua pidätellen. Hajosin täysin kun pääsin vessaan ja sain oven lukkoon.



Jo pelkästään tuo tilanne olisi riittänyt tekemään päivästäni paskan, mutta sitten kun siihen päälle lisätään vielä järkyttävä numero vaa'alta, riman alitus suoritus salilta, päänsärky, se ruokamäärä jonka olen kurkustani alas tunkenut ja lisää piiloteltavia viiltoja reiteen niin tämähän alkaa olla suorastaan riemukasta!

Pitkään aikaan en ole näin vahvasti halunnut kadota, lakata olemasta. Koko mun olemassa olemiseni ahdistaa mua. Miksi mun pitää olla tällänen? Miksen voisi olla sillanen "tavallinen"? No ei mun luonteesta sais ikinä "normaalia" tai "tavallista, eikä ulkonäöstäkään täysin, mutta miksen voisi olla edes mielenterveydeltäni tasapainoinen, onnellinen, pystyä luomaan kestäviä ihmissuhteita samalla tavalla kuin muutkin? Miksi, miksi, miksi? Mun elämäni on kaukana siitä, mitä sen kuvittelin olevan.. En koskaan kuvitellut viettäväni elämääni näin, kuvittelin aina että olisin iloinen ja onnellinen ja kaikki olisi hyvin. Mutta ei mulla koskaan ole ollut kaikki hyvin. Mutta en usko, että sellaista voisi olettaakaan, kun miettii näitä olosuhteita joissa olen kasvanut. Okei, huonomminkin voisi olla, mutta ei tämä koskaan helppoakaan ole ollut.

Haluaisin niin kovasti antaa periksi, sulkea silmäni. En tiedä miksi taistelen, en edes ole varma voiko tätä kutsua taistelemiseksi. Välillä tuntuu, ettei mulla ole mitään jonka vuoksi yrittää, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että tämä mun jokseenkin sekopäinen - mutta silti mulle tosi tärkeä - perheeni on ihan riittävä syy. Silti joskus se pääsee unohtumaan. Ja pelkään unohtavani sen väärällä hetkellä, pelkään tekeväni jotain mistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta vielä kaikki on ihan hyvin. Luulisin.

I'm scared to get close and I hate being alone

Pakkanen pistelee poskissa, lumi narskuu askeleiden alla ja hengitys höyryää. Kylmyys saa minut tuntemaan jotain. Turtumus katoaa ja tunnen olevani elossa, vaikka kaikki muu on jäässä ja kuollutta. Valkea lumi ja sysimusta taivas tuovat muistoja mieleen. Kyyneleet jäätyvät poskille.

Talvi saapui viimeinkin luokseni ja olen... onnellinen? En okein tiedä, kai tätä tunnetta voi onneenkin verrata, vaikka ei tämä nyt aivan sitäkään ole. Tuntuu hyvältä tuntea pitkästä aikaa edes jotakin.

Veri helmeilee iholla muodostaen viivoja, jotka muodostavat rivejä. Reiteni ovat täynnä pieniä viiltoja. Joka kerta kun tartun terään ajattelen että jos nyt yhden teen niin ei se mitään haittaa, mutta loppujen lopuksi parhaimmillaan ihooni ilmestyy kymmeniä viiltoja. Ohuita ja pinnallisia. Nopeasti parantuvia. Mutta tämä inhottava tunne ei lähde sisältäni, ei sitten millään. Vaikka mitä tekisin, vaikka mitä yrittäisin, se ei vain lähde.

On se hassua, miten oma mieleni tuhoaa samantien pienenkin itsevarmuuden jonka saan rakennettua näistä raunioista. Tänään sain moneen otteeseen kuulla kehuja. Lähinnä hiuksistani. Vaalenapunaisista hiuksistani.  Miten ne ovat niin ihanat ja ihanan erilaiset. En siltikään osaa ottaa kehuja vastaan. Haluaisin lähinnä vaipua maan alle. Saan juuri ja juuri soperrettua kiitoksen, toisinaan en sitäkään. Kehut ovat ahdistavia, vaikka kuinka tietäisin että ihmiset tarkoittavat niitä.

Kumarrun halaamaan posliinista ystävääni. Ensin ahminahminahmin ja sen jälkeen oksennanoksennanoksennan. Tai ainakin yritän, aina ei sekään onnistu, mikä ahdistaa suunnattomasti. Ja kun mua ahdistaa, viillän. Ja sen jälkeen mulla on jotenkin hyvä mutta silti paha olo ja sitten syön. Sen jälkeen yritän taas ennemmin tai myöhemmin oksentaa. Ja tämä helvetti, tää pahan olon kierre, jatkuu ja jatkuu, eikä se tunnu tahtovan irrottaa otettaan musta. Loputon kierre.

Pimeyttä. Ympärilläni on vain pimeyttä. Pieniä tähtiä siellä täällä, ystäviä, perhe ja niin edelleen. Ne tuntuvat himmenevän ja himmenevän. Tarvitsisin pimeälle taivaalleni kuun, tai auringon. Kuu riittäisi, sen verran valoa että pystyisi taas erottamaan asioita, näkemään eteensä. Mutta ei mun elämään tule koskaan ketään mun kuukseni, saatika auringoksi. Mutta ehkä se on parempi, sillä en tahdo päästää ketään lähelleni, koska pelkään totuuden satuttavan.

I long for that feeling to not feel at all, the higher I get, the lower I'll sink

Jokainen päivä tuntuu edellistä raskaammalta ja pimeys lankeaa ylleni, sekoittaen ajatukseni. Tämä talvi on tähän asti ollut masentavin ikinä. Ulkona vallitseva pimeys kurottaa käsillään ikkunasta sisään ja tunkeutuu mieleen varastaen valolta kaiken tilan. Kaipaan lunta ja kovia pakkasia. Ne saavat minut tuntemaan olevani elossa.

Uusi vuosi ja ajattelin sen aloittaa puhtaalta pöydältä uuden blogin kanssa. Kirjoitan tänne omia fiiliksiä - empä usko, että mitenkään iloisia postauksia tulee. Masennuksen ja ahdistuksen kanssa käyn jatkuvaa käden vääntöä, siitä kuka määrää. Toivon tämän vuoden tuovan jotain kehitystä, yritän karistaa nämä kahleet, jotka estävät minua elämästä täysillä. Samalla tietenkin yritän laihtua. Paino ja sen pudottaminen ovat kuuluneet jo useita vuosia elämääni, mutta en koskaan ole onnistunut kunnolla. Tahdon että jonakin päivän vaa'alla näky numero alkaa vitosella. Toivon, että saavuttaisin tuon tavoitteen tämän vuoden aikana, ja mitä pikemmin sen parempi.

Tänään on ahdistanut enemmän kuin aikoihin. Tahtoisin vain maata sängyssä - peiton alla piilossa maailmaa - ja itkeä. Vaikka enää ei paha olo lähde itkemällä. Kaipaan lapsuutta, kaipaan sitä kun paha olo lähti pois itkemällä, puhumalla. Enää ei taida auttaa kumpikaan. Jälkimmäinen toisinaan, tosin en uskalla puhua kenellekään, koska pelkään kertovani jotain mikä pelottaa ihmisiä - tai, että joko aletaan puhua siitä kaikesta selkäni takana, tai kerrotaan jollekin joka pakottaa hoitoon jonnekin minne en tahdo. En tahdo apua, en keneltäkään, ainakaan niiltä psykologeilta ja psykiatreilta. Ne eivät ymmärrä - mutta miten ne voisivatkaan, ei ihmisen tälläiseen helvettiin kuulu joutua. Miksi minä sitten olen täällä? Mä kuulun tänne, olen vain jokin epäonnistunut kokeilu. Mä olen epäonnistunut olemaan ihminen.

Vanhat viillot eivät ole vielä parantuneet, mutta suunnittelin jo tänään lisääväni yhden rivin niitä lisää reiteeni. Kuvottaan, läskiin reiteeni.

Kun saan itseni kasaan tässä lähiaikoina, ajattelin että voisin ruveta pitämään jonkinlaista ruokapäiväkirjaa - ei mun laihtumisesta muuten mitään tule. Voisin niitä juttuja sitten tännekin laitella, ainakin vähän jotain mistä voi päätellä, miten edistyn tämän projektini kanssa. Peukut pystyyn ja toivotaan että onnistuisin nyt edes kerran jossain.