Mitä järkeä on enää missään, kun sinä et ole vierelläni

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Tämän paskemmin ei kai voi päivä mennäkään. Jos tästä päivästä jotain positiivista pitää etsiä niin pääsin salille. Mutta muuten sitten menikin suoraan sanottuna päin helvettiä. Salille mennessäni törmäsin kahteen jätkään - en oikein tiedä mitä niistä pitäisi aatella. Kävelivät tien toisella puolella ja huusivat mulle moi. Menin jotenkin ihan lukkoon. Sain vilkutettua epämääräisesti noille, jota ne tuskin edes huomasivat. Korviini kantautui sana ylimielinen. Lähdin melkein juoksemaan salille, itkua pidätellen. Hajosin täysin kun pääsin vessaan ja sain oven lukkoon.



Jo pelkästään tuo tilanne olisi riittänyt tekemään päivästäni paskan, mutta sitten kun siihen päälle lisätään vielä järkyttävä numero vaa'alta, riman alitus suoritus salilta, päänsärky, se ruokamäärä jonka olen kurkustani alas tunkenut ja lisää piiloteltavia viiltoja reiteen niin tämähän alkaa olla suorastaan riemukasta!

Pitkään aikaan en ole näin vahvasti halunnut kadota, lakata olemasta. Koko mun olemassa olemiseni ahdistaa mua. Miksi mun pitää olla tällänen? Miksen voisi olla sillanen "tavallinen"? No ei mun luonteesta sais ikinä "normaalia" tai "tavallista, eikä ulkonäöstäkään täysin, mutta miksen voisi olla edes mielenterveydeltäni tasapainoinen, onnellinen, pystyä luomaan kestäviä ihmissuhteita samalla tavalla kuin muutkin? Miksi, miksi, miksi? Mun elämäni on kaukana siitä, mitä sen kuvittelin olevan.. En koskaan kuvitellut viettäväni elämääni näin, kuvittelin aina että olisin iloinen ja onnellinen ja kaikki olisi hyvin. Mutta ei mulla koskaan ole ollut kaikki hyvin. Mutta en usko, että sellaista voisi olettaakaan, kun miettii näitä olosuhteita joissa olen kasvanut. Okei, huonomminkin voisi olla, mutta ei tämä koskaan helppoakaan ole ollut.

Haluaisin niin kovasti antaa periksi, sulkea silmäni. En tiedä miksi taistelen, en edes ole varma voiko tätä kutsua taistelemiseksi. Välillä tuntuu, ettei mulla ole mitään jonka vuoksi yrittää, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että tämä mun jokseenkin sekopäinen - mutta silti mulle tosi tärkeä - perheeni on ihan riittävä syy. Silti joskus se pääsee unohtumaan. Ja pelkään unohtavani sen väärällä hetkellä, pelkään tekeväni jotain mistä ei seuraa mitään hyvää. Mutta vielä kaikki on ihan hyvin. Luulisin.