Things aren’t the way they were before, you wouldn’t even recognize me anymore

Kyyneleet vierivät poskilleni yksi toisensa jälkeen. Rintaa puristaa ja melkein unohdan miten hengitetään. Mun on paha olla, tosi paha olla. Istun siinä, saunamme pimeimmässä nurkassa, pää polvissa ja itken. Itken, itken, itken. Sille ei vain tunnu tulevan loppua. Alkoholia valuu kurkustani alas tasaista tahtia. Istun yksin ja itken. Vietän laatuaikaa oman, mustaan pukeutuneen vieraani kanssa. Joku kuiskii korvaani pahimpia pelkojani ja perusteluja miten ne tälläkin hetkellä ovat toteutumassa. Käteni hamuavat jotain, kunnes löytävät vanhan ystävän.

Viilto.

Toinen.

Kolmas.

Neljäs.

Viides.

Kuudes.

Seitsemäs.

Terä koskettaa ihoani, jättäen jälkeensä vanoja, joista ilmestyy kauniita punaisia pisaroita. Pisarat yhtyvät joiksi ja hetken tuntuu kuin joku paha vuotaisi minusta lattian kautta viemäriin. Hymyilyttää. Mutta tuo tunne katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Hetken hiljaisuus vaihtuu vihaisiin ja pettyneisiin huutoihin. Etkö sä parempaan pysty! Oletpas heikko! Itkettää.

Paha olo raivoaa sisälläni edelleen myrskyn lailla, repien palasiksi kaiken sen pienenkin onnen jota saan rakennettua. En mä ansaitse onnea. Tahdon itkeä, mutten enää pysty. Katselen arpiani. Ne ovat jotenkin kauniita. Pelkään jatkuvasti, että joku huomaa ne. Pelkään, että ihmiset joihin olen viime aikoina tutustunut huomaavat ne. Pelkään muiden reaktioita.

Upottaudun loppuyöksi kauniiden tarinoiden maailmoihin, unohdan todellisuuden. Vietän yöni katsellen animaatioelokuvia, katoan niihin. Unohdan kaiken pahan hetkeksi. Hengitän. Josko selviäisin huomisesta sen avulla. Yksi päivä kerrallaan.