And these words wouldn't keep you dry or wipe tears from an open sky

Tuhannet sanat huutavat pääni sisällä, vaatien huomiota. Ajatukset juoksevat kuvavirran lailla ohitseni. Mutta kun käteni kurkottaa niitä kohti, ne katoavat tuhkana tuuleen. Pääni on pyörällä enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään.

Nämä leirin jälkeiset viikot olen ollut melkein jopa kiireinen. Olen nähnyt muutaman kerran kavereita, enemmän kuin ennen leiriä olleen kuukauden aikana. Sen lisäksi olen maannut sängyssä, lukenut ja katsonut Bonesia kolme kautta muutamassa päivässä. Niin ja syönyt. Kesäkuun aikana laihduin 5 kiloa, mutta pelkäänpä että se on tullut takaisin tässä tämän kuun aikana. Olen liian pelkuri mennäkseni vaa'alle.

Itkettää, mutten osaa enää itkeäkkään. Tyhjä katse vain tuijottaa eteensä, odottean kyyneliä, jotka eivät koskaan tule. Kaikki tämä pimeys ympärilläni, sisälläni, saa oloni jotenkin tyhjäksi. Joku nakertaa sisintäni. Se joku jättää jäljelle tämän kumisevan tyhjyyden, joka väistyy vain kivun tieltä.

Tällä hetkellä olen aikeissa pitää sen itselleni tekemäni lupauksen, hakea apua kun loma loppuu. Olen taistellut niin kauan tätä kaikkea vastaan yksin, että olisin valmis luovuttamaan. Mutta en saa luovuttaa, en mä ansaitse edes kuolemaa. Sekin olisi palkinto, jota en ansaitse. Enkä halua satuttaa ketään. Perhettäni, ystäviäni. Tällä hetkellä kaikki toivoni on sen varassa, että avun hakemisesta on oikeasti apua. Haluaisin osata olla vihaamatta itseäni ja kaikkea sellaista. Haluaisin osata olla onnellinen. Pelkään elämää, mutta pelkään myös kuolemaa. Toivon, että oppisin olemaan pelkäämättä kumpaakaan.

Sisälläni pienen pieni lapsi haluaa elämänsä takaisin. Minä katson valokuvia tuosta pienestä lapsesta, joka joskus olin minä, ja ajattelen ettei tuo pieni viattomuuden perikuva - pikkuinen lapsonen - tiedäkkään mikä helvetti sitä odottaa. Kyynel - viimeinen sellainen - vierii poskelleni ja pyyhin sen pois. Mitä mä teen?

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, pudoten jonnekkin kaukaisuuteen. Suljen silmäni. Pimeys. Se tarttuu minua kädestä ja johdattaa kaninkolostaan alas, omaan omituiseen maailmaansa. Ei tämä onnellinen maailma sovi mulle, en osaa enää elää täällä. Palaan kotiin pimeyden kanssa. Suljen silmäni ja itken.

Mä olen väsynyt. Väsynyt kaikkeen tähän paskaan, jota elämäksikin kutsutaan. Entä jos vain sulkisin silmäni enkä enää koskaan heräisi. Olisiko se muka jotenkin väärin? Ilmeisesti. Miksi on muka niin väärin, että haluan pois täältä? Koska loppujen lopuksi tämä maailma, jossa me eletään ei ole edes kovin mukava. Ihmiset tappavat toisiaan aivan typerien syiden tähden. Ihmiset tappavat huvikseen muita eläviä olentoja, tuhoavat kaiken tieltään. Miksi on väärin, jos ei halua elää kaiken tämän ja muun paskan keskellä? Koska elämä on arvokas? Aika tekopyhää sanoa niin kaiken tämän keskellä.

Vaeltelen autioilla teillä, kesäyön hämärän suojissa, vailla päämäärää. Nämä öiset seikkailut rauhoittavat levotonta mieltäni. Välillä jään istumaan keskelle kävelytietä, tai makoilen asuinalueen autoteillä, vain siksi että voin tehdä niin. On yö, eikä kukaan ole näkemässä.

Tahdon pois.

Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii, ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Päivät vierivät, lomani - ja elämäni - valuvat hukkaan. Joka hetki olen lähempänä kuolemaa, toisinaan se kuullostaa helpotukselta, mutta välillä on niitä hetkiä jolloin ajan kuluminen on kuin kirous. Toisinaan vain haluaisi pysäyttää kaiken ja olla ikuisesti yhden hetken vankina, kuin kauniissa taulussa.

Viime viikon vietin harrastuksen ja leirin parissa. Tuo leiri - osa siitä - oli juuri sellainen hetki, jossa olisin mieluusti viipynyt pidempäänkin. Tapasin aivan mahtavia uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Vietin aikaa mukavassa seurassa, eikä pariin päivään ahdistuksesta tai masennuksesta näkynyt merkkiäkään. Sitten kuitenkin kävi niin, että törmäsin yhteen poikaan, jonka kanssa minulla oli vuosi sitten jotain säätöä, josta jäi paska olo. Kun yksi kavereistani lähti tuon pojan mukaan ja jätti minut yksin, meinasin romahtaa siihen paikkaan. Joku kietoi kädet kaulani ympärille, enkä saanut henkeä. Hetken mietin, että olisin lukinnut itseni jonnekin ja viiltänyt ranteeni auki, kun mikään ei juuri sillä hetkellä toimivan. Selvisin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla siitä illasta hengissä.

Leiriltä kotiuduttuani vietin aikaa yhden kaveripojan ja tuo kavereiden kanssa. Se on aika ahdistavaa, koska tunnen oloni aina tosi ulkopuoliseksi, mutta haluaisin kuitenkin tutustua niihin ihmisiin. Voin vain toivoa, että ajan kanssa alan tulla noiden ihmisten kanssa toimeen. Muuten saan ahdistella koko loppu lukion ajan kun joudun noiden ihmisten seuraan, enkä välttämättä haluaisi sitä.

Edellispäivä oli luultavasti yksi tämän surkean loman parhaista päivistä. Lähdimme kaverini kanssa uimaan. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole, mutta tuo ihminen on ensimmäinen kaverini ja samalla ollut mulle tavallaan sellainen tuki ja turva. Muutamina viime vuosina emme ole olleet kauhean läheisiä, mutta tämä tavallaan todisti ettemme ole kasvaneet erilleen. Naurua, hymyjä, hiljaisuutta, jonka olemassa olo ei vaivaa kumpaakaan. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ollut aikoihin niin helppoa ja vaivatonta.

Katselen reisiäni, parantuvia arpia. En ole koskaan viiltänyt näin syvälle, tajuan kun katselen niitä. Olen viime aikoina harkinnut, että ostaisin uuden terän, mutta kun katselen näitä, en tavallaan haluaisi. Pelkään niin paljon, että joku huomaa arpeni. Pelkään niin paljon, että vanhempani huomaavat, sillä pelkään heidän reaktioitaan. Pelkään. Pelkään. Pelkään. Olen pelkuri, en mitään muuta.