Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii, ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Päivät vierivät, lomani - ja elämäni - valuvat hukkaan. Joka hetki olen lähempänä kuolemaa, toisinaan se kuullostaa helpotukselta, mutta välillä on niitä hetkiä jolloin ajan kuluminen on kuin kirous. Toisinaan vain haluaisi pysäyttää kaiken ja olla ikuisesti yhden hetken vankina, kuin kauniissa taulussa.

Viime viikon vietin harrastuksen ja leirin parissa. Tuo leiri - osa siitä - oli juuri sellainen hetki, jossa olisin mieluusti viipynyt pidempäänkin. Tapasin aivan mahtavia uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Vietin aikaa mukavassa seurassa, eikä pariin päivään ahdistuksesta tai masennuksesta näkynyt merkkiäkään. Sitten kuitenkin kävi niin, että törmäsin yhteen poikaan, jonka kanssa minulla oli vuosi sitten jotain säätöä, josta jäi paska olo. Kun yksi kavereistani lähti tuon pojan mukaan ja jätti minut yksin, meinasin romahtaa siihen paikkaan. Joku kietoi kädet kaulani ympärille, enkä saanut henkeä. Hetken mietin, että olisin lukinnut itseni jonnekin ja viiltänyt ranteeni auki, kun mikään ei juuri sillä hetkellä toimivan. Selvisin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla siitä illasta hengissä.

Leiriltä kotiuduttuani vietin aikaa yhden kaveripojan ja tuo kavereiden kanssa. Se on aika ahdistavaa, koska tunnen oloni aina tosi ulkopuoliseksi, mutta haluaisin kuitenkin tutustua niihin ihmisiin. Voin vain toivoa, että ajan kanssa alan tulla noiden ihmisten kanssa toimeen. Muuten saan ahdistella koko loppu lukion ajan kun joudun noiden ihmisten seuraan, enkä välttämättä haluaisi sitä.

Edellispäivä oli luultavasti yksi tämän surkean loman parhaista päivistä. Lähdimme kaverini kanssa uimaan. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole, mutta tuo ihminen on ensimmäinen kaverini ja samalla ollut mulle tavallaan sellainen tuki ja turva. Muutamina viime vuosina emme ole olleet kauhean läheisiä, mutta tämä tavallaan todisti ettemme ole kasvaneet erilleen. Naurua, hymyjä, hiljaisuutta, jonka olemassa olo ei vaivaa kumpaakaan. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ollut aikoihin niin helppoa ja vaivatonta.

Katselen reisiäni, parantuvia arpia. En ole koskaan viiltänyt näin syvälle, tajuan kun katselen niitä. Olen viime aikoina harkinnut, että ostaisin uuden terän, mutta kun katselen näitä, en tavallaan haluaisi. Pelkään niin paljon, että joku huomaa arpeni. Pelkään niin paljon, että vanhempani huomaavat, sillä pelkään heidän reaktioitaan. Pelkään. Pelkään. Pelkään. Olen pelkuri, en mitään muuta.