And these words wouldn't keep you dry or wipe tears from an open sky

Tuhannet sanat huutavat pääni sisällä, vaatien huomiota. Ajatukset juoksevat kuvavirran lailla ohitseni. Mutta kun käteni kurkottaa niitä kohti, ne katoavat tuhkana tuuleen. Pääni on pyörällä enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään.

Nämä leirin jälkeiset viikot olen ollut melkein jopa kiireinen. Olen nähnyt muutaman kerran kavereita, enemmän kuin ennen leiriä olleen kuukauden aikana. Sen lisäksi olen maannut sängyssä, lukenut ja katsonut Bonesia kolme kautta muutamassa päivässä. Niin ja syönyt. Kesäkuun aikana laihduin 5 kiloa, mutta pelkäänpä että se on tullut takaisin tässä tämän kuun aikana. Olen liian pelkuri mennäkseni vaa'alle.

Itkettää, mutten osaa enää itkeäkkään. Tyhjä katse vain tuijottaa eteensä, odottean kyyneliä, jotka eivät koskaan tule. Kaikki tämä pimeys ympärilläni, sisälläni, saa oloni jotenkin tyhjäksi. Joku nakertaa sisintäni. Se joku jättää jäljelle tämän kumisevan tyhjyyden, joka väistyy vain kivun tieltä.

Tällä hetkellä olen aikeissa pitää sen itselleni tekemäni lupauksen, hakea apua kun loma loppuu. Olen taistellut niin kauan tätä kaikkea vastaan yksin, että olisin valmis luovuttamaan. Mutta en saa luovuttaa, en mä ansaitse edes kuolemaa. Sekin olisi palkinto, jota en ansaitse. Enkä halua satuttaa ketään. Perhettäni, ystäviäni. Tällä hetkellä kaikki toivoni on sen varassa, että avun hakemisesta on oikeasti apua. Haluaisin osata olla vihaamatta itseäni ja kaikkea sellaista. Haluaisin osata olla onnellinen. Pelkään elämää, mutta pelkään myös kuolemaa. Toivon, että oppisin olemaan pelkäämättä kumpaakaan.

Sisälläni pienen pieni lapsi haluaa elämänsä takaisin. Minä katson valokuvia tuosta pienestä lapsesta, joka joskus olin minä, ja ajattelen ettei tuo pieni viattomuuden perikuva - pikkuinen lapsonen - tiedäkkään mikä helvetti sitä odottaa. Kyynel - viimeinen sellainen - vierii poskelleni ja pyyhin sen pois. Mitä mä teen?