It's hard to find a way to breathe

Seison yksin pimeydessä, näkemättä eteeni. Pimeydestä ilmestyy tuhansittain käsiä, jotka tarttuvat minuun kiinni ja repivät jokainen eri suuntaan. Tuhannet äänet huutavat niin lujaa että korviini sattuu. Kädet satuttavat, kun ne repivät voimakkaasti, jokainen käsi haluaa jotain. Kädet, huudot ja pimeys katoavat, mutta kipu jää. Silti tuntuu, että minua revitään tuhansiin suuntiin. Korviini sattuu, vaikka hiljaisuus on korvia huumaava. En tiedä mitä teen.

Ahdistaa. Mä en kestä. En osaa. En pysty. Mulla on koulun takia todella paljon paineita. Vaikka mua ei kiinnostaisi käydä siellä, niin silti haluaisin olla hyvä. Varsinkin niissä muutamissa aineissa joista oikeasti pidän. Mutta joka kerta kun astun koulun ovista sisään, mua alkaa ahdistaa ihan jumalattomasti. Mua ahdistaa kävellä niillä käytävillä, mua ahdistaa istua ihmisten täyttämissä luokissa, mua ahdistaa olla olemassa aina kun olen koulussa. Haluaisin olla hyvä, mutta siihen vaadittaan niin paljon. Läksyjä en useinkaan tee, koska en jaksa. Koulussa käynti jo yksistään on niin uuvuttavaa, etten nykyään monestikaan jaksa tehdä koulun jälkeen muuta kuin maata kotona sohvalla tai sängyssä, kirjan tai tv-ohjelman parissa. En uskalla viitata tunneilla, koska pelkään vastaavani väärin. Ihan tosissani pelkään sitä, ala-asteelta kun ei kovin lämpöisiä muistoja kyseistä asiasta jäänyt. Lisäksi kaikki essee-tyyppiset projektit ei oikein sovi mulle. Vaikka osaan kirjoittaa kohtalaisen hyvin, en ikinä saa aloitettua. Niiden kirjoittaminen jää aina viimeiseen iltaan, enkä koskaan ole tyytyväinen niihin kun palautan niitä. Huonosti tehtyjen töiden palauttaminen ahdistaa.

En ole hyvä sietämään stressiä tai paineita. Mua alkaa ahdistamaan todella paljon jo pelkästään koulun koeviikon takia. Viime aikoina mulla on ollut todella paljon stressiä, varsinkin koulun osalta. Biologiassa meidän piti tehdä portfolio, johon piti kirjoittaa vähintään kolme esseetä. Tajusin viime perjantaina, viisi päivää ennen palautuspäivää, etten ollut edes alottanut. Koko perjantain stressasin sitä ja kaikki menikin päin helvettiä. Lisäksi meillä oli vähän aikaa sitten musikaalin koe-esiintymiset. Ja kaiken lisäksi, on ollut kaiken näköisiä paineta kotona.

Olen kiukutellut kuin mikäkin kakara tässä viime aikoina ja tunnen itseni idiootiksi. Olen tehnyt ja sanonut niin paljon kaikkea sellaista mitä en haluaisi. Mua ahdistaa. Otteeni lipsuu ja kaikki mitä olen saanut rakennettua raunioituu jälleen. Aivan kaikki. Olen niin hukassa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Vuosi sitten olin samanlaisessa pisteessä kuin nyt. Tällä kertaa tosin hieman eri syistä.

Olen säälittävä itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Miksen voi olla niinkuin muutkin? Onnellinen. En enää edes muista miltä onni oikeasti tuntuu. Tahdon vain saada siivet selkääni ja lentää kauas pois. Tahdon kuolla. Olen niin surullinen. Viime päivät olen vain maannut kotona ja itkenyt. En vain jaksaisi enää taistella pimeyttä vastaan. Se tuntuu niin turhalta. Muhun sattuu niin paljon, etten jaksaisi enää edes nousta sängystä. Mutta on pakko. On pakko mennä kouluun ja yrittää hymyillä.

Ketään ei kiinnosta, jos olen masentunut tai haluan kuolla, joten miksi vaivata ketään kertomalla huonosta olostani, kun helpomalla pääsen kun hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin.