Ihmiset ympärilläni naureskelevat, hymyilevät ja hengittävät sillä aikaa kun minusta tuntuu että hukun, vaikka vettä ei ole lähimainkaan. Aika liitää siivillä ja mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin aivan kaikki muuttuu.
Viikonloppuna totuus iski päin kasvojani. Siitä on jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tapasin varjoni ensimmäistä kertaa ja vaivuin pimeyden pauloihin. Kolme vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran terään. Miten asiat ovat kolmessa vuodessa muuttuneet niin paljon, mutta silti kaikki on niin samanlaista. Luin vanhoja blogipostauksiani vanhoista blogeistani. On todella vaikeaa sisäistää sitä, että ne ovat minun itseni kirjoittamia, vaikka ne edelleenkin osin kuvaavat täysin sitä tunnetta joka minut nykyisin valtaa. Jotenkin se tunne on nykyisin vain paljon vahvempi. Lisäksi se tunne on pysyvyydeltään hieman häilyväinen. Varjoni tulee ja menee miten haluaa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.
On päiviä - lähes tulkoon jopa viikkoja - jolloin varjosta ei näy jälkeäkään. Näinä päivinä usein ajattelen, että "Mikä ihmeen masennus?" Nämä päivät saavat minut odottamaan tulevaisuutta, uhkumaan tarmoa ja päättämään asioita. Olen vapautunut ja pystyn toimimaan. Hymyilen aidosti.
Sitten ovat nuo viikot, jolloin varjo hiipii hiljaa luokseni ja huomaamattani valtaa koko mieleni. Jo sängystä ylös nouseminen itkettää. Koko talon ulkopuolinen maailma tuntuu väärältä, tuntuu etten kuulu sinne. Varjo saa minut tuntemaan oloni vihatuksi ja typeräksi. Aidot hymyt katoavat ja haluaisin vain itkeä. Varjon läsnäolo vaikuttaa kaikkeen mitä teen. En osaa tehdä mitään oikein silloin, kun varjo kyläilee luonani. Epäonnistun aivan kaikessa, mitä ikinä sitten yritänkin.
Tällä hetkellä varjo majailee jälleen luonani. Itkettää jatkuvasti ja koulussa ihmisten ympäröimänä olo on kuin hukkuvalla. En vain jaksaisi enää. Hetken aikaa sitten oli parempi olla, mutta nyt kun tajusin kolmen vuoden kuluneen nopeasti, varjo hyökkäsi kimppuuni kun huomasi tilaisuutensa tulleen. En tiedä mitä teen. Olen niin eksyksissä tämän pienen mieleni kanssa. Tahtoisin hakea apua, mutta en halua. Haluan vain lopettaa syömisen ja laihtua, mutta samalla haluaisin oppia pitämään itsestäni omana itsenäni. Kaikki tuntuu niin kovin vaikealta ja ristiriitaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti