Niin kuin vesi virtaa joessa, veri virtaa reisiäni pitkin viemäriin ja alas, alas, alas jäniksen kolosta jonnekkin kauas pois. Tuoreet viillot kirkuvat punaisina vaaleaa ihoani vasten. Menetin taas hillintäni. Yksi muuttui kahdeksi, kaksi neljäksi ja neljä kuudeksi. Kuusi viiltoa reisissä ja viime viikolta kahdeksan käsissä.
Pelkään, että joku huomaa. Muutama kaveri on jo huomannut. Eräs ystäväni tuijotti kättäni pitkään ja katsoi minua sitten silmiin ja sanoi, että minun pitää lopettaa ennen kuin "jään koukkuun". Ahdisti. Sen katseen ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Tuo ei tiedä, että viilsin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten. Olen pyörinyt pohjamudissa viimeiset kolme vuotta, ja nyt joku neuvoo, että mun pitää tehdä jotain etten joudu pohjalle. Vähän myöhäistä. Tämä syvääkin syvemmän ja synkkääkin synkemmän meren pohja on mun kotini nyt. Niin kuin pohjamudissa elämään sopeutuneet kalat, mäkään en enää selviä pinnalla. Mulle on kai kehittyny kidukset, enkä pysty hengittämään pinnalla. En osaa olla onnellinen.
Mulla on niin paha olo, että haluaisin vaan huutaa keuhkot pihalle. Kiljua, huutaa, itkeä, rikkoa jotain. Mitä vain, kunhan saisin jotenkin purettua tätä pahaa oloa. Mutta ei, mä patoan tän kaiken sisälleni. Joskus se kaikki sitten joko purkautuu kerralla kuin murtuva pato, jota ei pysäytä mikään ja tulen tehneeksi jotain todella kamalaa. Tai sitten se hiljaa ja huomaamatta myrkyttää mun mieltäni niin kauan, että menetän kykyni tuntea mitään.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko elämääni. En haluaisi nousta sängystä, enkä lähteä mihinkään. Päätin jo, etten mene huomenna kouluun. Ahdistaa ja itkettää liikaa. Teen sitten vaikka tehtäviä kotona, mutta kouluun en mene. En vain tahdo. Eikä huomenna ole mitään ylitse pääsemättömän tärkeää tehtävääkään. Ei kukaan huomaa jos olen päivän poissa. Ei kukaan enää edes välitä. Miksi välittäisikään? Olen vain mitätön, arvoton, pateettinen jämä, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Turha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti