Sade rummuttaa peltikattoa. Ulkona leijuvien pilvien harmaus täyttää mieleni, istuessani hiljaa tyhjyyttä tuijottaen. Istun vain paikallani ja tuijotan eteeni, tyhjyyteen, kuin odottaen, että joku ilmestyisi tyhjästä ja veisi minut johonkin toiseen todellisuuteen, jossa kaikki olisi uutta ja jännittävää. Mutta kukaan ei tule, koskaan. Istun hiljaa ja odotan turhaan, kello tikittää, aikani kuluu. Jokin puristaa rintaani, hengittäminen on vaikeaa. Kyyneleet vierivät poskilleni.
Kukaan ei kaipaa mua. Ketään ei kiinnosta. No, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, mutta kuitenkin sen tajuaminen sattuu aina uudelleen ja uudelleen. Vietin tämän sateisen päivän kotona, telkkarin äärellä, katsellen supernaturalia ja pelaten jotain veljeni pleikkari pelejä. Voi kuinka olenkaan toivonut, että Castiel ilmestyisi jostain ja riuhtaisisi minut mukaan Winchesterien vaarallisiin seikkailuihin. Tai että Peter Pan syöksyisi ikkunastani sisään ja veisi minut mukanaan mikä-mikä-maahan. Tai että valkoinen kani johdattaisi minut kaninkolosta alas ihmemaahan. Mitä vain. Mutta olen tämän todellisuuden vanki. En pääse pois vaikka kuinka tahtoisin.
Yritän vakuuttaa jatkuvasti kaikille, että kaikki on hyvin, että kyllä mä pärjään. Harvoin edes puhun kenenkään toisen elävän olennon kanssa näistä jutuista, jotka mun päässäni liikkuu. On vain niin vaikeaa, selittää ihmisille asioita, joita ne ei ymmärrä. Vaikka mulla on tällä hetkellä enemmän "ystäviä" kuin koskaan aikaisemmin, olen yksinäisempi kuin aiemmin. Ketään ei kiinnosta, käynkö koulussa vai en. Kukaan ei kaipaa mua sinne. Se on luultavasti aika paljon parempi paikka ilman mua. Ilman mun kamalaa olemusta ja sietämätöntä luonnetta. En mene huomennakaan kouluun. En tahdo sinne. Saatan mennä yhdelle "kaverille" koulun jälkeen, tekemään yhtä koulutyötä, mutta kouluun en mene. En ole isälleni kertonut, että en ole ollut koulussa tänään. Väitin olleeni siellä. Ei se kuitenkaan wilmassa käy. Voin pyytää äitiä selvittämään ne poissaolot sitten ennen koeviikkoa, kun se ei tiedä mistään mitään kun asuu niin kaukana.
Meinasin tänään laittaa sähköpostia sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski ottaa yhteyttä, että saisin apua. Mutta en sitten tehnyt sitä. Olen vain surkea paska, joka ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Itkettää. Teen sen vielä joku päivä. Ehkä. Jos en ole liian pelkuri, liian surkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti