Kaikki kaatuu jälleen. Epäonnistun jälleen kerran. Kai tätä voisi verrata palloon, joka heitetään ilmaan. Se saa maistaa vapautta ja tuntea olonsa taivaankannella kiitäväksi linnuksi. Mutta kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas. Samalla tavalla kuin painovoima lakeineen tuo tuon pallon alas, minä epäonnistun yhä uudelleen ja uudelleen.
Keskiviikko aamuna vaa'alla jälleen pienempi numero. Mutta silti jotenkin koko päivä meni mönkään. Tulin liian aikaisin kotiin, ruuan keskelle. Annoin periksi ja ahmin ruokaa kaksin käsin. Itketti. Epäonnistuin.
Tänään aamulla kun menin vaa'alle, oli numero noussut taas. Ei niin ylös kuin pelkäsin, mutta noussut kuitenkin. Ahdistaa. Tänään oli myös se koululääkäri. Ahdisti ja itketti ja melkein jätin menemättä. Selvisin kuitenkin hengissä; kävin vaa'alla, kerroin pahasta olostani, eikä kukaan nähnyt pahimpia arpiani. Kaikkein pahinta oli odotushuoneessa istuminen ja odottaminen. Kädet tärisivät järkyttävästi ja meinasin oksentaa. Selvisin kuitenkin hengissä.
Nyt mun pitäisi pistää sähköpostia johonkin paikkaan, jonne pääsisin jonkun psykologin kanssa jutustelemaan. Ahdistaa. En tiedä pystynkö siihen. Tai siis mä todella haluaisin jotain apua, en jaksa enää, mutta ahdistavaa, kun täytyy itse lähettää sähköpostia. Voisin kuulemma soittaakkin, mutta se ahdistaisi vielä enemmän, joten tyydyn sähköpostiin. Jos siis saan aikaseksi sen lähettämisen.
Ensi kuussa alkaa kasvisruokavalio. Ajattelin nyt kuukauden kokeilla, miltä tuntuu elää ilman lihaa, koska vaikka mä tykkään lihasta, niin jotenkin mua ahdistaa ajatus siitä, että se mitä mä syön on joskus hengittänyt, juoksennellut jossain tai uinut meressä. Joten tervetuloa kasvis-marraskuu! Lisäksi tietty toivon, että tuo kasvisruokavalio sais mun painon putoomaan "terveellisesti". Tai siis niin, ei mua oikeestaan tavallaan kiinnosta miten se mun paino putoo, kunhan se putoo. Mutta kun ihmiset mun ympärillä vaikuttavat olevan kovinkin kiinnostuneita mun syömisistäni, niin kokeillaan nyt jotain "terveellisempää" vaihtoehtoa. Ahdistaa se, että joudun syömään, mutta ainakin voin huokaista helpotuksesta, kun lautasella ei ole ketään. Nyt vain toivotaan parasta, pelätään pahinta ja paiskitaan töitä. Mä olen vielä joskus kevyt kuin höyhen, laiha ja kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti