It's hard to find a way to breathe

Kaikki tuntuu turhalta. Mun koko olemassa oloni on turhaa. Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa tän turhan "olen okei" leikkimisen ja lähteä pois. Mitä järkeä missään enää on? Ei mitään.. Itkettää ja ahdistaa, en jaksa nousta sängystä ylös. Nukuin tänään aamulla tahallaan pommiin ja jäin kotiin. Nukuin suurimman osan päivästä. Olen aika varma, etten tule pääsemään yhdestä kurssista läpi, koska mulla on jo vaikka kuinka paljon poissaoloja, ja joudun olemaan viikon poissa koulusta vielä ennen koeviikkoa. Suoraan sanottuna vituttaa koko helvetin lukio. En haluaisi ja jaksaisi käydä siellä, kun tuntuu että kaikki - osa salaa, osa avoimesti - vihaa mua.

Joululoma tuli, vuosi vaihtui, loma meni, enkä tehnyt yhtään mitään. Uusi vuosi meni ihan päin vastoin kuin suunnittelin. Pyysin kahta eri ihmistä mukaan äitini luokse, ensin yhtä ja sitten toista kun ensimmäisen kanssa ei onnistunut, ja no kukaan ei tullut. Sain katsella ihmisten ryyppäyskuvia yksin instasta ja vittuuntua, kun kumpikaan ei voinut sanoa, että mieluummin ryyppäävät kuin viettävät aikaa kanssani. Ja tientenkin äitini avautui ongelmistaan isäpuoleni kanssa, ja mietin koko illan että miksi kaksi noin erilaista ihmistä on koskaan mennyt naimisiin. Ei siinä mitään vikaa, jos kumppani on erilainen kuin itse, mutta kun nuo eivät pidä ollenkaan samoista asioista. Ja lisäksi isäpuoleni on jonkin asteen narsisti, joka muuttaa asiat vain vaikeammiksi. En ymmärrä, enkä kyllä haluakkaan ymmärtää, mutta silti vituttaa.

Muutenkin koko joulukuu oli varmaan vuoteni kamalin. Kaikki meni päin helvettiä. Eniten ehkä harmittaa se, että olin suunnitellut pitäväni yhdelle kaverilleni yllätyssynttärit ja kutsua lähes kaikki meidän luokalta sinne. Suunnittelin kaikkea mahtaa, mutta eihän sekään sitten voinut onnistua. Koska en ollut jutellut tuolle useampaan viikkoon, en sitten viitsinyt vaivautua. Jälkeen päin on harmittanut ja varsinkin nyt, kun jutellaan taas. Tavallaan mua vähän vaivaa, ettei olla juteltu siitä, miksei juteltu, mutta tavallaan oon niin väsynyt, etten jaksa vaivata mieltäni sillä.

Sain vihdoinkin soitetuksi sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski soittaa ja menen käymään siellä parin viikon päästä. Olen tavallaan helpottunut, että sain sen puhelun soitettua, mutta tavallaan en, koska olen vielä hetken alaikäinen ja ne haluaisivat sen takia puhua myös vanhemmilleni. Tavallaan mua ei vittuakaan kiinnosta se, koska olen niin väsynyt siihen miten mun porukat mulle puhuu, että ehkä ois parempi että ne tietäis, mutta sitten taas tavallaan, kun ekaa kertaa - viime vuonna koululääkärin jälkeen - sanoin äidille, että koululääkäri epäilee, että mulla on masennus, niin se vaan selitti jotain sellasella "joo niin varmaan" asenteella ja mua alko vituttaan niin paljon. Äidin luona en jaksa enää peitellä arpianikaan, koska eihän äiti usko että olen mitenkään masentunut tai mitään, joten mitä väliä. Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.