Valkoinen keinotekoinen valo loistaa kelmeää valoaan valkoisille seinille. Katseeni kiertää pitkin harmaata lattiaa, yritän laskea kuinka monta harmaata pilkkua harmaassa lattiamatossa on. Turhaudun. Katseeni tutkii ruskeaa hyllykköä, joka seisoo huoneen nurkassa, potilaspöydän vieressä. "Mitä odotuksia sulla on? Mitä sä itse haluaisit, että tapahtuu?" - en mä tiedä. Sama vastaus lähes tulkoon jokaiseen kysymykseen. Taisin myös kertoa, että oon väsynyt - niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mulla oli siis koululääkärin kanssa tapaaminen mun hoidon jatkon osalta, kun tuo projekti - jonka kautta oon käynyt jutelemassa sen yhden naisen kanssa - loppuu tän kuun lopussa. Se oli todella ahdistavaa. Terveydenhoitajan huoneessa istui mun lisäksi kolme henkilöä - koululääkäri, terveydenhoitaja, ja tuo projektinainen - ja ne kaikki tuijotti mua ja pommitti kysymyksillä. Mulla ei ollut mihikään mitään järkevää vastausta, katselin vain seiniä ja nykkäilin. Jos jotain kysyttiin, en osannut vastata. Loppujen lopuksi kolmikko päätyi antamaan mulle vahvemman melatoniini reseptin, eli sen 3mg, ja sitten koululääkäri kirjoitti jonkinnäköisen lähetteen depressiivihoitajalle. Ja mun onneksi projektinainen lupasi soittaa sinne ja varata mulle ajan, koska teidän etten itse siinä onnistuisi. Ja se lupasi tulla ekalla kerralla mukaankin.

Oon kuluneen kuukauden aikana yrittänyt oppia rakastamaan kehoani. Aloin tulla kehoni kanssa toimeen, jotenkin. En itkenyt joka kerta kun katsoin peiliin. Mutta nyt kaikki jotenkin vaan alkaa taas romahtaa. Vihaan itseäni, peilikuvaani, kaikkea minussa. v i h a a n  itseäni! Yleensä päättäisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaisin laihduttaa, mutta tällä kertaa en tee niin. En pyri laihtumaan, vaan alan syödä terveellisemmin. Yritän päästä eroon herkuista, limsoista ja ahmimisesta. Enkä aijo käydä vaa'alla. Siitä tulee vaikeaa, mutta tahdon tehdä pysyviä muutoksia, eikä se onnistu, jos vain tuijotan vaa'an lukua. Joten ensimmäisen kuukauden aikana en käy vaa'alla. Senkin jälkeen vain kerran kuussa. Ja sitä paitsi, jos käy vain harvoin, niin se pudonnut määrä tuntuu suuremmalta, eikä siinä huomaa niitä päivittäisiä heittelyitä, vaan sen mikä on ihan oikeasti pudonnut.

Koulu loppuu perjantaina. Olen niin iloinen siitä, en olisi varmaankaan jaksanut enää yhtään ylimääräistä viikkoa. Vituttaa ja ahdistaa, koska jakson alussa mulla oli neljä kurssia, mutta tulen saamaan kurssimerkinnän vain kahdesta, koska aivan liikaa poissaoloja. Ärsyttää, mutta yritän olla välittämättä koska mulla alkaa loma ja sain sen neljän vuoden opiskelusuunnitelman, ehkä mä vielä selviän lukiosta hengissä.



Olen suunnitellut hautajaisiani.

Herätessäni tänään aamulla, mieleni oli yhtä harmaa kuin taivaan peittäneet pilvetkin. Halusin itkeä, mutta olin liian väsynyt. Aamutoimet hoituivat yhtä nopeasti kuin elokuvien hidastukset. Pukiessani jalkaani skinny jeans mallisia farkkujani näin kuvajaiseni vitriinikaapin heijastavasta pinnasta. Purskahdin itkuun, mutten kyennyt itkemään, en saanut henkeä. Haukoin henkeä kuin maljakostaan pois viskattu kultakala. Lopulta rauhotuin ja istuin sohvalle, vihaamaan itseäni ja kammottavaa kehoani. Kuluneen viikon ajan päiväni ovat alkaneet tuon kaavan mukaan, lukuunottamatta tätä aamua. Kävin koululla kaksi kertaa koko viikon aikana, mutta tunneilla kävin vain kerran ja sekin oli perjantaina. Maanantaina ja torstaina voin pahoin, enkä oikeasti kyennyt menemään kouluun, tiistaina olin tutustumassa yliopistoon - lähinnä välttääkseni koulun - ja keskiviikkona oli taksvärkki, siivosin kotona ja kävin kaupungilla ostoksilla. Otteeni arjesta lipsuu taas ja pelkään tämän viikon aloittavan taas kamalan syöksykierteen, joka tuhoaa taas koko jaksoni. Mun koulunkäyntini on ihan kuralla, tiedän sen sanomattakin, mutta mitä mun pitäisi tehdä kun en vain tunnu löytävän voimavaroja mistään kaiken tämän ylläpitämiseen.

Olen hissukseen työstänyt suunnitelmia tulevaisuutta varten, sellaista tulevaisuutta jossa olen elossa. Ajattelen kuolemaa edelleen päivittäin, toisinaan mietin millaiset hautajaiset haluaisin ja mitä kissoilleni tapahtuisi, jos kuolisin. Ja toki käyn läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita omasta kuolemastani. Mutta tästä huolimatta olen saanut kasaan jonkinlaisen suunnitelman, mutta sekin on hatara, sillä koko jatko-opiskelu suunnitelma on riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta. Eikä mun mielestä mikään tulevaisuuden suunnitelma ole kovin vahvalla pohjalla, jos se riippuu toisesta ihmisestä. Koska ihmissuhteet on mitä on ja ne muuttuu kokoajan, ja mua hiukan ehkä pelottaakin sellainen, että mun tulevaisuus riippuu toisesta ihmisestä, mutta toisaaltaan myös tiedän, ettei musta välttämättä olisi toteuttamaan niin suurta suunnitelmaa - omaa unelmaani - ellei joku olisi mukana mun matkallani. Olen heikko.

Jokunen viikko sitten en löytänyt yhtäkään terääni, joten rikoin yhden sheiverin saadakseni terän jostain ja no, se terä oli terävämpi kuin oletin. Ja no, olin juonut muutaman kaljan ennen kuin menin saunaan ja viilsin puolivahingossa käsivarteeni neljä syvää viiltoa, lisäksi reiteen kaksi syvää viiltoa. Se veren määrä oli yllättävän suuri. Tai siis, en olisi ikinä uskonut, että kuusi viiltoa voisi vuotaa niin paljon. Nyt mulla on kuitenkin kuusi arpea. Neljä käsivarressa, lähellä rannetta, enkä tiedä miten saan ne pysymään piilossa, varsinkin kun kesä on tulossa, eikä villapaitoja voi pitää enää pitkään. Ahdistaa.

Ajatukset harhailevat ja itkettää. Keskittymiskyvyn kanssa mulla on ollut todella paljon ongelmia viime aikoina. Yritän tehdä jotain, mutta se vain jää kesken. Vaikka tekisin jotain kivaa, esim vaikka maalaan, niin ei siitäkään tule oikein mitään. Saatan pystyä keskittymään toisinaan pitkäänkin, mutta jos huomioni herpaantuu hetkeksikin johonkin muuhun, vaikka puhelin soi, niin sen jälkeen en vain kykene enää jatkamaan kun ajatukset harhailevat jossain aivan muualla. Se häiritsee tosi paljon, koska en saa mitään valmiiksi. Vaikka kuinka haluaisin saada muutamat maalaukseni valmiiksi en vain saa. Haluaisin lukea useampia kirjoja, mutta keskittymiskykyni ei riitä siihenkään. Tällä hetkellä katson vain telkkaria, nukun ja ahmin ruokaa. Keskiviikkona söin vahingossa pellillisen ranskalaisia. Tulin kotiin kaupungilta, olin syönyt kaupungilla, mutta kotona huomasin uunipellillisen hieman jäähtyneitä ranskalaisia. No, ajattelin että maistan muutaman ja menen sitten suihkuun. Hetkeä myöhemmin tajusin, että pellillä on enää kymmenkunta ranskalaista ja että suuni on täynnä kuin maaoravalla. Sen tajuaminen ahdisti todella paljon. Vihaan itseäni.

Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

Tahdon kuolla.

In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.

Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.
 

Kaikki tuntuu turhalta. Mun koko olemassa oloni on turhaa. Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa tän turhan "olen okei" leikkimisen ja lähteä pois. Mitä järkeä missään enää on? Ei mitään.. Itkettää ja ahdistaa, en jaksa nousta sängystä ylös. Nukuin tänään aamulla tahallaan pommiin ja jäin kotiin. Nukuin suurimman osan päivästä. Olen aika varma, etten tule pääsemään yhdestä kurssista läpi, koska mulla on jo vaikka kuinka paljon poissaoloja, ja joudun olemaan viikon poissa koulusta vielä ennen koeviikkoa. Suoraan sanottuna vituttaa koko helvetin lukio. En haluaisi ja jaksaisi käydä siellä, kun tuntuu että kaikki - osa salaa, osa avoimesti - vihaa mua.

Joululoma tuli, vuosi vaihtui, loma meni, enkä tehnyt yhtään mitään. Uusi vuosi meni ihan päin vastoin kuin suunnittelin. Pyysin kahta eri ihmistä mukaan äitini luokse, ensin yhtä ja sitten toista kun ensimmäisen kanssa ei onnistunut, ja no kukaan ei tullut. Sain katsella ihmisten ryyppäyskuvia yksin instasta ja vittuuntua, kun kumpikaan ei voinut sanoa, että mieluummin ryyppäävät kuin viettävät aikaa kanssani. Ja tientenkin äitini avautui ongelmistaan isäpuoleni kanssa, ja mietin koko illan että miksi kaksi noin erilaista ihmistä on koskaan mennyt naimisiin. Ei siinä mitään vikaa, jos kumppani on erilainen kuin itse, mutta kun nuo eivät pidä ollenkaan samoista asioista. Ja lisäksi isäpuoleni on jonkin asteen narsisti, joka muuttaa asiat vain vaikeammiksi. En ymmärrä, enkä kyllä haluakkaan ymmärtää, mutta silti vituttaa.

Muutenkin koko joulukuu oli varmaan vuoteni kamalin. Kaikki meni päin helvettiä. Eniten ehkä harmittaa se, että olin suunnitellut pitäväni yhdelle kaverilleni yllätyssynttärit ja kutsua lähes kaikki meidän luokalta sinne. Suunnittelin kaikkea mahtaa, mutta eihän sekään sitten voinut onnistua. Koska en ollut jutellut tuolle useampaan viikkoon, en sitten viitsinyt vaivautua. Jälkeen päin on harmittanut ja varsinkin nyt, kun jutellaan taas. Tavallaan mua vähän vaivaa, ettei olla juteltu siitä, miksei juteltu, mutta tavallaan oon niin väsynyt, etten jaksa vaivata mieltäni sillä.

Sain vihdoinkin soitetuksi sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski soittaa ja menen käymään siellä parin viikon päästä. Olen tavallaan helpottunut, että sain sen puhelun soitettua, mutta tavallaan en, koska olen vielä hetken alaikäinen ja ne haluaisivat sen takia puhua myös vanhemmilleni. Tavallaan mua ei vittuakaan kiinnosta se, koska olen niin väsynyt siihen miten mun porukat mulle puhuu, että ehkä ois parempi että ne tietäis, mutta sitten taas tavallaan, kun ekaa kertaa - viime vuonna koululääkärin jälkeen - sanoin äidille, että koululääkäri epäilee, että mulla on masennus, niin se vaan selitti jotain sellasella "joo niin varmaan" asenteella ja mua alko vituttaan niin paljon. Äidin luona en jaksa enää peitellä arpianikaan, koska eihän äiti usko että olen mitenkään masentunut tai mitään, joten mitä väliä. Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.

Mä oon ihan hajalla. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen halunnut näin kovin vain lakata olemasta olemassa, haihtua savuna ilmaan, kuolla. Tuntuu, kuin se vähäkin elämänilo, jota olin saamassa takaisin karkaisi luotani. Kaikki menee yksinkertaisesti päin helvettiä. Olen jumittunut autoon, joka on jäänyt junaradalle ja sen yli on pian jyräämässä katastrofijuna. Juna, jonka kyydissä on kaikki se kipu ja tuska, josta olen tämän mitättömän elämäni aikana kärsinyt. Kaikki se ja enemmän. Se juna haluaa tuhota tämän ihmisraunion, lopullisesti. Ennen pystyin karistamaan sen tunteen, että olisi parempi jos olisin kuollut, mutta en enää kykene siihen. Jatkuvasti, lähes jokaisessa - ihan arkipäiväisessä tilanteessa - ajattelen, miten paljon paremmin asiat olisivat ympärilläni olevilla ihmisillä, jos olisin kuollut. Tai vielä parempi vaihtoehto, jos en olisi koskaan syntynyt.

Koulussa käymisestä ei oikein enää tuu yhtään mitään. Usein löydän itseni vessasta, taistelemassa kyyneliä vastaan. Koulu on niin ahdistava paikka, etten tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Alkaa itkettää jo pelkästään tieto siitä, että joudun aamulla heräämään ja menemään kouluun. Viikko joululomaan ja lintsasin silti tänään koulusta. En vain jaksa enää. Musta myös tuntuu, että oon menettänyt yhden tärkeimmistä ystävistäni. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin jutella sille, mutta aina kun päätän tehdä niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää. Mutta myös se, etten juttele sille ahdistaa ja itkettää, koska se ihminen merkitsee mulle niin paljon. Se oli ainoo ihminen jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, ilman että se tuntui mitenkään kiusalliselta tai ahdistavalta. Ja aina kun törmään johonkin hauskaan ja haluaisin pistää sille viestiä siitä, alan epäröidä, enkä enää uskalla pistää sille viestiä, koska musta tuntuu, että oon vaan tiellä.

Musta tuntuu toisinaan, että mun sisällä on yhden sijasta kaksi ihmistä. On se pieni, naiivi ihminen, joka osaa iloita elämän pikkujutuista. Se joka haluaa karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan ennen kuin täyttää kahden kuukauden päästä 18. Se pieni tyttö, joka ei koskaan halunnut lapsena kasvaa aikuiseksi ja olla prinsessa, vaan olla jotain hienoa. Ihan aluksi pölynimurikauppias, sitten taitelija, eläinlääkäri, formulakuski tai lääkäri. Jotain hienoa! Mutta sitten on se tummaan varjoon kietoutunut itkuinen kohta 18-vuotias naisen alku, joka on niin eksyksissä elämänsä kanssa, että mieluummin heittäisi sen hukkaan, lentäisi pois. Toisinaan kun olen kotona, voin tuntea tuon pienen naiivin tytön olemassa olon, tunnen jotain, tunteita.Tuo tyttö odottaa innoissaan ennen jouluaattoa kotiin tulevaa kissanpentua, iloitsee siitä, että saa viettää muutaman viikon rakkaan koiransa kanssa. Mutta aina, viimeistään kun lähden ulos, tuo varjoon pukeutunut murtunut tyttö tulee ja kolauttaa naiivia lasta päähän niin, että tämä vaipuu koomaan.

Olen pahoillani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko maailmaan, sen julmuuksiin. Mä olen eksyksissä ja tarvitsen ehkä vähän aikaa, että löydän jälleen polkuni. Mä tanssin tällä nuoralla, yritän selvitä päivä kerrallaan tästä kaikesta läpi, toivoen, että vielä joskus voisin olla onnellinen. Ihan aidosti onnellinen. En mä tarvii miljoonia euroja, täydellistä poikaystävää tai suosiota. Mä haluaisin vain kyetä olemaan onnellinen.

Someday you'll be better off on your own so just let me go

 
Kylpyhuone täyttyy tulikuuman veden höyrystä. Istun lattialla, hiljaa nyyhkyttäen ja annan veden polttella kun se valuu kuvottavaa kehoani pitkin. Terävät kynnet tanssivat kuumasta vedestä punoittavalla iholla. Vihaiset nyrkit hakkaavat jalkoja. Epäonnistumisen kamottava tunne, sekä viha itseäni kohtaan saivat taas vallan. Ja kun yön pimetessä käperryn sänkyyni piiloon tätä maailmaa, nukahdan täynnä jälkiä kamppailusta. Sota on käynnissä, enkä tiedä kuka voittaa.

Vihaan itseäni niin paljon että voisin oksentaa joka kerta kun näen oman peilikuvani. Katselin kuvia puolentoista vuoden takaa, niiltä ajoilta kun olin laihimmillani - 15 kiloa sitten. Niiden kuvien katsominen saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Ne saavat minut vihaamaan itseäni, koska annoin itseni lihota takaisin muodottomaksi palloksi. Ne saavat minut täyttymään toivosta, sillä voinhan tehdä sen uudestaan. Haluan kuolla, koska en pystynyt pitämään painoani normaaleissa rajoissa. Haluan elää ja kokea sen onnistumisen uudelleen, tällä kertaa pysyvästi.

Koko lomani olen viettänyt ollen huolissani veljestäni. Olen koko ajan pelännyt, ettei sillä ole kavereita, että sitä kiusataan koulussa. Mutta tänään tajusin, että veljeni on viettänyt enemmän aikaa kavereidensa kanssa loman aikana kuin minä. Minä olen lähinnä maannut kotona sängyssä, kun veljeni on ollut ulkona tekemässä vaikka ja mitä. Olen melkein kateellinen veljelleni. Mutta vain melkein, koska ei mulla olisi henkisesti voimia olla noin aktiivisesti kavereiden kanssa. Tahdon vain olla kotona, maata sängyssäja katsella telkkaria.

Ryhdyin pohtimaan jälleen kerran, että mitä helvettiä mä elämälläni meinaan tulevaisuudessa tehdä - olettaen että selviän lukiosta. Tahtoisin muuttaa vuodeksi ulkomaille, luultavasti Lontooseen tai ehkä jopa Japaniin. Ajattelin, että jos viettäisin vuoden ulkomailla saisin uutta perspektiiviä koko tähän elämä-hommaan ja ehkä saisin jonkinlaisen suunnan elämälleni. Jotenkin koko karataan ulkomaille vuodeksi-tyylinen tempaus kuullostaa sellaiselta jonka voisin ehkä jopa oikeasti tehdä. Ja ilmeisesti yksi kaverini on muuttamassa Lontooseen lukion jälkeen ainakin vuodeksi, niin jos lähtisin en olisi yksin. Tätä täytyy harkita.