Totuus iskeytyy vasten mun kasvoja kuin betoniseinä. Enää muuta päivä ja tämä vuosi on lusittu loppuun. Vuoden alussa en uskonut, että selviäisin tänne asti. Jotenkin tosi epätodellinen olo. Tämä blogikin täyttää pian vuoden. Outoa.. Ja ahdistavaa. Selailin vanhoja postauksia, mikään ei ole muuttunut. Yhtään mikään. Mä olen edelleen se sama säälittävä, lihava ja kamala ihminen joka olin vuosi sitten. Mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ristiriitaista.
Olen yrittänyt nauttia elämästä ja olla positiivinen, mutta huomasin sen olevan taas jälleen kerran turhaa. En osaa nauttia elämästä. En osaa tehdä yhtään mitään oikein - no se nyt ei ole ihme, olen epäonnistuja. En ymmärrä miten ihmiset osaa olla iloisia ja nauttia elämästä, mä en vaan kertakaikkisesti ymmärrä. Ehkä mun ei vain ole tarkoitus olla onnellinen..
Mä olen vain niin väsynyt. Niin väsynyt tähän maailmaan. Niin väsynyt vihaamaan itseäni. Niin väsynyt. Mutta silti. Aina kun katson peiliin ja yritän olla vihaamatta sitä mitä näen, mua alkaa oksettamaan. Pimeyden piiloistaan äänet kuiskivat, puhuttelevat ja huutavat;
"Miten tuota voi olla vihaamatta?"
"Miksi sä annoit tän taas tapahtua?"
"Mikset sä voi olla niin kuin muut?"
"Kato nyt itseäs saatanan läski, sä olet vitun sekasin jos luulet et kukaan koskaan rakastaa sua!"
Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, mä vihaan itseäni. Mä vihaan joka neliösenttimetriä mun kehossani. Ja silti mä syön. Syön syön syön syön syön ja syön. Miksen mä vaan voisi lopettaa syömistä? Koska mä olen heikko, siksi.
Mä tahtoisin niin kovasti olla kaunis, onnellinen ja rakastettu. Mutta totuus on, että mä olen säälittävä ihmisraunio. Mä yritän tehdä asialle jotain, mutta koskaan mä en onnistu. Mä olen epäonnistuja. Mä oon aina ollut ja no tätä menoa tulen aina olemaankin. Mä päätin varmaan tuhannennen kerran, että nyt mä otan itseäni niskasta kiinni, laihdun ja opin elämään itseni kanssa. Ja luultavasti epäonnistun tuhannennen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti