It's hard to find a way to breathe

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.