Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.

Kaikki kaatuu jälleen. Epäonnistun jälleen kerran. Kai tätä voisi verrata palloon, joka heitetään ilmaan. Se saa maistaa vapautta ja tuntea olonsa taivaankannella kiitäväksi linnuksi. Mutta kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas. Samalla tavalla kuin painovoima lakeineen tuo tuon pallon alas, minä epäonnistun yhä uudelleen ja uudelleen.

Keskiviikko aamuna vaa'alla jälleen pienempi numero. Mutta silti jotenkin koko päivä meni mönkään. Tulin liian aikaisin kotiin, ruuan keskelle. Annoin periksi ja ahmin ruokaa kaksin käsin. Itketti. Epäonnistuin.

Tänään aamulla kun menin vaa'alle, oli numero noussut taas. Ei niin ylös kuin pelkäsin, mutta noussut kuitenkin. Ahdistaa. Tänään oli myös se koululääkäri. Ahdisti ja itketti ja melkein jätin menemättä. Selvisin kuitenkin hengissä; kävin vaa'alla, kerroin pahasta olostani, eikä kukaan nähnyt pahimpia arpiani. Kaikkein pahinta oli odotushuoneessa istuminen ja odottaminen. Kädet tärisivät järkyttävästi ja meinasin oksentaa. Selvisin kuitenkin hengissä.

Nyt mun pitäisi pistää sähköpostia johonkin paikkaan, jonne pääsisin jonkun psykologin kanssa jutustelemaan. Ahdistaa. En tiedä pystynkö siihen. Tai siis mä todella haluaisin jotain apua, en jaksa enää, mutta ahdistavaa, kun täytyy itse lähettää sähköpostia. Voisin kuulemma soittaakkin, mutta se ahdistaisi vielä enemmän, joten tyydyn sähköpostiin. Jos siis saan aikaseksi sen lähettämisen.

Ensi kuussa alkaa kasvisruokavalio. Ajattelin nyt kuukauden kokeilla, miltä tuntuu elää ilman lihaa, koska vaikka mä tykkään lihasta, niin jotenkin mua ahdistaa ajatus siitä, että se mitä mä syön on joskus hengittänyt, juoksennellut jossain tai uinut meressä. Joten tervetuloa kasvis-marraskuu! Lisäksi tietty toivon, että tuo kasvisruokavalio sais mun painon putoomaan "terveellisesti". Tai siis niin, ei mua oikeestaan tavallaan kiinnosta miten se mun paino putoo, kunhan se putoo. Mutta kun ihmiset mun ympärillä vaikuttavat olevan kovinkin kiinnostuneita mun syömisistäni, niin kokeillaan nyt jotain "terveellisempää" vaihtoehtoa. Ahdistaa se, että joudun syömään, mutta ainakin voin huokaista helpotuksesta, kun lautasella ei ole ketään. Nyt vain toivotaan parasta, pelätään pahinta ja paiskitaan töitä. Mä olen vielä joskus kevyt kuin höyhen, laiha ja kaunis.

En muista milloin viimeksi olisin vajonnut näin alas. Pimeys kietoo kätensä ympärilleni ja sulkee halaukseensa. Tuo halaus täyttää minut kivulla. En kykene katsomaan itseäni peilistä inhoamatta sitä mitä näen. En kykene ajattelemaan tulevaisuuttani ilman, että purskahdan itkuun, kun kaikki näyttää niin toivottomalta. En kykene mihinkään.

Koko tämän päivän mua on ahdistanut ja itkettänyt. Hengailin koulun jälkeen kavereiden kanssa. Tuona aikana kävin kaksi kertaa vessassa itkemässä, kun mikään ei vain toiminut ja kaikki oli huonosti. Ekalla kerralla sain kasattua itseni ja palasin nopeasti kavereideni luo, tuskin nuo edes huomasivat minun olleen poissa. Toisella kerralla kaikki menikin sitten mönkään, kun oltiin kaverin kotona ja purskahdin itkuun kun piti käydä vessassa. Kaverit huomasivat ja yksi tuli vielä lohduttamaankin. Ei, ei, ei, EI! Ei noin saa tehdä, ei kavereiden kotona saa itkeä vessassa! Omassa kodissa joo, mutta ei kaverin luona. Helvetin helvetti, miksi musta tuntuu että nyt viimeistään kaikki ajattelee, että oon kauhee huomiohuora. Vaikka jos totta puhutaan, niin huomio on ihan vihoviimeinen asia, jota mä tässä mun tilanteessa kaipaan.

Vaikka tämä päivä onkin muuten mennyt aivan perseelleen, on yksi asia josta olen iloinen - jos nyt siis voin käyttää tuota sanaa, en oikein enää tiedä mitä ilo on.. Vaa'an näyttämä numero oli pienempi kuin yli vuoteen! Se sai minut aamulla hymyilemään. Lisäksi tänään olen syönyt pelkästään yhden Lämmin kuppi-keiton ja juonut sokerittomia litkuja, eli pepsi maxia ja red bullia. Myös jonkun verran kahvia ja teetä on tullut hörpittyä. Kaloreita on kertynyt vain 215, ja tunnen melkein ylpeyttä, kun olen osannut kieltäytyä ruuasta. Pariin kertaan oli lähellä etten marssinut kauppaan ostamaan mikropizzaa ja croisantteja, koska oli niin paha olla ja no, mä syön tosi usein suruuni. Pahaan oloon syöminen onkin yks niistä syistä, miksi olen näin lihava.

Olen aivan puhki ja mahani murisee, vaatien ruokaa. Sitä en kuitenkaan aijo sille antaa, koska tämän aamuinen vaa'an numero valaa minuun toivoa siitä, että minäkin olen vielä joskus kevyt kuin keijukainen. Juon kupillisen vihreää teetä ja menen sitten nukkumaan. Josko huominenkin aamu toisi mukanaan rohkaisevan vaa'an numeron.

Itkettää itkettää itkettää. Varjo hiipii luokseni ja kietoo syleilyynsä kuin kuristajakäärme. En saa henkeä. Ahdistaa. Varjo väijyy minua jatkuvasti, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Se seuraa minua kaikkialle, eikä mistään taaskaan tule yhtään mitään. Tahtoisin vain jäädä kotiin, omaan sänkyyn, ja piilotella maailmalta peitton alla, katsellen Netflixiä tai seikkaillen unien epätodellisessa maailmassa. Miksi kaiken täytyy taas olla näin helvetin vaikeaa? Miksen voi olla normaali ja onnellinen niin kuin muut?

Torstaina mulla on aika koululääkärille terveystarkastukseen. Se ahdistaa monesta syystä aivan helvetisti. Ensinnäkin, tarkastuksen yhteydessä palautetaan sellainen kyselylappu, jossa on kysymyksiä vaikka ja mistä, myös ruokailuun ja mielenterveyteen liittyen. Olen vastannut siihen lähes täysin rehellisesti. En aivan, mutta lähes. Ahdistaa.

Lisäksi terveystarkastukseen kuuluu punnitus ja se jos mikä mua ahdistaa. En tahdo nähdä sitä lukua, koska tiedän sen olevan aivan helvetisti liikaa. Tuon tulevan punnituksen takia olen vähentänyt syömisiäni. Tänään olen syönyt puolikkaan pakastepinaattikeiton ja vähän raejuustoa. Olen juonut kahvia ja pepsi maxia ja juon vielä yhden kupin teetä ennen kuin menen nukkumaan. Kaloreita on tämän päivän aikana kertynyt 346, ja olen siitä melkein ylpeä. Huomenna olisi tarkoitus syödä n. 200kcal ja keskiviikkona paasto. Torstaina en aijo syödä, ennen kuin olen terveystarkastuksessa käynyt ja senkin jälkeen mahdollisimman vähän, jos vaikka tämän pakon edessä saisin itseni kasaan ja saisin painon putoamaan.

Arvet on myös yksi syy, miksi mua ahdistaa mennä sinne terveystarkastukseen. En vaan halua, että yhtään kukaan näkee mun arpiani.

Tahtoisin vain jäädä kotiin ja itkeä, mutten voi olla poissa koulusta. Haluan olla hyvä, saada hyviä numeroita. Ja sitä paitsi, jos jään kotiin makaamaan tulen kuitenkin syöneeksi kaikki kaapit tyhjiksi, mutta koulussa sitä vaaraa ei ole, koska kouluruoka on pahaa. Automaattien olemassaolo pelottaa, mutta niistä selviää sillä, että ei kanna käteistä mukana tai tuhlaa rahat kahviin ja pepsi maxiin. Mä aijon laihtua ja saada hyviä numeroita koulusta, ei se voi oikeasti niin vaikeaa olla. Kiellän itseäni ajattelemasta sen olevan vaikeaa. Mä tahdon olla laiha. Mä tahdon olla kaunis. Kevyt kuin höyhen. Leijailla lumipeitteen päällä jättämättä jälkiä. Laiha.

Yön hiljaisuudessa pehmeä usva kietoo minut sisäänsä ja saa kaiken hyvän jälleen katoamaan. Otteeni todellisuudesta lipsuu. Kääriydyn syvemmälle usvaan, jonka sisällä ei ole muuta kuin minä ja varjoni. Usva piilottaa todellisuuden minulta, mutta se tuntuu lähes hyvältä. Usva luo seinän minun ja muiden ihmisten väliin, olen turvassa. Mutta samalla se vaikeuttaa arkeani.

Haluaisin osata olla onnellinen, mutta suru on niin tuttu ja turvallinen tunne. Tunnen oloni orvoksi ja alastomaksi ilman varjoani. Vaikka varjo saa minut vajoamaan jonnekin syvään kuiluun ja kieriskelemään säälittävästi itsesäälissä, vaikka se saa minut vihaamaan itseäni, se on silti tuttu ja turvallinen. Olen elänyt sen kanssa niin kauan, etten tiedä osaanko elää enää ilman. Varjo on tuttu ja turvallinen, eikä se koskaan ole lähtenyt luotani. Se on ainoa, joka on pysynyt luonani kaikesta huolimatta. Varjon läsnäolo on jollain kierolla tavalla koukuttavaa.

Vaa'asta on tullut jälleen läheinen ystäväni ja pahin viholliseni. Joka aamu käyn vaa'alla, ja se joko pelastaa päiväni tai saa päiväni muuttumaan helvetiksi. Paino heitellyt viime aikoina jonkun verran, mutta se on käväissyt alempana kuin aiemmin kertaakaan tänä vuonna. Olin ylpeä itsestäni. Painan vielä aivan liikaa, että uskaltaisin puhua numeroista, mutta ehkä senkin aika sitten joskus tulee.

Syömiseni ovat jotenkin ihmeellisesti vähentyneet, vaikka en ole tehnyt tietoista päätöstä niiden vähentämisestä. Kuukausi sitten lopetin punaisen lihan syömisen ja se muutos pelkästään sai painoni putoamaan yli kilon, ilman treenaamista tai mitään muuta. Jotenkin, kun jätti punaisen lihan pois, niin aina voi kouluruokailussakin vedota siihen "En mä voi tota syödä, siinä on punaista lihaa", eikä kotonakaan välttämättä joka päivälle ole mua varten ostettu kanaa. Silloin väitän syöneeni koulussa ja saatan helposti elää päivän tai pari muutamalla leipä viipaleella ja rahkalla. Nyt kun vielä saisin perseeni ylös ja pääsisin salille, niin voisin oikeasti olla edes hetken itsestäni ylpeä. Niin ja sitten laihtuisin ja olisin joskus ehkä vihdoin kaunis (ja jos vaikka sattuisin tanssimaan vanhat, niin en näyttäisi mursulta mekossa).

Mä voin pahoin. Mua oksettaa koko mun olemus ja mun heikkous. Olin melkein jo ylpeä itsestäni, kun vaa'alla huomasin, että olen laihtunut 5 kiloa heinäkuun alun jälkeen. Syömiset jäivät vähemälle, enkä herkkujakaan syönyt lainkaan. Mutta tänään. Tänään kaikki on mennyt täysillä päin helvettiä. Aamu vaikutti lupaavalta, mutta sitten lintsasin koulusta viimeiseltä tunnilta ja menin kauppaan. Ostin järkyttävän kasan kaikkea makeaa ja kun pääsin kotiin, söin lähes kaiken mitä ostin. Surkeiden oksentamis yrityksien jälkeen söin lisää ja lisää ja lisää. Nyt maha on turvonnut kuin joku ilmalaiva ja tahtoisin vain puhkaista sen. Vihaan itseäni.

Viime päivinä mua on ahdistanut tosi paljon ja mulla on ollut kanssa tosi melankolinen olo. Ei enää edes kiinosta esittää iloista. Tahtoisin vain pois. Kaikki asiat vituttaa ja haluaisin luovuttaa. En jaksa.

Mulla on todella huono omatunto kaikesta tästä mun pahoinvoinnista ja ahdistuksesta, koska mun koirani - yksi niistä harvoista syistä miksi oon edelleen täällä - on hoidossa mulla kaksi viikkoa. Koirat on todella ihmeellisiä otuksia. Oon huomannut että tuo huomaa milloin mulla on paha olla. Ja jotenkin kun tuo iso ryökäle hyppää sängylle viereen ja painaa päänsä mun syliin, niin tuntuu että elämällä on tarkoitus, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin. Mun on niin paljon helpompi olla sillon kun tuo otus on mun vierellä.

This will be all over soon, pour salt into the open wound, is it over yet?

Mä sitten vihaan uusien vaatteiden ostamista. Sitä koko valitsemis- ja sovittamisrumbaa. Ahdistaa, kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle, ja jos jokin mahtuu päälle niin se ei näytä hyvältä. Tänään oli pakko käydä ostamassa shortsit, vaikka en olisi halunnut. Se oli kamalaa. Ahdistavaa. Muutaman tunnin etsittyäni löysin yhdet siedettävät ja ostin ne, koska en vain jaksanut kierrellä enää kauempaa.

Kaupunkireissullani ostin myös jotain rasvanpolttajia ja nesteenpoistajia. Kokeilen, että jos vaan yksinkertaisesti vähennän kalorimääräni sinne alle 1000 ja popsin noita pillereitä, niin lähtisikö se paino sitten putoamaan. Mulla ei ole mitään käsitystä mitä tässä nyt sitten käy, mutta yritän kuitenkin nyt - ehkä hieman epätoivoisestikin - ottaa itseäni niskasta kiinni ja vaa'an numeron laskuun.

En ole kahtena yönä nukkunut. Eilen nukuin kuitenkin muutaman tunnin päiväunet, tänään sain torkuttua yhteensä ehkä tunnin. Tavallaan se ei haittaa mua, mutta tänä yönä yritän sammuttaa kaikki häiritsevät sähkölaitteet ja nukkua. Jos vaikka jaksaisin aamulla herätä riittävän ajoissa, että ehdin käymään lenkillä.

Joku nakertaa mua sisältä. Mun rintakehässä on suuri, ammottava aukko. En tiedä mitä teen. Vietän yöni halaten suurta pehmonallea, niinä öinä kun siis ylipäätään nukun. Salakavala tuttavani, ahdistus, kietoo suloiset kätensä kaulani ympärille. En saa henkeä.

Kesä, kuumat ilmat ja lyhyet shortsit. Ei okein mun juttuni, ei ainakaan enää nykyään. Ennen pidin kesästä enemmän, mutta nykyään kallistun enemmän talven puolelle. Talvella saa pukeutua suuriin villapaitoihin, jotka peittävät niin arvet kuin läskitkin - ainakin melkein. Talven kylmyys on jotenkin lohduttavaa. Meri on ainoa syy, miksi pidän kesästä. Meri rauhoittaa. Sen suolainen tuoksu on kotoisa, aaltojen liplatus lähes musiikkia levottomalle mielelleni.

I'd rather feel pain than nothing at all

Mulla on jokseenkin epätodellinen olo. Uin tummassa vedessä ja aallot koittavat saada minut vaipumaan pinnan alle. Vielä en ole luovuttanut tätä taistelua, mutten tiedä kauanko jaksan. Oon niin eksyksissä ja voimaton.

Saatiin englannin tunnilla tehtäväksi tehdä blogi kertoa siellä omista tulevaisuuden suunnitelmistamme. En tiedä mitä sinne kirjottaisin, koska musta tuntuu ettei mulla ole tulevaisuutta. En viitsi kirjoittaa sinne että tällä hetkellä musta tuntuu, että kuolen ennen kuin olen kunnolla edes aikuinen. Enkä myöskään sitä, että jos mä selviän aikuiseksi niin musta luultavasti tulee joku alkoholistinarkkarisossupummi.

Tahtoisin vain maata päivät sängyssä, nukkua. En tahdo kohdata tätä maailmaa. Se satuttaa. Se repii. Se raastaa. Ei musta kohta ole mitään jäljellä. Itkettää. Itkettää. Itkettää. Tahtoisin istua suihkun lattialla, itkeä ja viiltää. Arvet koristavat reisiä ja oikeaa kyynärtaivetta. Mutta ne haalenevat. Arpien haalistuminen on helpottava, mutta myös ahdistava prosessi.

Mitä enemmän ajattelen itseäni "toisten näkökulmasta" alan vaikuttaa kokoajan ärsyttävämmältä, tyhmemmältä ja skitsommalta. En tajua miten mulla on ystäviä, en vaan tajua. Tietenkin olen kiitollinen ystävistäni, mutta en siltikään ymmärrä, mitä ne mussa näkevät kun sanovat mua ihanaksi ihmiseksi ja hyväksi ystäväksi. Mä en vaan käsitä. Mutta on se varmaan ihan hyvä, että joku näkee nuo puolet mussa silloin kun mä en niitä pysty näkemään.

Toivon vieläkin, että mulla olisi joku, jonka kanssa voisin puhua tästä mun pahasta olosta. Näistä pikku matosista, jotka jyrsii mun minäkuvani pirstaleiksi. Tahtoisin ihan oikeasti luottaa johonkuhun mun kaveriin niin paljon, että voisin kertoa kaikesta. Ymmärrystä ja lohtua. Sitä mä kaipaan.

Oon jokseenkin ylpeä itsestäni, koska olen saanut laskettua mun kalorimääriä yli 2000 sinne 1000 kieppeille ja allekkin. En syö enää kouluruokailussa. Kotona syön aamuisin aamupalan ja päivällisen (joka on kooltaan nykyään ainakin puolet pienempi mitä ennen) ja ehkä iltapalan. Saatan korvata jonkun ruuistani proteiinijuomalla, sillä se pitää nälän kaukana jos on tarve. Ja osassa niistä ei ole liikaa kaloreitakaan. Esimerkiksi niinä päivinä kun käyn salilla, juon ennen salille menoa proteiinijuoman ja jätän iltapalan syömättä.

Olen laihtunut 2.5 kiloa alle kahdessa viikossa, vaikka olen sortunut käymään hesellä kaverin kanssa, ja eilen söin muutaman leivoksen. Ehdin hyvin laihtua toiset 2.5kg ennen kesälomaa, jos oikein puristan, niin 3-4kg voi onnistua. Ja jos pystyn jatkamaan koko kesän tuolla 2.5kg/viikko, olen tavoite painossani koulun alkaessa loman jälkeen. 53kg täältä tullaan! Tällä kertaa mä aion onnistua.

Just once, I want my life to be like an 80's movie

Niin kuin pilvet lipuvat jälleen taivaalle peittäen auringon, mieleni vaipuu takaisin pimeyden turviin. Pimeys on rakajastajani, vaikka onkin paha. En osaa elää sen kanssa, mutten osaa elää ilmankaan. Mitä minun pitäisi tehdä?

Sink or swim?

Lähes joka aamu kävellessäni bussipysäkiltä koululleni, kuvittelen mitä jos auto ajaisinkin ylitseni. Mitä jos auto ajaisikin ylitseni kun vahingossa jätin katsomasta kaahaako joku suoraan päin. Sitten tulen ajatelleeksi, että muutamia kavereitani kulkee samalla bussilla ja kävelevät samasta paikasta, vaikka eivätkään minun kanssani, hitaita kun ovat. Mietin mitä nuo ajattelisivat jos näkisivät. Ja jos saisivat jälkeenpäin tietää, että tein sen tahallani. Tulen aina siihen johtopäätökseen, että ei se niitä varmaankaan liikuttaisi, kun ei kauhean läheisiä olla. Saattaisi jopa olla helpotus kun ei tarvitsisi minua enää katsella.

 hyihyihyihyihyihyi. Laskin sitten tämän päiväiset kalorini. 1500 vitun kaloria. En ymmärrä miten olen noin paljon saanut tungettua kurkustani alas. Siihen on tultava muutos. Mun on laihduttava. No, huomenna pääsen viimeinkin salille. Ja muutenkin alolitan nyt ryhtiliikkeen urheilemisen osalta, ainakin joka arki-ilta lenkille ja kahdesti viikossa salille, kun sinne harrastuksen kautta pääsen ilmaiseksi. Ja no ruokailuihin pitää tehdä suuria muutoksia. Ja mun täytyy saada mun motivaationi tähän laihtumiseen takaisin.

En haluaisi mennä kouluun. Haluaisin hautautua sänkyyn ja katsella -80-luvun rakkausleffoja. Haluan kadottaa mieleni ja ajatukseni hetkeksi siihen maailmaan. Haluan hetken ajan uskoa niihin kauniisiin tarinoihin. Haluan hetken olla joku muu, jossain muualla. Olla joku rakastettu, sillä minua ei rakasta kukaan. 

Who would love a monster?