Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.

Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.

Misery loves company

Totuus iskeytyy vasten mun kasvoja kuin betoniseinä. Enää muuta päivä ja tämä vuosi on lusittu loppuun. Vuoden alussa en uskonut, että selviäisin tänne asti. Jotenkin tosi epätodellinen olo. Tämä blogikin täyttää pian vuoden. Outoa.. Ja ahdistavaa. Selailin vanhoja postauksia, mikään ei ole muuttunut. Yhtään mikään. Mä olen edelleen se sama säälittävä, lihava ja kamala ihminen joka olin vuosi sitten. Mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ristiriitaista.

Olen yrittänyt nauttia elämästä ja olla positiivinen, mutta huomasin sen olevan taas jälleen kerran turhaa. En osaa nauttia elämästä. En osaa tehdä yhtään mitään oikein - no se nyt ei ole ihme, olen epäonnistuja. En ymmärrä miten ihmiset osaa olla iloisia ja nauttia elämästä, mä en vaan kertakaikkisesti ymmärrä. Ehkä mun ei vain ole tarkoitus olla onnellinen..

Mä olen vain niin väsynyt. Niin väsynyt tähän maailmaan. Niin väsynyt vihaamaan itseäni. Niin väsynyt. Mutta silti. Aina kun katson peiliin ja yritän olla vihaamatta sitä mitä näen, mua alkaa oksettamaan. Pimeyden piiloistaan äänet kuiskivat, puhuttelevat ja huutavat;

"Miten tuota voi olla vihaamatta?" 

"Miksi sä annoit tän taas tapahtua?"

"Mikset sä voi olla niin kuin muut?"

"Kato nyt itseäs saatanan läski, sä olet vitun sekasin jos luulet et kukaan koskaan rakastaa sua!"

Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, mä vihaan itseäni. Mä vihaan joka neliösenttimetriä mun kehossani. Ja silti mä syön. Syön syön syön syön syön ja syön. Miksen mä vaan voisi lopettaa syömistä? Koska mä olen heikko, siksi.

Mä tahtoisin niin kovasti olla kaunis, onnellinen ja rakastettu. Mutta totuus on, että mä olen säälittävä ihmisraunio. Mä yritän tehdä asialle jotain, mutta koskaan mä en onnistu. Mä olen epäonnistuja. Mä oon aina ollut ja no tätä menoa tulen aina olemaankin. Mä päätin varmaan tuhannennen kerran, että nyt mä otan itseäni niskasta kiinni, laihdun ja opin elämään itseni kanssa. Ja luultavasti epäonnistun tuhannennen kerran.

Mä voin pahoin. Mua oksettaa koko mun olemus ja mun heikkous. Olin melkein jo ylpeä itsestäni, kun vaa'alla huomasin, että olen laihtunut 5 kiloa heinäkuun alun jälkeen. Syömiset jäivät vähemälle, enkä herkkujakaan syönyt lainkaan. Mutta tänään. Tänään kaikki on mennyt täysillä päin helvettiä. Aamu vaikutti lupaavalta, mutta sitten lintsasin koulusta viimeiseltä tunnilta ja menin kauppaan. Ostin järkyttävän kasan kaikkea makeaa ja kun pääsin kotiin, söin lähes kaiken mitä ostin. Surkeiden oksentamis yrityksien jälkeen söin lisää ja lisää ja lisää. Nyt maha on turvonnut kuin joku ilmalaiva ja tahtoisin vain puhkaista sen. Vihaan itseäni.

Viime päivinä mua on ahdistanut tosi paljon ja mulla on ollut kanssa tosi melankolinen olo. Ei enää edes kiinosta esittää iloista. Tahtoisin vain pois. Kaikki asiat vituttaa ja haluaisin luovuttaa. En jaksa.

Mulla on todella huono omatunto kaikesta tästä mun pahoinvoinnista ja ahdistuksesta, koska mun koirani - yksi niistä harvoista syistä miksi oon edelleen täällä - on hoidossa mulla kaksi viikkoa. Koirat on todella ihmeellisiä otuksia. Oon huomannut että tuo huomaa milloin mulla on paha olla. Ja jotenkin kun tuo iso ryökäle hyppää sängylle viereen ja painaa päänsä mun syliin, niin tuntuu että elämällä on tarkoitus, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin. Mun on niin paljon helpompi olla sillon kun tuo otus on mun vierellä.

This will be all over soon, pour salt into the open wound, is it over yet?

Mä sitten vihaan uusien vaatteiden ostamista. Sitä koko valitsemis- ja sovittamisrumbaa. Ahdistaa, kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle, ja jos jokin mahtuu päälle niin se ei näytä hyvältä. Tänään oli pakko käydä ostamassa shortsit, vaikka en olisi halunnut. Se oli kamalaa. Ahdistavaa. Muutaman tunnin etsittyäni löysin yhdet siedettävät ja ostin ne, koska en vain jaksanut kierrellä enää kauempaa.

Kaupunkireissullani ostin myös jotain rasvanpolttajia ja nesteenpoistajia. Kokeilen, että jos vaan yksinkertaisesti vähennän kalorimääräni sinne alle 1000 ja popsin noita pillereitä, niin lähtisikö se paino sitten putoamaan. Mulla ei ole mitään käsitystä mitä tässä nyt sitten käy, mutta yritän kuitenkin nyt - ehkä hieman epätoivoisestikin - ottaa itseäni niskasta kiinni ja vaa'an numeron laskuun.

En ole kahtena yönä nukkunut. Eilen nukuin kuitenkin muutaman tunnin päiväunet, tänään sain torkuttua yhteensä ehkä tunnin. Tavallaan se ei haittaa mua, mutta tänä yönä yritän sammuttaa kaikki häiritsevät sähkölaitteet ja nukkua. Jos vaikka jaksaisin aamulla herätä riittävän ajoissa, että ehdin käymään lenkillä.

Joku nakertaa mua sisältä. Mun rintakehässä on suuri, ammottava aukko. En tiedä mitä teen. Vietän yöni halaten suurta pehmonallea, niinä öinä kun siis ylipäätään nukun. Salakavala tuttavani, ahdistus, kietoo suloiset kätensä kaulani ympärille. En saa henkeä.

Kesä, kuumat ilmat ja lyhyet shortsit. Ei okein mun juttuni, ei ainakaan enää nykyään. Ennen pidin kesästä enemmän, mutta nykyään kallistun enemmän talven puolelle. Talvella saa pukeutua suuriin villapaitoihin, jotka peittävät niin arvet kuin läskitkin - ainakin melkein. Talven kylmyys on jotenkin lohduttavaa. Meri on ainoa syy, miksi pidän kesästä. Meri rauhoittaa. Sen suolainen tuoksu on kotoisa, aaltojen liplatus lähes musiikkia levottomalle mielelleni.

I'd rather feel pain than nothing at all

Mulla on jokseenkin epätodellinen olo. Uin tummassa vedessä ja aallot koittavat saada minut vaipumaan pinnan alle. Vielä en ole luovuttanut tätä taistelua, mutten tiedä kauanko jaksan. Oon niin eksyksissä ja voimaton.

Saatiin englannin tunnilla tehtäväksi tehdä blogi kertoa siellä omista tulevaisuuden suunnitelmistamme. En tiedä mitä sinne kirjottaisin, koska musta tuntuu ettei mulla ole tulevaisuutta. En viitsi kirjoittaa sinne että tällä hetkellä musta tuntuu, että kuolen ennen kuin olen kunnolla edes aikuinen. Enkä myöskään sitä, että jos mä selviän aikuiseksi niin musta luultavasti tulee joku alkoholistinarkkarisossupummi.

Tahtoisin vain maata päivät sängyssä, nukkua. En tahdo kohdata tätä maailmaa. Se satuttaa. Se repii. Se raastaa. Ei musta kohta ole mitään jäljellä. Itkettää. Itkettää. Itkettää. Tahtoisin istua suihkun lattialla, itkeä ja viiltää. Arvet koristavat reisiä ja oikeaa kyynärtaivetta. Mutta ne haalenevat. Arpien haalistuminen on helpottava, mutta myös ahdistava prosessi.

Mitä enemmän ajattelen itseäni "toisten näkökulmasta" alan vaikuttaa kokoajan ärsyttävämmältä, tyhmemmältä ja skitsommalta. En tajua miten mulla on ystäviä, en vaan tajua. Tietenkin olen kiitollinen ystävistäni, mutta en siltikään ymmärrä, mitä ne mussa näkevät kun sanovat mua ihanaksi ihmiseksi ja hyväksi ystäväksi. Mä en vaan käsitä. Mutta on se varmaan ihan hyvä, että joku näkee nuo puolet mussa silloin kun mä en niitä pysty näkemään.

Toivon vieläkin, että mulla olisi joku, jonka kanssa voisin puhua tästä mun pahasta olosta. Näistä pikku matosista, jotka jyrsii mun minäkuvani pirstaleiksi. Tahtoisin ihan oikeasti luottaa johonkuhun mun kaveriin niin paljon, että voisin kertoa kaikesta. Ymmärrystä ja lohtua. Sitä mä kaipaan.

Oon jokseenkin ylpeä itsestäni, koska olen saanut laskettua mun kalorimääriä yli 2000 sinne 1000 kieppeille ja allekkin. En syö enää kouluruokailussa. Kotona syön aamuisin aamupalan ja päivällisen (joka on kooltaan nykyään ainakin puolet pienempi mitä ennen) ja ehkä iltapalan. Saatan korvata jonkun ruuistani proteiinijuomalla, sillä se pitää nälän kaukana jos on tarve. Ja osassa niistä ei ole liikaa kaloreitakaan. Esimerkiksi niinä päivinä kun käyn salilla, juon ennen salille menoa proteiinijuoman ja jätän iltapalan syömättä.

Olen laihtunut 2.5 kiloa alle kahdessa viikossa, vaikka olen sortunut käymään hesellä kaverin kanssa, ja eilen söin muutaman leivoksen. Ehdin hyvin laihtua toiset 2.5kg ennen kesälomaa, jos oikein puristan, niin 3-4kg voi onnistua. Ja jos pystyn jatkamaan koko kesän tuolla 2.5kg/viikko, olen tavoite painossani koulun alkaessa loman jälkeen. 53kg täältä tullaan! Tällä kertaa mä aion onnistua.

I look inside myself and see my heart is black

Lähes kuukausi vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Juuri mitään ei kyllä ole tapahtunut. Olo on edelleen paska - okei ollaan rehellisiä, mulla on huonompi olo kuin koskaan ennen.

Koulusta olen ollut luultavasti enemmän poissa kuin paikalla, eikä tätä jaksoa ole kulunut kuin muutama viikko, tosin en siitäkään olisi niin varma, ajan taju on kadonnut aikoja sitten. Tänään olin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon koko päivän koulussa. Kahden viikon ajan oon joko mennyt tunnin myöhässä, lähtenyt pari tuntia liian aikaisin tai yksinkertaisesti jättänyt kokonaan menemättä. Ahdistaa se koko paikka. Vaikka mulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, oon yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se on helvettiä. Kaikilla muilla on läheisiä kavereita, ns. parhaat kaverit, ja musta tuntuu aina, että oon kolmaspyörä, ihan sama kenen kanssa olen.

Pelkään myös menettäneeni kaikki vanhat ystäväni. Entisellä parhaalla kaverillani on liian kiire uusien ystäviensä kanssa - ja muutenkin se ei koskaan ole täysin sulattanut sitä että oon mieleltäni hieman epätasapainoinen, enkä halua kuulua massaan niinkuin hän. Olen aika varma, että se häpeää näyttää naamaansa mun kanssa, koska oon niin kauheen erilainen. Muutkin ystävät on vaan kadonneet johonkin. En näe useimpia, koska käyvät eri lukioita. Yksi kuitenkin on mun kanssa samassa koulussa, mutta mua ottaa päähän sen käytös. Ensinnäkin se on pettänyt mun luottemuksen, kun kertoi eräälle koulupsykalle, että meinaan tappaa itteni. No selvisin siitä tilanteesta ulos, sanoin että se oli vain väärinkäsitys. Nyt vähän aikaa sitten, kun kaipasin juttuseuraa ja juteltiin, olisin halunnut kertoa sille, mitä mun päässä liikkuu. Mutta ei sitä kiinnostanut, se vältteli kokoajan niitä aiheita, joista koitin puhua. Sitten vähän ennen kuin mentiin nukkuun se tokas mulle et "kai tiiät et tohon sun olotilaas on lääkkeitä" ja rupes jaaritteleen sitä parantumis-paskaa. Se oli vähän aikaa sitte osastolla ja se muuttu ihan täysin. Siitä on tullu tosi näsäviisaan olonen. Ihan ku se tietäis vittu kaiken. En vaan jaksais kuunnella sitä paskaa.

Okei, nyt tunnen itteni kyllä ihan kakaraksi kun valitan tästä, mutta ihan sama.

Mulla alko tässä jaksossa koulussa psykologia. Ne harvat tunnit mitä oon ollu paikalla on ollu hieman ristiriitasia. Mutta kuitenkin, tosi usein kun siinä kirjassa kerrotaan esimerkkejä mieleltään horjuneitten ihmisten ajattelutavoista ja muista, tunnistan itseni sieltä tosi usein. Esimerkiksi jossain persoonallisuushäiriössä tai jossain en nyt muista, mutta siis siinä ihminen jakaa muut ihmiset hyviin ja pahoihin, mä teen sitä. Ja siinä selitettiin myös et niillä ei oo ns. rajatapauksia eli ihminen on joko hyvä tai paha, valkoinen tai musta, harmaata ei ole. Ja on niitä muitakin ollut, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleen. Tavallaan aika pelottavaa, mutta tavallaan mua ei vittuakaan jaksais kiinnosta vaikka mä olisin Venäjän Tsaari Aleksanteri II.

Mua itkettää, mua ahdistaa ja haluaisin vaan nukkua. Mutta oon syönyt tänään niin huonosti - ja vaikka en olisikaan - täytyy lähteä lenkille. Myönnän, että lenkille lähteminen oli helpompaa kun oli koira hoidossa, kun se oli pakko. Mutta nyt mun täytyy vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä se päätös, että mä pystyn siihen. -25kg onnellisuuteen - lähelle täydellisyyttä, sinne mä tähtään. Periksi en anna.

Someday you will be better off on your own, so just let me go

Jatkuva ahdistus. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Tää päivä oli aivan paska. Edellinen viikko oli aivan paska. Viime kuukausi oli aivan paska. Viimeisen kuukauden ajan oman kuvajaiseni näkeminen millä tahansa heijastavalla pinnalla on saanut mut voimaan pahoin. Muotokaaos. Sitä mä olen.

Olen lihonnut, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu pitkiin aikoihin. Sen luvun ajattelukin saa mut itkemään.En mä ihan oikeasti voi olla näin lihava. Mutta kun olen. Ja peilikuvakin on sen mukainen. Iso kasa läskiä kahden valtavan, paksun tikun päässä. Läskiäläskiäläskiä, mitä tahansa kohtaa ruumiissani katsonkaan sieltä löytyy läskiä. Tahtoisin oksentaa. Mun on  p a k k o  laihtua. Kesästä tulee helvetti jos en laihdu.

Tein päätöksen, en tiedä mitä järkeä siinä on koska se tuskin tulee auttamaan mutta silti. Haen apua masennukseeni ja ahdistukseeni, jos en saa niitä itse kuriin kesäloman aikana. Haluan täyden kontrollin mun elämästä, eikä se onnistu jollen saa noita kahta vanhaa tuttua vihdoin kuriin. Toisaalta helposti saatan "unohtaa" tuo päätöksen. En ole varma onko se järkevä päätös, koska en tiedä seurauksia. Tuskin.

Olen niin väsynyt. Pitäisi varmaan mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta kun ei siitäkään ole viimeaikoina mitään tullut. En vain saa unta. Ja jos saisin en tahdo. Ja vaikka tahtoisin niin silti valvon vielä hetken pidempään. En jaksa odottaa että saan taas kadota elokuvien ja piirrettyjen maailmaan hetkeksi ja unohtaa tämän todellisuuden. Kyllä sanoin piirrettyjen. Olen 17-vuotta ja katson piirrettyjä. Katoan mieluusti niiden kauniisiin maailmoihin, kuin vietän aikaa oman, pimeän mieleni sisällä.

Minusta tuntuu, että moni ystävistäni säikähtäisi jos tietäisi, kuinka pimeää mielessäni on. En usko, että kovinkaan moni arvaisi että minulla on masennus ja ahdistus ja viiltelen ja muutenkin satutan itseäni. Eikä moni arvaisi että silloin tällöin mietin kuolemaa, joka tavallaan saattaisi olla helpotus. Pelkään sitä silti vielä ehkä kuitenkin vähän. Ironista. Mietin usein miten ihmiset reagoisivat jos katoaisin kuukaudeksi, ja tullessani takaisin kertoisin heille totuuden minusta. Usein mietin löytyisikö luokastamme ketään, joka tukisi minua. Vaikka minulla onkin hyviä ystäviä luokasani, en tiedä miten he reagoisivat. Luultavasti kaikki kiertäisivät minut kaukaa ja jättäisivät yksin. Joten hys, tuki turpasi ja ole hiljaa-tekniikka taitaa olla kaikkein paras, jos haluan että minulla on vielä lukion päättyessä kavereita.

Olen niin yksinäinen. Tarvitsisin jonkun, joka halaisi, lohduttaisi, auttaisi. En tahdo, että joku prinssi Uljas ojentaa kätensä ja nostaa minut ylös täältä pimeästä kuopastani - en tahdo sitä, koska kun tuo ihminen lähtisi elämästäni, putoaisin samaan kuoppaan uudelleen. Aion nousta täältä itse, mutta jos olisi joku tukemassa ja auttamassa silloin kun otteeni lipsuu. Se olisi helvetin mahtavaa. Mutta ei niin käy. Ei mulle.

If I touch a burning candle I can feel no pain, if you cut me with a knife it's still the same

Oon oikeesti ihan hukassa. Olo on tosi paska taas vaihteeks, vaikka eihän se muuta ole tässä lähiaikoina ollutkaan. Kaipaan niitä lyhyitä hetkiä, kun on parempi olla. Harmi vain, että se on aina vain väliaikaista. Mä putoan aina tänne samaan kuoppaan. Ilmeisessti mä kuulun tänne pohjalle.

Koeviikko on pian ohi. Olen tosi iloinen, mutta sitten saa alkaa kauhulla odottamaan kokeiden palautusta. Kuinkakohan monta joudun uusimaan... Ja kun tää koerumba on takana, pääsen todenteolla ruokavalioni kimppuun. Ja pääsen taas salille. Tavoite olis että kalorit olis päivittäin jotain 300-750 ja että salilla tulisi käytyä 2-4 kertaa viikossa. Ja tietenkin iltaisin pitäis kerätä ittensä ja lähteä lenkille. Ja läksyillekin muka pitäisi olla aikaa, ja joskus harvoin kavereillekin, joita ei kyllä vittuakaan tunnu taas vaihteeksi kiinnostavan. Kaikkea suunnitellaan oikeen kovasti, mutta sitten kun jotain pitäisi oikeasti yhdessä tehdä niin eihän se tietenkään silloin sovi. En vain mahdu kenenkään aikatauluun. Joten empä taida edes yrittää sovittaa ketään omaan aikatauluuni. Keskityn kouluun ja laihtumiseen. Ja tietenkin esitän niin vitun onnellista koulussa. Kaikki on aivan mahtavasti ja koskaan ei ole mennyt paremmin! Paskan vitut...

Nyt olisi edessä viikonloppu äidin luona enkä oikeasti tiedä miten tästä selviän. Pääni räjähtää ihan tosissaan, jos se kerrankin mainitsee sanan laihdutus tai painonputoaminen. En oikeasti kestä. Mulla on tällä hetkellä järkyttävä läskipaskaoksennusahdistus enkä tahdo että oma äitini alkaa pitämään jotain kannustuspuheita mulle laihtumisesta. Saatana sentään! Mä olen kesän alussa sitä laihempi, vannon sen. Jos en ole, niin en tiedä onko mulla sitten enää paljoakaan tehtävää täällä. Tällä kertaa mä pystyn siihen! En lopeta ennen 55, vaikka mikä olisi. Jos en sitä minkään muun vuoksi teen, niin sitten vaikka siksi, että todistan äidilleni, että voin painaa sen verran. Mun on pakko.