Pitkästä aikaa auringo kurkistaa pilven takaa, maalaten taivaan kirkkaan siniseksi. Lumen peittämä luonto tuntuu heräävän eloon - vaikka se onkin lähinnä kuollut, odottaa kevättä. Vasta aamulla huomasin, että hiukseni on värjätty aamuruskon väreillä - vaaleanpunainen, sininen, oranssi, liila.
Tämä päivä alkoi aika mukavasti. Nukuin pommiin ja menin vasta puoli kymmeneksi kouluun. Kouluun kävellessäni omituinen tunne täytti minut. Olo oli todella pirteä ja iloinen. Auringon paisteella on omituinen vaikutus. Mutta kaiken tämän pimeyden keskellä on ihan mukavaa, että välillä paistaa aurinko, jonka valo tunkeutuu kaikkialle. Tämä päivä oli erittäin mukava, kunnes pääsin kaupunkiin. Ei siinä muuten mitään kamalaa olisi ollut, mutta piti mennä ostamaan uudet farkut. Ei ole vähään aikaan ahdistanut niin paljon kuin tänään erään vaateliikkeen sovituskopissa. Vääntelin ja kääntelin vartaloani siinä sen valtavan peilin edessä, ja vaikka mistä suunnasta katsoin en nähnyt muuta kuin läskiä. läskiäläskiäläskiäläskiä. Vihaan vaatteiden sovittamista. Olisi mahtavaa jos olisin pieni, laiha. Ei tarvitsisi sovittaa, tietäisi tasan minkä kokoiset vaatteet menee, eikä koskaan tarvitsisi mennä niihin ahdistaviin sovituskoppeihin. Tai jos edes niissä peileissä kuvajainen olisi jotain muuta kuin kasa läskiä.
Tämän päiväisen vuoristoradan huippu oli tämän päiväinen draamatunti. Vaikka se oli toisaalta hyvin ahdistava, se oli myös todella ihana. Teemme näytelmää, joka koostuu erilaisten nuorten tarinoista ja kaikki saavat kokeilla jokaista kohtausta, jotta tiedetään kuka sopii mihinkin kohtaukseen. No, tänään harjoittelimme muun muassa yhden rakastavaisten kohtauksen. Se oli varmaankin päiväni kohokohta, mutta toisaalta ahdistavin hetki, sillä minun parinani oli J. J on minun luokkalaiseni, todella ihana ja mukava jätkä, ja vieläpä todella hyvä näyttelijä. Hetken uskoin jopa itsekkin siihen mitä toisillemme sanoimme. Olin (ja olen kai edelleenkin) ihastunut J:hin ja no välimme ovat hieman monimutkaiset. Syksyllä, kun lukio alkoi, oli luokallamme vähän kaikenlaista draamaa. Sellaista joku tykkää jostakusta mutta se toinen tykkääkin toisesta ja sitä rataa. No, enää ei mitään draamaa ole - ainakaan itse en ole missään osallisena - ja ollaan J:n kanssa kavereita. Jotenkin silti tahtoisin enemmän, vaikka tiedän ettei niin tule käymään. Minä muka löytäisin pimeyteeni auringon? Ehei, niin ei tule käymään.
Välillä tuntuu, kuin kaksi eri henkilöä kävisi taistelua sisälläni. Kuin olisi kaksi minua. Toinen sellainen millainen olin ennen - iloinen, positiivinen, optimistinen, naurava, rakastava. Mutta toisinaan tuntuu kuin ohjaimissani olisi joku aivan toinen. Joku jonka läsnäolo on jo minusta itsestänikin hieman pelottavaa. Toinen minäni - vihainen, hiljainen, pessimistinen, surullinen, ahdistava - tuntuu todella räjähdysalttiilta, yksi sana voi räjäyttää atomipommin tuon ollessa ohjaimissa. Voi olla - ja syvästi toivon - että olen vain niin sekaisin, että kuvittelen tälläistä. Eihän minulla voi useampaa persoonaa olla? Toisinaan on vain huonompi päivä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti