Pakkanen pistelee poskissa, lumi narskuu askeleiden alla ja hengitys höyryää. Kylmyys saa minut tuntemaan jotain. Turtumus katoaa ja tunnen olevani elossa, vaikka kaikki muu on jäässä ja kuollutta. Valkea lumi ja sysimusta taivas tuovat muistoja mieleen. Kyyneleet jäätyvät poskille.
Talvi saapui viimeinkin luokseni ja olen... onnellinen? En okein tiedä, kai tätä tunnetta voi onneenkin verrata, vaikka ei tämä nyt aivan sitäkään ole. Tuntuu hyvältä tuntea pitkästä aikaa edes jotakin.
Veri helmeilee iholla muodostaen viivoja, jotka muodostavat rivejä. Reiteni ovat täynnä pieniä viiltoja. Joka kerta kun tartun terään ajattelen että jos nyt yhden teen niin ei se mitään haittaa, mutta loppujen lopuksi parhaimmillaan ihooni ilmestyy kymmeniä viiltoja. Ohuita ja pinnallisia. Nopeasti parantuvia. Mutta tämä inhottava tunne ei lähde sisältäni, ei sitten millään. Vaikka mitä tekisin, vaikka mitä yrittäisin, se ei vain lähde.
On se hassua, miten oma mieleni tuhoaa samantien pienenkin itsevarmuuden jonka saan rakennettua näistä raunioista. Tänään sain moneen otteeseen kuulla kehuja. Lähinnä hiuksistani. Vaalenapunaisista hiuksistani. Miten ne ovat niin ihanat ja ihanan erilaiset. En siltikään osaa ottaa kehuja vastaan. Haluaisin lähinnä vaipua maan alle. Saan juuri ja juuri soperrettua kiitoksen, toisinaan en sitäkään. Kehut ovat ahdistavia, vaikka kuinka tietäisin että ihmiset tarkoittavat niitä.
Kumarrun halaamaan posliinista ystävääni. Ensin ahminahminahmin ja sen jälkeen oksennanoksennanoksennan. Tai ainakin yritän, aina ei sekään onnistu, mikä ahdistaa suunnattomasti. Ja kun mua ahdistaa, viillän. Ja sen jälkeen mulla on jotenkin hyvä mutta silti paha olo ja sitten syön. Sen jälkeen yritän taas ennemmin tai myöhemmin oksentaa. Ja tämä helvetti, tää pahan olon kierre, jatkuu ja jatkuu, eikä se tunnu tahtovan irrottaa otettaan musta. Loputon kierre.
Pimeyttä. Ympärilläni on vain pimeyttä. Pieniä tähtiä siellä täällä, ystäviä, perhe ja niin edelleen. Ne tuntuvat himmenevän ja himmenevän. Tarvitsisin pimeälle taivaalleni kuun, tai auringon. Kuu riittäisi, sen verran valoa että pystyisi taas erottamaan asioita, näkemään eteensä. Mutta ei mun elämään tule koskaan ketään mun kuukseni, saatika auringoksi. Mutta ehkä se on parempi, sillä en tahdo päästää ketään lähelleni, koska pelkään totuuden satuttavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti