I look inside myself and see my heart is black

Lähes kuukausi vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Juuri mitään ei kyllä ole tapahtunut. Olo on edelleen paska - okei ollaan rehellisiä, mulla on huonompi olo kuin koskaan ennen.

Koulusta olen ollut luultavasti enemmän poissa kuin paikalla, eikä tätä jaksoa ole kulunut kuin muutama viikko, tosin en siitäkään olisi niin varma, ajan taju on kadonnut aikoja sitten. Tänään olin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon koko päivän koulussa. Kahden viikon ajan oon joko mennyt tunnin myöhässä, lähtenyt pari tuntia liian aikaisin tai yksinkertaisesti jättänyt kokonaan menemättä. Ahdistaa se koko paikka. Vaikka mulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, oon yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se on helvettiä. Kaikilla muilla on läheisiä kavereita, ns. parhaat kaverit, ja musta tuntuu aina, että oon kolmaspyörä, ihan sama kenen kanssa olen.

Pelkään myös menettäneeni kaikki vanhat ystäväni. Entisellä parhaalla kaverillani on liian kiire uusien ystäviensä kanssa - ja muutenkin se ei koskaan ole täysin sulattanut sitä että oon mieleltäni hieman epätasapainoinen, enkä halua kuulua massaan niinkuin hän. Olen aika varma, että se häpeää näyttää naamaansa mun kanssa, koska oon niin kauheen erilainen. Muutkin ystävät on vaan kadonneet johonkin. En näe useimpia, koska käyvät eri lukioita. Yksi kuitenkin on mun kanssa samassa koulussa, mutta mua ottaa päähän sen käytös. Ensinnäkin se on pettänyt mun luottemuksen, kun kertoi eräälle koulupsykalle, että meinaan tappaa itteni. No selvisin siitä tilanteesta ulos, sanoin että se oli vain väärinkäsitys. Nyt vähän aikaa sitten, kun kaipasin juttuseuraa ja juteltiin, olisin halunnut kertoa sille, mitä mun päässä liikkuu. Mutta ei sitä kiinnostanut, se vältteli kokoajan niitä aiheita, joista koitin puhua. Sitten vähän ennen kuin mentiin nukkuun se tokas mulle et "kai tiiät et tohon sun olotilaas on lääkkeitä" ja rupes jaaritteleen sitä parantumis-paskaa. Se oli vähän aikaa sitte osastolla ja se muuttu ihan täysin. Siitä on tullu tosi näsäviisaan olonen. Ihan ku se tietäis vittu kaiken. En vaan jaksais kuunnella sitä paskaa.

Okei, nyt tunnen itteni kyllä ihan kakaraksi kun valitan tästä, mutta ihan sama.

Mulla alko tässä jaksossa koulussa psykologia. Ne harvat tunnit mitä oon ollu paikalla on ollu hieman ristiriitasia. Mutta kuitenkin, tosi usein kun siinä kirjassa kerrotaan esimerkkejä mieleltään horjuneitten ihmisten ajattelutavoista ja muista, tunnistan itseni sieltä tosi usein. Esimerkiksi jossain persoonallisuushäiriössä tai jossain en nyt muista, mutta siis siinä ihminen jakaa muut ihmiset hyviin ja pahoihin, mä teen sitä. Ja siinä selitettiin myös et niillä ei oo ns. rajatapauksia eli ihminen on joko hyvä tai paha, valkoinen tai musta, harmaata ei ole. Ja on niitä muitakin ollut, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleen. Tavallaan aika pelottavaa, mutta tavallaan mua ei vittuakaan jaksais kiinnosta vaikka mä olisin Venäjän Tsaari Aleksanteri II.

Mua itkettää, mua ahdistaa ja haluaisin vaan nukkua. Mutta oon syönyt tänään niin huonosti - ja vaikka en olisikaan - täytyy lähteä lenkille. Myönnän, että lenkille lähteminen oli helpompaa kun oli koira hoidossa, kun se oli pakko. Mutta nyt mun täytyy vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä se päätös, että mä pystyn siihen. -25kg onnellisuuteen - lähelle täydellisyyttä, sinne mä tähtään. Periksi en anna.

The higher I get, the lower I'll sink

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoittaa tänne. Mutta aina, kun alan miettimään mitä kirjoitan, pääni vain tyhjenee kesken kaiken ja jokainen teksti jää kesken. Josko tällä kertaa saisin jotain valmista.

Mulla on tavallaan ihan helvetin paska fiilis. Joku tai jokin nakertaa mua sisältä päin, mun rinnassa on iso reikä, enkä saa täytettyä sitä millään. Päivät koitan tehdä paljon kaikkea, etten ehtisi ajattelemaan sitä. Onnistunkin siinä, ainakin jotenkin. Mutta kun päivä pimenee yöksi ja käperryn peiton alle piiloon, en pääse enää sitä karkuun. Sitä tunnetta. Viime viikon perjantaista lähtien olen viettänyt yöni halaten suurta pehmo nallea. Ei se sitä tunnetta kadota, mutta olen levollisempi kun on jotain jota halata. Kumpa se halattava olisi jotain elävää. Mutta ei, mulla ei ole poikaystävää jonka kanssa nukkua ja koirakin asuu 200km päässä äitini luona. Vittu.

Muutamien viime päivien aikana mulla on lisäks ollu tosi ristiriitainen olo. Päivällä koulussa mulla on tosi hyvä olo - ainakin verrattuna mun normaaliin oloon - kun olen jutellut yhden tosi mukavan jätkän kanssa. Mutta sitten kun pääsen kotiin tahdon itkeä ja repiä naamani irti ja leikata kaikki mun läskit pois saksilla, koska tajuan yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ettei se jätkä koskaan tuu olemaan mulle muuta kuin ystävä. Ahdistaa.

Tänään mun piti lukea ruotsin kokeeseen, mutta bussimatkalla kotiin, huomasin että jäät on lähteny mereltä. Joten kaivoin pyöräni esiin ja pyöräilin yhdelle vanhalle kivikkoiselle rannalle meijän kodin lähellä. Koko talven mulla on ollut tosi rauhaton olo, mutta heti kun istahdin alas siihen kivikolle ja kuulin aaltojen liplatuksen, jokin muuttui mun pääni sisällä ja kaikki se rauhattomuus katosi. Olin rauhallinen. Merellä on tosi vahva vaikutus muhun, niin kuin myös metsällä. Viime talvi oli ahdistava, koska se ei ollut kunnon talvi. Mutta kesä tulee pian ja saan nauttia merestä syksyyn saakka.

Kun pimeässä harhailee tarpeeksi kauan, näkee juuri ja juuri eteensä. Ja jos pitkien aikojen jälkeen pimeään ilmestyy valoa, se pelottaa enemmän kuin pimeys pelotti silloin kun se ensimmäisen kerran laskeutui ylle.