Mulla on tavallaan ihan helvetin paska fiilis. Joku tai jokin nakertaa mua sisältä päin, mun rinnassa on iso reikä, enkä saa täytettyä sitä millään. Päivät koitan tehdä paljon kaikkea, etten ehtisi ajattelemaan sitä. Onnistunkin siinä, ainakin jotenkin. Mutta kun päivä pimenee yöksi ja käperryn peiton alle piiloon, en pääse enää sitä karkuun. Sitä tunnetta. Viime viikon perjantaista lähtien olen viettänyt yöni halaten suurta pehmo nallea. Ei se sitä tunnetta kadota, mutta olen levollisempi kun on jotain jota halata. Kumpa se halattava olisi jotain elävää. Mutta ei, mulla ei ole poikaystävää jonka kanssa nukkua ja koirakin asuu 200km päässä äitini luona. Vittu.
Muutamien viime päivien aikana mulla on lisäks ollu tosi ristiriitainen olo. Päivällä koulussa mulla on tosi hyvä olo - ainakin verrattuna mun normaaliin oloon - kun olen jutellut yhden tosi mukavan jätkän kanssa. Mutta sitten kun pääsen kotiin tahdon itkeä ja repiä naamani irti ja leikata kaikki mun läskit pois saksilla, koska tajuan yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ettei se jätkä koskaan tuu olemaan mulle muuta kuin ystävä. Ahdistaa.
Tänään mun piti lukea ruotsin kokeeseen, mutta bussimatkalla kotiin, huomasin että jäät on lähteny mereltä. Joten kaivoin pyöräni esiin ja pyöräilin yhdelle vanhalle kivikkoiselle rannalle meijän kodin lähellä. Koko talven mulla on ollut tosi rauhaton olo, mutta heti kun istahdin alas siihen kivikolle ja kuulin aaltojen liplatuksen, jokin muuttui mun pääni sisällä ja kaikki se rauhattomuus katosi. Olin rauhallinen. Merellä on tosi vahva vaikutus muhun, niin kuin myös metsällä. Viime talvi oli ahdistava, koska se ei ollut kunnon talvi. Mutta kesä tulee pian ja saan nauttia merestä syksyyn saakka.
Kun pimeässä harhailee tarpeeksi kauan, näkee juuri ja juuri eteensä. Ja jos pitkien aikojen jälkeen pimeään ilmestyy valoa, se pelottaa enemmän kuin pimeys pelotti silloin kun se ensimmäisen kerran laskeutui ylle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti