Harhailen yksin pimeässä. Eksyksissä. Tuntuu, että joku vaanii jossakin. Mutta kuka? Ja missä? Luultavasti se on vain vanha tuttuni. Ahdistus. Se ei päästä mua otteestaan vaan kietoo kätensä aina vain tiukemmalle, kunnes en enää kestä ja itken henkeäni haukkoen vessan lattialla.
Viilto.
Toinen.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.
Ennen kuin huomaankaan reiteni on täynnä pieniä viiltoja ja kimmeltäviä veripisaroita. Ahdistaa, kun tämä viikko meni tähän päivään saakka tosi hyvin. Söin pieniä määriä ja liikuin joka päivä. Tänään kävin kaverin kanssa syömässä Raxissa ja voisin repiä naamani irti jo pelkästään sen vuoksi. Mutta sitten lisäksi en päässyt kotiin tultuani ovesta ulos juoksemaan. Tekosyynäni lumi. Tällä hetkellä ahdistaa, mutta en anna itseni retkahtaa herkkuihin huomenna. Ja menen suoraan koulusta salille.
Oman naamani näkeminen ahdistaa. Tahtoisin repiä sen irti. Raapisjäljet yltävät kohta kaulaan saakka, enkä tiedä miten piilotan ne. En jaksa kyllä edes miettiä sitä juuri nyt. Pitäisi yrittää jaksaa opiskella, koska koeviikko lähestyy. Ajatuskin ahdistaa, koska en ole kuunnellut melkeimpä millään tunnilla tähän mennessä.
Haluaisin lentää pois.
Ahdistaa.
Ahdistaa.
Ahdistaa.
Putoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti