Ote todellisuudesta lipsuu. Oon kohta viikon maannut sängyssä, tekemättä mitään. Olen nukkunut melkein viikon - ja katsellut tv:tä - ja silti mua väsyttää. Mä oon todella väsynyt ja raja unien ja todellisuuden välillä on hento. Unet sekottuvat todellisuuteen, enkä osaa varmasti enää sanoa mitä olen tehnyt ja mistä olen vain nähnyt unta.
Tuntuu, että olen sekoamassa lopullisesti. Oma mieleni on aina pelottanut mua, sen pimeimpiin kolkkiin en ole koskaan uskaltanut edes kurkistaa. Tän kahden viikon lomailun aikana oon ollut lähes koko ajan yksin, joka tarkoittaa, että olen viettänyt paljon aikaa tummaan pukeutuneen vieraani ja vanhan tuttavani kanssa. Mitä enemmän vietän aikaani näiden kahden kanssa, sitä vainoharhaisemmaksi tulen. Nämä kaksi saavat minut uskomaan, ettei mulla oikeasti ole kavereita. Mikä on ilmeisen totta, koska miksi mulla olisi kavereita. Olen täysi idiootti, joka ei ansaitse olla onnellinen, joten miksi ansaitsisin kavereitakaan.
Koko tän viikon oon miettinyt kuolemista. Tiedän olevani liian pelkuri tappaakseni itseäni, mutta se ei estä mua miettimästä tapoja miten sen voisin tehdä, missä ja milloin. Millaisen viestin jättäisin. Kun muut miettivät tulevaisuuttaan ja suunnittelevat häitään, minä mietin hautajaisiani. Mua melkeinpä pelottaa, että mitä tapahtuu jos joskus olen tarpeeksi rohkea tekemään jotain.
En tiedä mitä tehdä, olen eksynyt. Itkettää. Olen niin yksinäinen. Kukaan ei ole kuulemassa tämän pienen suden surullista ulvontaa, vain kuu yksin taivaalla katselee tuota pientä, surullista olentoa. Ei ketään. Yksin.
Yksi mun tämän kesän tavoitteista on kirjoittaa novelli, joten yhtenä yönä sängyssä maatessani kirjoittelin kaikenlaisia tekstejä. Lähinnä sellaisia mitä päässä nyt sattuu liikkumaan tyylisiä, ja osasta tuli todella sekavia, mutta tämä kuvaa oloani tällä hetkellä niin hyvin, että ajattelin laittaa sen nyt tähän.
Emme ole mitään. Vain tyhjiä kuoria. Jotkut saattavat olla kauniita ulkoa, mutta sisällä kumisee tyhjyys. Suuri ammottava tyhjyys, jolle kukaan ei osaa tehdä mitään. Sitä vastaan taistellaan, vaikka jokainen tietää että se on turhaa. Tyhjyyttä ei vain voi täyttää. Se vaanii, se väijyy, se odottaa, kunnes tilanne on sopiva ja sitten se iskee. Eikä sitä osaa aavistaa. Se vain tapahtuu. Ja silloin saattaa löytää itsensä istumasta kylpyhuoneen lattialta, jotain terävää kädessä. Veri valuu ranteita ja reisiä pitkin viemäriin, kuin pieninä jokina. Se maisema on omalla tavallaan lohdullinen. Tyhjyys palaa kuitenkin aina. Vaikka mitä yrittäisit, et koskaan pääse sitä karkuun.
Mukava tutustua sun blogiin. Osaat kyllä kirjoittaa ja ilmaista itseäsi hyvin sen avulla! Sun varmasti kannattaa se novellin kirjoittaa. Saat varmasti siitä vähän muuta ajateltavaa ja piristystä.
VastaaPoistaEt ole ainoa joka kokee itsensä yksinäiseksi. Allekirjoittanutkin pitää itseään yksinäisenä vaikka tunteekin ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa ja niin tekeekin. Yksinäisyyden juuret lienevät aika kaukana minun kohdallani, ehkä ulkopuoliseksi jäämisen kokemuksista taustassani, mutta oikeastaan nykyään viihdynkin yksin aika paljon. Ehken vaan tiedä paremmasta?
Yritä pysyä positiivisena ja keksiä korvaavia ajatuksia kuolemanpohdintojen tilalle :). Itselleni korvaavat ajatukset ja mukava tekeminen merkitsevät paljon erityisesti kun ei ole niin helppo hetki.
Ps. Älä ihmettele mikäli vastaukseni sinun vastaukseesi viipyy, sillä olen lomamatkalle lähdössä.
Kiitos!
PoistaKovasti olen yrittänyt saada jonkinlaista novellia aikaiseksi, mutta jotenkin se tuntuu aina unohtuvan ja hautautuvan kaiken muun alle. Nyt aloitin jälleen kerran alusta täysin uuden aiheen kanssa, toivottavasti saisin sen valmiiksi, tai edes pidemmälle kuin edelliset.
Yritän pitää yllä positiivista henkeä, mutta se on todella vaikeaa. Tuntuu, että oon ollut niin kauan surullinen ja pessimistinen etten osaa enää muuta. Tavallaan kaikki tää pimeys mun ympärillä on niin turvallista, etten uskalla astua enää päivän valoon. Ja toisinaan tää kaikki saa melkein lamautumaan paikalleen, ettei oikein pysty tekemään mitään, mikä saisi ajatukset muualle. Mutta pitäisi silti kai jaksaa yrittää. En vain oikein tiedä mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä.