Taas yksi turhaakin turhempi kuukausi on vierähtänyt, enkä ole saanut aikaan yhtään mitään. Sen ajatteleminen ahdistaa. Aika valuu sormieni lävitse kuin hiekka, enkä voi estää sitä hupenemasta. En tiedä mitä tehdä. Ahdistaa.
Siitä on kuukausi, kun terveyden hoitaja käski mun soittaa johonkin paikkaan. Ja no, en ole saanut tehtyä sitä. En vain ole pystynyt. Aluksi en pystynyt, sitten en muistanut koko asiaa ja nyt kun ajattelen sitä, mua ahdistaa. Oon kerran kaivanut sen paikan puhelin numeron esiin, mutta ahdistus sai musta otteen ja epäröin. Epäröintini herätti varjoni ja se vakuutti minut siitä ettei minun tarvitse soittaa. Varjo pitää mua panttinvankinaan, orjanaan. Olen kiinni metalliketjussa, joka hankaa pikkuhiljaa mun jo valmiiksi niin riutunutta sielua - jos mulla edes on sellainen.
Koulu ei tällä hetkellä oikein jaksaisi innostaa. Ahdistaa käydä siellä. Liikaa ihmisiä. Ja nyt, jopa mun kaverit alkavat kääntää mulle selkänsä. Eräs kaveri sano mulle, etten sais olla tällänen löysä paska ja että mun pitäis tehdä asioiden eteen jotain. Voi kumpa se oliskin niin helppoa. Mutta eihän se ymmärrä, että joka aamu kun kello soi, tahtoisin heittää sen seinään, olla menemättä kouluun tai kuolla. Ei, ei se vaan ymmärrä, että mä en tahtois olla olemassa, että mä vihaan itseäni ja usein koko saatanan maailmaa, vaikka olen sille monta kertaa sanonut. Mietin usein miksi helvetissä olen kenellekkään kertonut. Ei kenenkään kuuluisi tietää. Ensinnäkin en saisi kuormittaa muita ihmisiä tällä pimeydellä. Ja toisekseen, se voi käyttää sitä mua vastaan, niin kuin monet ihmiset aikasemmin on tehneet.
Ahdistaa, itkettää, vituttaa. En tahtoisi enää ikinä nousta sängystä. Haluaisin vain nukkua, katsoa netflixiä ja nukkua kisujen kanssa. Mutta tää maailma ei kuulemma pyöri sillä lailla. Ja paskat sanon minä. Onneksi kohta on joululoma, eikä tarvii vähään aikaan käydä koulussa. Mutta sitten tulee syötyä vitusti liikaa. Tajusin juuri tässä samalla, kun tätä kirjoitan, että on kulunut vuosi. Tämä blogi täyttää vuoden vaihteen jälkeen vuoden ja minä olen edelleen lihava ihmisraunio. Helvetti kuinka hienoa!
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
tiistai 4. marraskuuta 2014
Sade rummuttaa peltikattoa. Ulkona leijuvien pilvien harmaus täyttää mieleni, istuessani hiljaa tyhjyyttä tuijottaen. Istun vain paikallani ja tuijotan eteeni, tyhjyyteen, kuin odottaen, että joku ilmestyisi tyhjästä ja veisi minut johonkin toiseen todellisuuteen, jossa kaikki olisi uutta ja jännittävää. Mutta kukaan ei tule, koskaan. Istun hiljaa ja odotan turhaan, kello tikittää, aikani kuluu. Jokin puristaa rintaani, hengittäminen on vaikeaa. Kyyneleet vierivät poskilleni.
Kukaan ei kaipaa mua. Ketään ei kiinnosta. No, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, mutta kuitenkin sen tajuaminen sattuu aina uudelleen ja uudelleen. Vietin tämän sateisen päivän kotona, telkkarin äärellä, katsellen supernaturalia ja pelaten jotain veljeni pleikkari pelejä. Voi kuinka olenkaan toivonut, että Castiel ilmestyisi jostain ja riuhtaisisi minut mukaan Winchesterien vaarallisiin seikkailuihin. Tai että Peter Pan syöksyisi ikkunastani sisään ja veisi minut mukanaan mikä-mikä-maahan. Tai että valkoinen kani johdattaisi minut kaninkolosta alas ihmemaahan. Mitä vain. Mutta olen tämän todellisuuden vanki. En pääse pois vaikka kuinka tahtoisin.
Yritän vakuuttaa jatkuvasti kaikille, että kaikki on hyvin, että kyllä mä pärjään. Harvoin edes puhun kenenkään toisen elävän olennon kanssa näistä jutuista, jotka mun päässäni liikkuu. On vain niin vaikeaa, selittää ihmisille asioita, joita ne ei ymmärrä. Vaikka mulla on tällä hetkellä enemmän "ystäviä" kuin koskaan aikaisemmin, olen yksinäisempi kuin aiemmin. Ketään ei kiinnosta, käynkö koulussa vai en. Kukaan ei kaipaa mua sinne. Se on luultavasti aika paljon parempi paikka ilman mua. Ilman mun kamalaa olemusta ja sietämätöntä luonnetta. En mene huomennakaan kouluun. En tahdo sinne. Saatan mennä yhdelle "kaverille" koulun jälkeen, tekemään yhtä koulutyötä, mutta kouluun en mene. En ole isälleni kertonut, että en ole ollut koulussa tänään. Väitin olleeni siellä. Ei se kuitenkaan wilmassa käy. Voin pyytää äitiä selvittämään ne poissaolot sitten ennen koeviikkoa, kun se ei tiedä mistään mitään kun asuu niin kaukana.
Meinasin tänään laittaa sähköpostia sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski ottaa yhteyttä, että saisin apua. Mutta en sitten tehnyt sitä. Olen vain surkea paska, joka ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Itkettää. Teen sen vielä joku päivä. Ehkä. Jos en ole liian pelkuri, liian surkea.
Kukaan ei kaipaa mua. Ketään ei kiinnosta. No, eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, mutta kuitenkin sen tajuaminen sattuu aina uudelleen ja uudelleen. Vietin tämän sateisen päivän kotona, telkkarin äärellä, katsellen supernaturalia ja pelaten jotain veljeni pleikkari pelejä. Voi kuinka olenkaan toivonut, että Castiel ilmestyisi jostain ja riuhtaisisi minut mukaan Winchesterien vaarallisiin seikkailuihin. Tai että Peter Pan syöksyisi ikkunastani sisään ja veisi minut mukanaan mikä-mikä-maahan. Tai että valkoinen kani johdattaisi minut kaninkolosta alas ihmemaahan. Mitä vain. Mutta olen tämän todellisuuden vanki. En pääse pois vaikka kuinka tahtoisin.
Yritän vakuuttaa jatkuvasti kaikille, että kaikki on hyvin, että kyllä mä pärjään. Harvoin edes puhun kenenkään toisen elävän olennon kanssa näistä jutuista, jotka mun päässäni liikkuu. On vain niin vaikeaa, selittää ihmisille asioita, joita ne ei ymmärrä. Vaikka mulla on tällä hetkellä enemmän "ystäviä" kuin koskaan aikaisemmin, olen yksinäisempi kuin aiemmin. Ketään ei kiinnosta, käynkö koulussa vai en. Kukaan ei kaipaa mua sinne. Se on luultavasti aika paljon parempi paikka ilman mua. Ilman mun kamalaa olemusta ja sietämätöntä luonnetta. En mene huomennakaan kouluun. En tahdo sinne. Saatan mennä yhdelle "kaverille" koulun jälkeen, tekemään yhtä koulutyötä, mutta kouluun en mene. En ole isälleni kertonut, että en ole ollut koulussa tänään. Väitin olleeni siellä. Ei se kuitenkaan wilmassa käy. Voin pyytää äitiä selvittämään ne poissaolot sitten ennen koeviikkoa, kun se ei tiedä mistään mitään kun asuu niin kaukana.
Meinasin tänään laittaa sähköpostia sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski ottaa yhteyttä, että saisin apua. Mutta en sitten tehnyt sitä. Olen vain surkea paska, joka ei saa aikaiseksi yhtään mitään. Itkettää. Teen sen vielä joku päivä. Ehkä. Jos en ole liian pelkuri, liian surkea.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Niin kuin vesi virtaa joessa, veri virtaa reisiäni pitkin viemäriin ja alas, alas, alas jäniksen kolosta jonnekkin kauas pois. Tuoreet viillot kirkuvat punaisina vaaleaa ihoani vasten. Menetin taas hillintäni. Yksi muuttui kahdeksi, kaksi neljäksi ja neljä kuudeksi. Kuusi viiltoa reisissä ja viime viikolta kahdeksan käsissä.
Pelkään, että joku huomaa. Muutama kaveri on jo huomannut. Eräs ystäväni tuijotti kättäni pitkään ja katsoi minua sitten silmiin ja sanoi, että minun pitää lopettaa ennen kuin "jään koukkuun". Ahdisti. Sen katseen ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Tuo ei tiedä, että viilsin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten. Olen pyörinyt pohjamudissa viimeiset kolme vuotta, ja nyt joku neuvoo, että mun pitää tehdä jotain etten joudu pohjalle. Vähän myöhäistä. Tämä syvääkin syvemmän ja synkkääkin synkemmän meren pohja on mun kotini nyt. Niin kuin pohjamudissa elämään sopeutuneet kalat, mäkään en enää selviä pinnalla. Mulle on kai kehittyny kidukset, enkä pysty hengittämään pinnalla. En osaa olla onnellinen.
Mulla on niin paha olo, että haluaisin vaan huutaa keuhkot pihalle. Kiljua, huutaa, itkeä, rikkoa jotain. Mitä vain, kunhan saisin jotenkin purettua tätä pahaa oloa. Mutta ei, mä patoan tän kaiken sisälleni. Joskus se kaikki sitten joko purkautuu kerralla kuin murtuva pato, jota ei pysäytä mikään ja tulen tehneeksi jotain todella kamalaa. Tai sitten se hiljaa ja huomaamatta myrkyttää mun mieltäni niin kauan, että menetän kykyni tuntea mitään.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko elämääni. En haluaisi nousta sängystä, enkä lähteä mihinkään. Päätin jo, etten mene huomenna kouluun. Ahdistaa ja itkettää liikaa. Teen sitten vaikka tehtäviä kotona, mutta kouluun en mene. En vain tahdo. Eikä huomenna ole mitään ylitse pääsemättömän tärkeää tehtävääkään. Ei kukaan huomaa jos olen päivän poissa. Ei kukaan enää edes välitä. Miksi välittäisikään? Olen vain mitätön, arvoton, pateettinen jämä, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Turha.
Pelkään, että joku huomaa. Muutama kaveri on jo huomannut. Eräs ystäväni tuijotti kättäni pitkään ja katsoi minua sitten silmiin ja sanoi, että minun pitää lopettaa ennen kuin "jään koukkuun". Ahdisti. Sen katseen ajatteleminen ahdistaa vieläkin. Tuo ei tiedä, että viilsin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten. Olen pyörinyt pohjamudissa viimeiset kolme vuotta, ja nyt joku neuvoo, että mun pitää tehdä jotain etten joudu pohjalle. Vähän myöhäistä. Tämä syvääkin syvemmän ja synkkääkin synkemmän meren pohja on mun kotini nyt. Niin kuin pohjamudissa elämään sopeutuneet kalat, mäkään en enää selviä pinnalla. Mulle on kai kehittyny kidukset, enkä pysty hengittämään pinnalla. En osaa olla onnellinen.
Mulla on niin paha olo, että haluaisin vaan huutaa keuhkot pihalle. Kiljua, huutaa, itkeä, rikkoa jotain. Mitä vain, kunhan saisin jotenkin purettua tätä pahaa oloa. Mutta ei, mä patoan tän kaiken sisälleni. Joskus se kaikki sitten joko purkautuu kerralla kuin murtuva pato, jota ei pysäytä mikään ja tulen tehneeksi jotain todella kamalaa. Tai sitten se hiljaa ja huomaamatta myrkyttää mun mieltäni niin kauan, että menetän kykyni tuntea mitään.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko elämääni. En haluaisi nousta sängystä, enkä lähteä mihinkään. Päätin jo, etten mene huomenna kouluun. Ahdistaa ja itkettää liikaa. Teen sitten vaikka tehtäviä kotona, mutta kouluun en mene. En vain tahdo. Eikä huomenna ole mitään ylitse pääsemättömän tärkeää tehtävääkään. Ei kukaan huomaa jos olen päivän poissa. Ei kukaan enää edes välitä. Miksi välittäisikään? Olen vain mitätön, arvoton, pateettinen jämä, jonka kanssa kukaan ei halua olla. Turha.
Tilaa:
Kommentit (Atom)