Hiljaisuuden vallitessa, kaikkien nukkuessa, usva valtaa tämän pikku kaupungin. Usvan läsnäolossa on jotain jopa mystisen oloista, tapa jolla se käärii kaiken harsomaiseen otteeseensa. Kiireinen pikku kaupunki muuttuu autioksi ja aavemaiseksi. On hiljaista ja kaikki nukkuvat, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia. Yksinäiset, surussa riutuvat ihmisrauniot ihailevat aavemaisen majesteettista usvaa, antaen sen kietoutua oman mielensä ympärille, kuin luoden muurin, jolla seuraavasta päivästä saattaa selvitä lävitse.
Itkettää. Ahdistaa. Mikään ei taaskaan vaihteeksi tunnu onnistuvan. Viikon aikana olen hävittänyt kaksi terääni, kaksi ainoaa terääni. Olen kääntänyt koko kämpän ympäri, salaa itkenyt ja raivonnut, enkä ole vielä onnistunut löytämään kumpaakaan. En haluaisi ostaa uutta, mutta en tiedä kykenenkö elämään ilman. Sillä vaikka en olisikaan aikeissa viiltää, on lohdullista tietää ettö se terä on jossain piilossa, odottamassa.
En ole ollut maanantain jälkeen ollenkaan koulussa tällä viikolla. Aluksi olin tosi kipeä, mutta nyt vaikka olisin ollut riittävän terve mennäkseni kouluun en mennyt, koska ensinnäkin ajatuskin koulusta saa mut itkun partaalle ja repimään hiuksia päästäni. Vihaan sitä paikkaa. Liikaa ihmisiä, liikaa paskan jauhantaa, liikaa kaikkea. Ja toiseksi olen maannut sohvalla kaiket päivät katsoen lempisarjojani, itkenyt päivät pitkät hahmojen kuolemia ja itkenyt onnesta kun jotain hyvää on tapahtunut. Olen saanut päästää hetkeksi irti omista ongelmistani ja upota toisiin maailmoihin, todellisuuteen palaaminen ei todellakaan ole mitenkään helppoa.
Makaan yksin kylmässä huoneessani, katsellen taivaalla loistavaa, yksinäistä kuuta. Sen olemassa olo on jotenkin todella lohdullista. Katselen usvaista maisemaa, kuu seuranani ja kuulokkeissani soi Alex Turnerin pehmeä ääni. Kyynel vierii poskelleni ja jälleen kerran itken itseni uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti