It's hard to find a way to breathe

Mä oon ihan hajalla. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen halunnut näin kovin vain lakata olemasta olemassa, haihtua savuna ilmaan, kuolla. Tuntuu, kuin se vähäkin elämänilo, jota olin saamassa takaisin karkaisi luotani. Kaikki menee yksinkertaisesti päin helvettiä. Olen jumittunut autoon, joka on jäänyt junaradalle ja sen yli on pian jyräämässä katastrofijuna. Juna, jonka kyydissä on kaikki se kipu ja tuska, josta olen tämän mitättömän elämäni aikana kärsinyt. Kaikki se ja enemmän. Se juna haluaa tuhota tämän ihmisraunion, lopullisesti. Ennen pystyin karistamaan sen tunteen, että olisi parempi jos olisin kuollut, mutta en enää kykene siihen. Jatkuvasti, lähes jokaisessa - ihan arkipäiväisessä tilanteessa - ajattelen, miten paljon paremmin asiat olisivat ympärilläni olevilla ihmisillä, jos olisin kuollut. Tai vielä parempi vaihtoehto, jos en olisi koskaan syntynyt.

Koulussa käymisestä ei oikein enää tuu yhtään mitään. Usein löydän itseni vessasta, taistelemassa kyyneliä vastaan. Koulu on niin ahdistava paikka, etten tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Alkaa itkettää jo pelkästään tieto siitä, että joudun aamulla heräämään ja menemään kouluun. Viikko joululomaan ja lintsasin silti tänään koulusta. En vain jaksa enää. Musta myös tuntuu, että oon menettänyt yhden tärkeimmistä ystävistäni. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin jutella sille, mutta aina kun päätän tehdä niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää. Mutta myös se, etten juttele sille ahdistaa ja itkettää, koska se ihminen merkitsee mulle niin paljon. Se oli ainoo ihminen jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, ilman että se tuntui mitenkään kiusalliselta tai ahdistavalta. Ja aina kun törmään johonkin hauskaan ja haluaisin pistää sille viestiä siitä, alan epäröidä, enkä enää uskalla pistää sille viestiä, koska musta tuntuu, että oon vaan tiellä.

Musta tuntuu toisinaan, että mun sisällä on yhden sijasta kaksi ihmistä. On se pieni, naiivi ihminen, joka osaa iloita elämän pikkujutuista. Se joka haluaa karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan ennen kuin täyttää kahden kuukauden päästä 18. Se pieni tyttö, joka ei koskaan halunnut lapsena kasvaa aikuiseksi ja olla prinsessa, vaan olla jotain hienoa. Ihan aluksi pölynimurikauppias, sitten taitelija, eläinlääkäri, formulakuski tai lääkäri. Jotain hienoa! Mutta sitten on se tummaan varjoon kietoutunut itkuinen kohta 18-vuotias naisen alku, joka on niin eksyksissä elämänsä kanssa, että mieluummin heittäisi sen hukkaan, lentäisi pois. Toisinaan kun olen kotona, voin tuntea tuon pienen naiivin tytön olemassa olon, tunnen jotain, tunteita.Tuo tyttö odottaa innoissaan ennen jouluaattoa kotiin tulevaa kissanpentua, iloitsee siitä, että saa viettää muutaman viikon rakkaan koiransa kanssa. Mutta aina, viimeistään kun lähden ulos, tuo varjoon pukeutunut murtunut tyttö tulee ja kolauttaa naiivia lasta päähän niin, että tämä vaipuu koomaan.

Olen pahoillani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko maailmaan, sen julmuuksiin. Mä olen eksyksissä ja tarvitsen ehkä vähän aikaa, että löydän jälleen polkuni. Mä tanssin tällä nuoralla, yritän selvitä päivä kerrallaan tästä kaikesta läpi, toivoen, että vielä joskus voisin olla onnellinen. Ihan aidosti onnellinen. En mä tarvii miljoonia euroja, täydellistä poikaystävää tai suosiota. Mä haluaisin vain kyetä olemaan onnellinen.