Each day, another piece of me dies

Kesäloma. Sana joka on yhtä aikaa suurin helpotus ja kauhein kirous. Sekavat tunteet täyttävät pimeän mieleni, kun ajattelen tätä kymmentä viikkoa, jotka saan olla poissa koulusta. Olo on niin paska, että tahtoisin vain itkeä.

Olen tavallaan tyytyväinen, että kesäloma tuli juuri tähän väliin, sillä en ole varma kuinka kauan olisin vielä jaksanut tapella herätyskellon ja tyhmien bussiaikataulujen kanssa. Viimeinkin saan nukkua juuri niin pitkään kuin haluan - ainakin suurimman osan ajasta - ja saan sulkea silmäni ja kohdata yön kauhut - tai kauneudet - niin myöhään kuin tahdon. Ei tarvitse ajatella sitä turhaakin turhempaa paikkaa, jota lukioksi kutsutaan, ainakaan yhdeksään viikkoon. Voin huokaista helpotuksesta.

Mutta samalla ahdistus kuiskii korvaani.

Jäät yksin.

Ketään ei kiinnosta mitä sulle kuuluu.

Jäät yksin.

Olet niin säälittävä, ettei kukaan halua tulla lähellesi.

Jäät yksin.

Ei sulla oikeasti ole kavereita, luulet vain.

Jäät yksin.

Vaikka tämä toinen hahmo, joka pääkopassani asustaa oman tumman vieraani lisäksi, valehtelisi minulle, en osaa erottaa tuon valheita totuudesta. Mieleni ei ole tarpeeksi selkeä sellaiseen. En osaa. En pysty. Tavallaan kai olisi helpompaa, jos minulla ei olisi kavereita. Jos kukaan ei oikeasti välittäisi. Voisin lähteä täältä, lentää pois, kuolla. Mutta minulla on perhe - joka ei tiedä mistään mitään, mutta on silti perheeni - minulla on kavereita - luulisin ainakin, kovasti niin väittävät - minulla on eläimiä. En tahdo satuttaa ketään muuta, vain itseäni. En voi mennä, en vielä.

Kesäloma - elämäni ahdistavimmat ja ristiriitaisimmat kymmenen viikkoa. Olen tällä hetkellä iloinen siitä, että ulkona ei ole kovin lämmin, sillä reidessäni olevat arvet eivät peity shortseilla. Kai olisi pitänyt ajatella, ennen kuin piirsin toisen reiteni täyteen suloisia viivoja, kuin tiikerin raitoja mutta punaisia.

En tiedä mitä teen, olen niin hukassa.

Lupasin itselleni joskus muutama kuukausi sitten, että annan itselleni kesäloman loppuun saakka aikaa selvittää pääni ja jos en onnistu, niin haen apua. Mutta nyt kun kesäloma alkoi, tiedän etten onnistu. Mulla on korkeintaan paskempi olo loman jälkeen. Varsinkin kun en osaa näitä ihmissuhde juttuja. Olen huono saamaan kavereita. Olen huono tulkitsemaan ihmisiä. En osaa mitään. Luulin, pitäväni eräästä luokkalaisestani ja eräästä pojasta jonka kanssa vietin aikaa laivalla, mutta en tiedä. Eräs kaveri sanoi, että vaikuttaa siltä, että pidän yhdestä kaveripojastani. Tajusin myös, että tuo kohtelee minua hieman eri tavalla kuin muita ystäviään. Tuo poika on varattu. Tuo poika on ensimmäinen kunnon kaverini, joka on samalla poika. En tiedä mitä ajattelisin. Ei, en ajattele ollenkaan. Olemme kavereita. Ahdistaa. Tahdon lentää pois. En osaa näitä juttuja.

I can't escape this hell, so many times i've tried, but i'm still caged inside

 
Seisoessani hiljaa laivan kannella, katsellessani tummaa kutsuvaa vettä - kuin anoen minua hyppäämään syleilyynsä - toinen ihmisolento kietoo kätensä ympärilleni. Ja yhtäkkiä vesi ei enää seireenien lailla kutsu minua luokseen. Toisen kosketus voi olla yllättävän lohduttavaa. Mutta samalla ahdistus hiipii mieleeni. En pysty tähän. En osaa ihmissuhteita. Enkä halua että kukaan satuttaa mua enää. En vain halua. En tiedä kestänkö enää yhtäkään kertaa. Luultavasti en.

En halua ajatella tätä asiaa tällä hetkellä enää enempää. Ahdistaa aivan liikaa. Eilen yritin kadottaa itseni japanilasten animaatioelokuvien maailmaan ja tänään vietin aikaa kaverini kanssa ja juteltiin tästä jutusta. Mutta silti, vaikka mitä yritän niin en vain saa tätä olo kadotettua, joku nakertaa mua taas sisältä päin. Tahdon vain lipua suloiseen unohdukseen, usvaan. Kadota. Tällä hetkellä kaipaan sitä tunnetta, kun ei vain tunne yhtään mitään.

Itkettää, itkettää, itkettää. Tahtoisin vain lentää pois. Vapautua näistä kahleista. Olen niin eksyksissä. En tiedä mitä teen. Tunnen oloni niin tekopyhäksi, kun kirjoitan tänne että haluaisin majakan mun pimeyteeni, mutta sitten kun joku haluaisi hoitaa tuota majakan virkaa mua alkaa ahdistaa ja juoksen karkuun. Olen jotenkin liian sitoutumiskammoinen ja ihmissuhteista ahdistuva tälläiseen. En vain osaa. En osaa elää enää välttämättä ilman pimeyttäni, koska se on ollut osa minua jo niin pitkään. Ihmiset, jotka saattavat viedä sen pois ovat uhka, uhka minulle ja ainoalle rakastajalleni, tummaan pukeutuneelle hahmolle, joka ei koskaan ole minua jättänyt.

Taidan nyt vain painaa pääni tyynyyn ja kadota kauniiden sanojen ja sävelten maailmaan, jonkun lämpimän ja karvaisen nukkuessa lattialla vieressäni.

I'd rather feel pain than nothing at all

Mulla on jokseenkin epätodellinen olo. Uin tummassa vedessä ja aallot koittavat saada minut vaipumaan pinnan alle. Vielä en ole luovuttanut tätä taistelua, mutten tiedä kauanko jaksan. Oon niin eksyksissä ja voimaton.

Saatiin englannin tunnilla tehtäväksi tehdä blogi kertoa siellä omista tulevaisuuden suunnitelmistamme. En tiedä mitä sinne kirjottaisin, koska musta tuntuu ettei mulla ole tulevaisuutta. En viitsi kirjoittaa sinne että tällä hetkellä musta tuntuu, että kuolen ennen kuin olen kunnolla edes aikuinen. Enkä myöskään sitä, että jos mä selviän aikuiseksi niin musta luultavasti tulee joku alkoholistinarkkarisossupummi.

Tahtoisin vain maata päivät sängyssä, nukkua. En tahdo kohdata tätä maailmaa. Se satuttaa. Se repii. Se raastaa. Ei musta kohta ole mitään jäljellä. Itkettää. Itkettää. Itkettää. Tahtoisin istua suihkun lattialla, itkeä ja viiltää. Arvet koristavat reisiä ja oikeaa kyynärtaivetta. Mutta ne haalenevat. Arpien haalistuminen on helpottava, mutta myös ahdistava prosessi.

Mitä enemmän ajattelen itseäni "toisten näkökulmasta" alan vaikuttaa kokoajan ärsyttävämmältä, tyhmemmältä ja skitsommalta. En tajua miten mulla on ystäviä, en vaan tajua. Tietenkin olen kiitollinen ystävistäni, mutta en siltikään ymmärrä, mitä ne mussa näkevät kun sanovat mua ihanaksi ihmiseksi ja hyväksi ystäväksi. Mä en vaan käsitä. Mutta on se varmaan ihan hyvä, että joku näkee nuo puolet mussa silloin kun mä en niitä pysty näkemään.

Toivon vieläkin, että mulla olisi joku, jonka kanssa voisin puhua tästä mun pahasta olosta. Näistä pikku matosista, jotka jyrsii mun minäkuvani pirstaleiksi. Tahtoisin ihan oikeasti luottaa johonkuhun mun kaveriin niin paljon, että voisin kertoa kaikesta. Ymmärrystä ja lohtua. Sitä mä kaipaan.

Oon jokseenkin ylpeä itsestäni, koska olen saanut laskettua mun kalorimääriä yli 2000 sinne 1000 kieppeille ja allekkin. En syö enää kouluruokailussa. Kotona syön aamuisin aamupalan ja päivällisen (joka on kooltaan nykyään ainakin puolet pienempi mitä ennen) ja ehkä iltapalan. Saatan korvata jonkun ruuistani proteiinijuomalla, sillä se pitää nälän kaukana jos on tarve. Ja osassa niistä ei ole liikaa kaloreitakaan. Esimerkiksi niinä päivinä kun käyn salilla, juon ennen salille menoa proteiinijuoman ja jätän iltapalan syömättä.

Olen laihtunut 2.5 kiloa alle kahdessa viikossa, vaikka olen sortunut käymään hesellä kaverin kanssa, ja eilen söin muutaman leivoksen. Ehdin hyvin laihtua toiset 2.5kg ennen kesälomaa, jos oikein puristan, niin 3-4kg voi onnistua. Ja jos pystyn jatkamaan koko kesän tuolla 2.5kg/viikko, olen tavoite painossani koulun alkaessa loman jälkeen. 53kg täältä tullaan! Tällä kertaa mä aion onnistua.

I'm so ugly, but that's okay, 'cause so are you

Miten pääsisin pakoon tätä sisälläni vellovaa pahaa oloa, tummaa myrsky pilveä? Juoksen ja juoksen, mutten etene lainkaan. Vaikka minne yrittäisin piiloutua, aina se löytää minut, ennemmin tai myöhemmin. Mutta vaikka saisinkin siivet selkääni ja lentäisin kauas myrskyni luota, osaisinko enäää elää ilman sitä? En pysty elämään tummaan pukeutuneen vieraani kanssa, mutten osaa elää ilmankaan sitä enää. Niin kauan se on salakavalasti majaillut mieleni perukoilla.

Muutaman viikon rutistus ja sitten alkaa kesäloma. Ei vain yhtään tunnu siltä. Tämä vuosi - lukion ensimmäinen - on vierähtänyt niin nopeasti. Täytyy myöntää, että mua pelottaa. Ei enää kauaa ja ihmiset alkavat olettaa, että minulla on tulevaisuuden suunnitelmia - ammattitoiveita, jatko-opiskelu paikka toiveita. Ihmiset odottavat, että osaisin päättää asioista, jotka helposti vaikuttavat koko loppu elämääni. Tosiasia kuitenkin on, että en kauheasti mitään - ainakaan kovin realistista - ole ehtinyt miettimään, kun on näissä arkirutiineissakin jo ihan liikaa tehtävää. Mitä enemmän ajattelen tulevaisuuttani, sitä enemmän se ahdistaa. En halua joutua ottamaan sitä valtavaa vastuuta, joka mun käsiin ollaan työntämässä, ihan näin yks kaks yllättäen. Pitäisi olla jotenkin aikuinen. Tahdon itkeä.

Ainoat haaveet tulevaisuuteen - olettaen, että selviän tästä aikuistumisprosessistani hengissä - ovat epärealistisia. Tahtoisin kiertää maailmaa, kerätä bändin ja tehdä musiikkia. Viime aikoina lähinnä muusikon ja näyttelijän ammatit ovat alkaneet kiehtoa minua. Musiikki on aina ja yhä edelleen on lähellä sydäntäni. Tahtoisin ansaita sen kautta elantoni, mutten usko, että musta on siihen. Itseluottamuksen puute... Lukion aikana myös näytteleminen on alkanut kiinnostaa mua. Näyttelijän ura olisi aivan mahtava ja unelmien täyttymys, mutta kun miettii mun taitotasoa ja TEAKin sisäänpääsemin prosenttia (n. 1% hakeneista pääsee) niin aika kaukaa haetulta alkaa myös näyttelijän urani kuullostaa. Luulempa, että mun elämäni tulee olemaan kuin surkea yhdistelmä kahdesta leffasta, 40v ja neitsyt sekä Muuttohaluton poikamies, vaikka en olekkaan mies. Siinäpä olisi jollain dokumentin tekijällä hauskaa, kun saisi tehdä 40-vuotiaasta, kotona asuvasta neitsyestä dokumentin. Mulla on niin valoisa tulevaisuus.

Ahdistaa koko tulevaisuuden ajattelu niin paljon, etten halua ajatella sitä yhtään enempää. Taidan vain kuunnella loppuyön Kurt Cobainin ihania sanoituksia, leijailla johonkin toiseen todellisuuteen, jossa mullakin ois mahdollisuus tulevaisuuteen ja elämään. Kuppi teetä ja ehkä hyvä kirja. Tai sitten vain rutistan pehmonalleani ja katsellen kuinka kuu lipuu taivaalla, niin ylväänä, mutta niin yksinäisenä. Me ymmärretään toisiamme. Kumpikin on yksin, vaikka ympärillä on ties kuinka monta muuta eloisaa sielua. Mun sieluni on kai usvainen ja väritön, yksinäinen susi, joka ulvoo kaipuutaan kaukaiselle sukulaissielulleen, kuulle.