Mä voin pahoin. Mua oksettaa koko mun olemus ja mun heikkous. Olin melkein jo ylpeä itsestäni, kun vaa'alla huomasin, että olen laihtunut 5 kiloa heinäkuun alun jälkeen. Syömiset jäivät vähemälle, enkä herkkujakaan syönyt lainkaan. Mutta tänään. Tänään kaikki on mennyt täysillä päin helvettiä. Aamu vaikutti lupaavalta, mutta sitten lintsasin koulusta viimeiseltä tunnilta ja menin kauppaan. Ostin järkyttävän kasan kaikkea makeaa ja kun pääsin kotiin, söin lähes kaiken mitä ostin. Surkeiden oksentamis yrityksien jälkeen söin lisää ja lisää ja lisää. Nyt maha on turvonnut kuin joku ilmalaiva ja tahtoisin vain puhkaista sen. Vihaan itseäni.

Viime päivinä mua on ahdistanut tosi paljon ja mulla on ollut kanssa tosi melankolinen olo. Ei enää edes kiinosta esittää iloista. Tahtoisin vain pois. Kaikki asiat vituttaa ja haluaisin luovuttaa. En jaksa.

Mulla on todella huono omatunto kaikesta tästä mun pahoinvoinnista ja ahdistuksesta, koska mun koirani - yksi niistä harvoista syistä miksi oon edelleen täällä - on hoidossa mulla kaksi viikkoa. Koirat on todella ihmeellisiä otuksia. Oon huomannut että tuo huomaa milloin mulla on paha olla. Ja jotenkin kun tuo iso ryökäle hyppää sängylle viereen ja painaa päänsä mun syliin, niin tuntuu että elämällä on tarkoitus, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin. Mun on niin paljon helpompi olla sillon kun tuo otus on mun vierellä.

Ja pimeys laskeutuu jälleen. Se kietoutuu ympärilleni, niin kuin monesti ennen. Ahdistus hyppää matkaan mukaan kulman takaa, eikä sekään suostu jättämään minua rauhaan. Näiden kahden lisäksi matkaani lähtee varjostamaan joku. Varjo, joka seuraa minua kaikkialle, kuiskii korvaani asioita. Eivät ne totta kai ole, mutta tuo varjo saa minut uskomaan niihin. Se saa minut vainoharhaiseksi.

Seison taas koulun käytävällä, rykelmässä, joka sisältää niin monia ystäviäni. Joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauravat. Minäkin yritän. En usko olevani kovin vakuuttava kun puhutaan onnellisen ja iloisen esittämisestä. Seisoessani siinä käytävällä ihmisten keskellä, ahdistus hiipii luokseni. Olo on kuin hukkuvalla.

En pysty katsomaan itseäni peilistä. En vain pysty. Sen kuvajaisen näkeminen saa mut voimaan pahoin. Mä vihaan itseäni. vihaan vihaan vihaan vihaan. Miksi mä en voi olla kaunis niin kuin muut? Miksi mä olen ruma, lihava ja säälittävä. En kyllä yhtään ihmettele että suurin osa ihmisistä vihaa mua kun olen tällänen. Ruma, lihava ja säälittävä. Tahtoisin vaan kadota. Kuolla. Lakata olemasta. Jotain.

Tyhjyys täyttää minut. Turruttaa ja sumentaa kaiken. Hetken hyvät olot ovat kadonneet. En osaa enää itkeä. En tunne mitään. En mitään muuta kuin syvää vihaa kehoani ja peilikuvaani kohtaan. viilto toinen kolmas. Olen aina vältellyt käsivarsiin viiltämistä, mutta sunnuntaina en mahtanut itselleni enää mitään. Join viimeiset viinat joita kaapistani löysin. Seurauksena 12 viiltoa. Osa niistä oli pelottavan syviä, mutta eivät nekään olleet edes syviä.

Sekavaa. Olen pahoillani. Oon lykännyt tämän postauksen tekemistä vaikka ja kuinka paljon ja inspiraatio iski pahimman väsymyksen aikaan. Minä menen nyt nukkumaan, koittakaa elää hyvä elämä. Hyvää yötä ja huomiseen!

Someday you'll be better off on your own so just let me go

 
Kylpyhuone täyttyy tulikuuman veden höyrystä. Istun lattialla, hiljaa nyyhkyttäen ja annan veden polttella kun se valuu kuvottavaa kehoani pitkin. Terävät kynnet tanssivat kuumasta vedestä punoittavalla iholla. Vihaiset nyrkit hakkaavat jalkoja. Epäonnistumisen kamottava tunne, sekä viha itseäni kohtaan saivat taas vallan. Ja kun yön pimetessä käperryn sänkyyni piiloon tätä maailmaa, nukahdan täynnä jälkiä kamppailusta. Sota on käynnissä, enkä tiedä kuka voittaa.

Vihaan itseäni niin paljon että voisin oksentaa joka kerta kun näen oman peilikuvani. Katselin kuvia puolentoista vuoden takaa, niiltä ajoilta kun olin laihimmillani - 15 kiloa sitten. Niiden kuvien katsominen saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Ne saavat minut vihaamaan itseäni, koska annoin itseni lihota takaisin muodottomaksi palloksi. Ne saavat minut täyttymään toivosta, sillä voinhan tehdä sen uudestaan. Haluan kuolla, koska en pystynyt pitämään painoani normaaleissa rajoissa. Haluan elää ja kokea sen onnistumisen uudelleen, tällä kertaa pysyvästi.

Koko lomani olen viettänyt ollen huolissani veljestäni. Olen koko ajan pelännyt, ettei sillä ole kavereita, että sitä kiusataan koulussa. Mutta tänään tajusin, että veljeni on viettänyt enemmän aikaa kavereidensa kanssa loman aikana kuin minä. Minä olen lähinnä maannut kotona sängyssä, kun veljeni on ollut ulkona tekemässä vaikka ja mitä. Olen melkein kateellinen veljelleni. Mutta vain melkein, koska ei mulla olisi henkisesti voimia olla noin aktiivisesti kavereiden kanssa. Tahdon vain olla kotona, maata sängyssäja katsella telkkaria.

Ryhdyin pohtimaan jälleen kerran, että mitä helvettiä mä elämälläni meinaan tulevaisuudessa tehdä - olettaen että selviän lukiosta. Tahtoisin muuttaa vuodeksi ulkomaille, luultavasti Lontooseen tai ehkä jopa Japaniin. Ajattelin, että jos viettäisin vuoden ulkomailla saisin uutta perspektiiviä koko tähän elämä-hommaan ja ehkä saisin jonkinlaisen suunnan elämälleni. Jotenkin koko karataan ulkomaille vuodeksi-tyylinen tempaus kuullostaa sellaiselta jonka voisin ehkä jopa oikeasti tehdä. Ja ilmeisesti yksi kaverini on muuttamassa Lontooseen lukion jälkeen ainakin vuodeksi, niin jos lähtisin en olisi yksin. Tätä täytyy harkita.