Misery loves company

Totuus iskeytyy vasten mun kasvoja kuin betoniseinä. Enää muuta päivä ja tämä vuosi on lusittu loppuun. Vuoden alussa en uskonut, että selviäisin tänne asti. Jotenkin tosi epätodellinen olo. Tämä blogikin täyttää pian vuoden. Outoa.. Ja ahdistavaa. Selailin vanhoja postauksia, mikään ei ole muuttunut. Yhtään mikään. Mä olen edelleen se sama säälittävä, lihava ja kamala ihminen joka olin vuosi sitten. Mikään ei ole muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ristiriitaista.

Olen yrittänyt nauttia elämästä ja olla positiivinen, mutta huomasin sen olevan taas jälleen kerran turhaa. En osaa nauttia elämästä. En osaa tehdä yhtään mitään oikein - no se nyt ei ole ihme, olen epäonnistuja. En ymmärrä miten ihmiset osaa olla iloisia ja nauttia elämästä, mä en vaan kertakaikkisesti ymmärrä. Ehkä mun ei vain ole tarkoitus olla onnellinen..

Mä olen vain niin väsynyt. Niin väsynyt tähän maailmaan. Niin väsynyt vihaamaan itseäni. Niin väsynyt. Mutta silti. Aina kun katson peiliin ja yritän olla vihaamatta sitä mitä näen, mua alkaa oksettamaan. Pimeyden piiloistaan äänet kuiskivat, puhuttelevat ja huutavat;

"Miten tuota voi olla vihaamatta?" 

"Miksi sä annoit tän taas tapahtua?"

"Mikset sä voi olla niin kuin muut?"

"Kato nyt itseäs saatanan läski, sä olet vitun sekasin jos luulet et kukaan koskaan rakastaa sua!"

Ja yhtä varmasti kuin aurinko nousee aamulla, mä vihaan itseäni. Mä vihaan joka neliösenttimetriä mun kehossani. Ja silti mä syön. Syön syön syön syön syön ja syön. Miksen mä vaan voisi lopettaa syömistä? Koska mä olen heikko, siksi.

Mä tahtoisin niin kovasti olla kaunis, onnellinen ja rakastettu. Mutta totuus on, että mä olen säälittävä ihmisraunio. Mä yritän tehdä asialle jotain, mutta koskaan mä en onnistu. Mä olen epäonnistuja. Mä oon aina ollut ja no tätä menoa tulen aina olemaankin. Mä päätin varmaan tuhannennen kerran, että nyt mä otan itseäni niskasta kiinni, laihdun ja opin elämään itseni kanssa. Ja luultavasti epäonnistun tuhannennen kerran.

Mä oon ihan hajalla. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen halunnut näin kovin vain lakata olemasta olemassa, haihtua savuna ilmaan, kuolla. Tuntuu, kuin se vähäkin elämänilo, jota olin saamassa takaisin karkaisi luotani. Kaikki menee yksinkertaisesti päin helvettiä. Olen jumittunut autoon, joka on jäänyt junaradalle ja sen yli on pian jyräämässä katastrofijuna. Juna, jonka kyydissä on kaikki se kipu ja tuska, josta olen tämän mitättömän elämäni aikana kärsinyt. Kaikki se ja enemmän. Se juna haluaa tuhota tämän ihmisraunion, lopullisesti. Ennen pystyin karistamaan sen tunteen, että olisi parempi jos olisin kuollut, mutta en enää kykene siihen. Jatkuvasti, lähes jokaisessa - ihan arkipäiväisessä tilanteessa - ajattelen, miten paljon paremmin asiat olisivat ympärilläni olevilla ihmisillä, jos olisin kuollut. Tai vielä parempi vaihtoehto, jos en olisi koskaan syntynyt.

Koulussa käymisestä ei oikein enää tuu yhtään mitään. Usein löydän itseni vessasta, taistelemassa kyyneliä vastaan. Koulu on niin ahdistava paikka, etten tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Alkaa itkettää jo pelkästään tieto siitä, että joudun aamulla heräämään ja menemään kouluun. Viikko joululomaan ja lintsasin silti tänään koulusta. En vain jaksa enää. Musta myös tuntuu, että oon menettänyt yhden tärkeimmistä ystävistäni. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Haluaisin jutella sille, mutta aina kun päätän tehdä niin mua alkaa ahdistaa ja itkettää. Mutta myös se, etten juttele sille ahdistaa ja itkettää, koska se ihminen merkitsee mulle niin paljon. Se oli ainoo ihminen jolle pystyin puhumaan ihan kaikesta, ilman että se tuntui mitenkään kiusalliselta tai ahdistavalta. Ja aina kun törmään johonkin hauskaan ja haluaisin pistää sille viestiä siitä, alan epäröidä, enkä enää uskalla pistää sille viestiä, koska musta tuntuu, että oon vaan tiellä.

Musta tuntuu toisinaan, että mun sisällä on yhden sijasta kaksi ihmistä. On se pieni, naiivi ihminen, joka osaa iloita elämän pikkujutuista. Se joka haluaa karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan ennen kuin täyttää kahden kuukauden päästä 18. Se pieni tyttö, joka ei koskaan halunnut lapsena kasvaa aikuiseksi ja olla prinsessa, vaan olla jotain hienoa. Ihan aluksi pölynimurikauppias, sitten taitelija, eläinlääkäri, formulakuski tai lääkäri. Jotain hienoa! Mutta sitten on se tummaan varjoon kietoutunut itkuinen kohta 18-vuotias naisen alku, joka on niin eksyksissä elämänsä kanssa, että mieluummin heittäisi sen hukkaan, lentäisi pois. Toisinaan kun olen kotona, voin tuntea tuon pienen naiivin tytön olemassa olon, tunnen jotain, tunteita.Tuo tyttö odottaa innoissaan ennen jouluaattoa kotiin tulevaa kissanpentua, iloitsee siitä, että saa viettää muutaman viikon rakkaan koiransa kanssa. Mutta aina, viimeistään kun lähden ulos, tuo varjoon pukeutunut murtunut tyttö tulee ja kolauttaa naiivia lasta päähän niin, että tämä vaipuu koomaan.

Olen pahoillani. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Koko maailmaan, sen julmuuksiin. Mä olen eksyksissä ja tarvitsen ehkä vähän aikaa, että löydän jälleen polkuni. Mä tanssin tällä nuoralla, yritän selvitä päivä kerrallaan tästä kaikesta läpi, toivoen, että vielä joskus voisin olla onnellinen. Ihan aidosti onnellinen. En mä tarvii miljoonia euroja, täydellistä poikaystävää tai suosiota. Mä haluaisin vain kyetä olemaan onnellinen.

Hiljaisuuden vallitessa, kaikkien nukkuessa, usva valtaa tämän pikku kaupungin. Usvan läsnäolossa on jotain jopa mystisen oloista, tapa jolla se käärii kaiken harsomaiseen otteeseensa. Kiireinen pikku kaupunki muuttuu autioksi ja aavemaiseksi. On hiljaista ja kaikki nukkuvat, lukuunottamatta joitakin poikkeuksia. Yksinäiset, surussa riutuvat ihmisrauniot ihailevat aavemaisen majesteettista usvaa, antaen sen kietoutua oman mielensä ympärille, kuin luoden muurin, jolla seuraavasta päivästä saattaa selvitä lävitse.

Itkettää. Ahdistaa. Mikään ei taaskaan vaihteeksi tunnu onnistuvan. Viikon aikana olen hävittänyt kaksi terääni, kaksi ainoaa terääni. Olen kääntänyt koko kämpän ympäri, salaa itkenyt ja raivonnut, enkä ole vielä onnistunut löytämään kumpaakaan. En haluaisi ostaa uutta, mutta en tiedä kykenenkö elämään ilman. Sillä vaikka en olisikaan aikeissa viiltää, on lohdullista tietää ettö se terä on jossain piilossa, odottamassa.

En ole ollut maanantain jälkeen ollenkaan koulussa tällä viikolla. Aluksi olin tosi kipeä, mutta nyt vaikka olisin ollut riittävän terve mennäkseni kouluun en mennyt, koska ensinnäkin ajatuskin koulusta saa mut itkun partaalle ja repimään hiuksia päästäni. Vihaan sitä paikkaa. Liikaa ihmisiä, liikaa paskan jauhantaa, liikaa kaikkea. Ja toiseksi olen maannut sohvalla kaiket päivät katsoen lempisarjojani, itkenyt päivät pitkät hahmojen kuolemia ja itkenyt onnesta kun jotain hyvää on tapahtunut. Olen saanut päästää hetkeksi irti omista ongelmistani ja upota toisiin maailmoihin, todellisuuteen palaaminen ei todellakaan ole mitenkään helppoa.

Makaan yksin kylmässä huoneessani, katsellen taivaalla loistavaa, yksinäistä kuuta. Sen olemassa olo on jotenkin todella lohdullista. Katselen usvaista maisemaa, kuu seuranani ja kuulokkeissani soi Alex Turnerin pehmeä ääni. Kyynel vierii poskelleni ja jälleen kerran itken itseni uneen.