In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.

And I don't know what to do, 'cause I'll never be with you

Mä oon jälleen eksynyt näille mun mieleni mustille poluille, vajonnut tähän pohjattomaan kuiluun, josta ei ole tietä ulos. Itken iltaisin hiljaa suihkun lattialla, kun polttavan kuuma vesi pistelee ihollani ja ajatukseni pyörivät elämäni epäonnistumisien sarjan ympärillä. Olen säälittävä ihmispaska, se on itsestäänselvyys.

Viime aikoina kaikki on mennyt päin helvettiä. Ensinnäkään en pystynyt olemaan viiltämättä koko tammikuuta. Pari iltaa ennen kuun vaihtumista viilsin saunan lattialla syvempiä viiltoja kuin koskaan. Se oli hyvin sekava ilta. Mä vaan istuin saunan lattialla, raavin tekemiäni viiltoja ja nauroin. "Koko mun elämäni on suuressa mittakaavassa aivan mitätön. Suuressa mittakaavassa koko ihmiskunta on mitätön. Vain yksi elämänmuoto äärettömässä avaruudessa." Ajattelin tätä ja nauroin. Nauroin, koska loppujen lopuksi kaikki ne asiat joista stressaan on todella mitättömiä. Joskus mä ihmettelen, miksi ihmeessä mä käytän aikani itseni vihaamiseen ja kaikkeen tähän stressaamiseen, kun koko mun olemassa oloni on niin hataraa, mitätöntä ja helposti mua ei olisi. Loppujen lopuksihan ei ole varmaan kovin kaukana, että joku muu istuisi tässä. Minä, mutten kuitenkaan minä. Hieman eri perintötekijät vanhemmilta ja olisin aivan joku toinen. Tätä minä eräänä tammikuisena itana naureskelin kun viilsin saunan lattialla ja join kaljaa.

Viime aikoina oon stressanu todella paljon, noista tammikuisista tuumailuistani huolimatta. Koulutehtäviä on läjäpäin tekemättä ja joudun käymään pari kurssia kokonaan uudelleen, koska kusin ne suoritukset, liikaa poissaoloja ja liikaa tekemättömiä tehtäviä. Unohdin esimerkiksi tehdä biologian tutkielmani, pyysin opettajalta lisäaikaa, sain sitä ja en siltikään saanut tehtyä sitä työtä. Sain kokeesta 7+, mutten luultavasti pääse kurssista läpi, koska en tehnyt sitä tutkielmaa. Ja vaikka pääsisin se ei riitä, koska biologia on yksi niistä harvoista aineista, josta oikeasti pidän ja sen vuoksi en suostu ottamaan kurssiarvosanaksi ysiä huonompaa, joten joudun käymään kurssin uudelleen. Koulustressin lisäksi olen stressannut viime aikoina todella paljon kissa vauvani takia. Viime viikolla se lakkasi syömästä ja jouduttiin viemään se lääkäriin ja se joutui leikkaukseen kun paljastui, että sillä oli tukos suolessa. Ja nyt stressaan sen parantumisesta ja lääkityksistä ja kaikesta.

Niin ja muuten kaiken lisäksi täytin just 18! Tavallaan aika hienoa, mut silti ahdistaa, koska mun pitäis hyvästellä lapsuus ja kaikkee, mut siitä ei oikeen tuu mitään. Haluaisin karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan karkuun kaikkea vastuuta ja muita aikuisten juttuja. Ei musta ihan oikeesti ole aikuiseksi. Tavallaan kyllä haluaisin hankkia mahdollisimman nopeasti oman asunnon, koska sitten voisin itse päättää kokonaan mitä hankin kaupasta ja syömättä jättäminen olisi helpompaa, kun kaapit olisi ihan tyhjiä, eikä vaan yksinkertasesti olisi mitään mitä voisi ahmia. Ahmimisesta puheenollen, mulla on ollut tosi paha ahmimisputki päällä koko helmikuun. Käyn kaupassa vähintään joka toinen päivä, ostan suuren kasan kaikkea ja tulen kotiin, omaan huoneeseen piiloon ahmimaan. Oon syönyt varmaan lähes 20 pussia gifflareita, suklaata, pizzaa, hesen juustoaterioita, sipsejä ja muffineita. Lisäksi mä oon juonut varmaan 15 pulloa coca-colaa ja juonut lähes puoli koppaa kaljaa. Siis pelkästään helmikuun aikana. Ja nyt on 17. päivä... Tahtoisin oksentaa, mutta olen niin epäonnistunut ihminen, etten osaa. Olen lihonnut tämän vuoden aikana lähes 5 kiloa. Tappakaa mut, kun en siihen itse kerran pysty.

Mä olen niin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. En oo noussut sängystä kunnolla perjantain jälkeen, paitsi käynyt kaupassa. Muuten mä oon vaan maannut sängyssä ja syönyt. Mä en jaksa tätä voimattomuutta, mutta mulla ei oo voimia tehdä asialle mitään. Mä oon nukkunut tänään lähes koko päivän, lukuun ottamatta sitä puolta tuntia, jonka aikana kävin hakemassa heseltä ruokaa. Mulla oli puoli tuntia päivävaatteet päällä tänään. Ennätys sitten perjantain. Huolimatta siitä, että oon nukkunut lähes koko päivn, oon taas niin väsynyt, että taidan mennä nukkumaan ja toivoa, että näkisin kivoja unia.