Herätessäni tänään aamulla, mieleni oli yhtä harmaa kuin taivaan peittäneet pilvetkin. Halusin itkeä, mutta olin liian väsynyt. Aamutoimet hoituivat yhtä nopeasti kuin elokuvien hidastukset. Pukiessani jalkaani skinny jeans mallisia farkkujani näin kuvajaiseni vitriinikaapin heijastavasta pinnasta. Purskahdin itkuun, mutten kyennyt itkemään, en saanut henkeä. Haukoin henkeä kuin maljakostaan pois viskattu kultakala. Lopulta rauhotuin ja istuin sohvalle, vihaamaan itseäni ja kammottavaa kehoani. Kuluneen viikon ajan päiväni ovat alkaneet tuon kaavan mukaan, lukuunottamatta tätä aamua. Kävin koululla kaksi kertaa koko viikon aikana, mutta tunneilla kävin vain kerran ja sekin oli perjantaina. Maanantaina ja torstaina voin pahoin, enkä oikeasti kyennyt menemään kouluun, tiistaina olin tutustumassa yliopistoon - lähinnä välttääkseni koulun - ja keskiviikkona oli taksvärkki, siivosin kotona ja kävin kaupungilla ostoksilla. Otteeni arjesta lipsuu taas ja pelkään tämän viikon aloittavan taas kamalan syöksykierteen, joka tuhoaa taas koko jaksoni. Mun koulunkäyntini on ihan kuralla, tiedän sen sanomattakin, mutta mitä mun pitäisi tehdä kun en vain tunnu löytävän voimavaroja mistään kaiken tämän ylläpitämiseen.

Olen hissukseen työstänyt suunnitelmia tulevaisuutta varten, sellaista tulevaisuutta jossa olen elossa. Ajattelen kuolemaa edelleen päivittäin, toisinaan mietin millaiset hautajaiset haluaisin ja mitä kissoilleni tapahtuisi, jos kuolisin. Ja toki käyn läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita omasta kuolemastani. Mutta tästä huolimatta olen saanut kasaan jonkinlaisen suunnitelman, mutta sekin on hatara, sillä koko jatko-opiskelu suunnitelma on riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta. Eikä mun mielestä mikään tulevaisuuden suunnitelma ole kovin vahvalla pohjalla, jos se riippuu toisesta ihmisestä. Koska ihmissuhteet on mitä on ja ne muuttuu kokoajan, ja mua hiukan ehkä pelottaakin sellainen, että mun tulevaisuus riippuu toisesta ihmisestä, mutta toisaaltaan myös tiedän, ettei musta välttämättä olisi toteuttamaan niin suurta suunnitelmaa - omaa unelmaani - ellei joku olisi mukana mun matkallani. Olen heikko.

Jokunen viikko sitten en löytänyt yhtäkään terääni, joten rikoin yhden sheiverin saadakseni terän jostain ja no, se terä oli terävämpi kuin oletin. Ja no, olin juonut muutaman kaljan ennen kuin menin saunaan ja viilsin puolivahingossa käsivarteeni neljä syvää viiltoa, lisäksi reiteen kaksi syvää viiltoa. Se veren määrä oli yllättävän suuri. Tai siis, en olisi ikinä uskonut, että kuusi viiltoa voisi vuotaa niin paljon. Nyt mulla on kuitenkin kuusi arpea. Neljä käsivarressa, lähellä rannetta, enkä tiedä miten saan ne pysymään piilossa, varsinkin kun kesä on tulossa, eikä villapaitoja voi pitää enää pitkään. Ahdistaa.

Ajatukset harhailevat ja itkettää. Keskittymiskyvyn kanssa mulla on ollut todella paljon ongelmia viime aikoina. Yritän tehdä jotain, mutta se vain jää kesken. Vaikka tekisin jotain kivaa, esim vaikka maalaan, niin ei siitäkään tule oikein mitään. Saatan pystyä keskittymään toisinaan pitkäänkin, mutta jos huomioni herpaantuu hetkeksikin johonkin muuhun, vaikka puhelin soi, niin sen jälkeen en vain kykene enää jatkamaan kun ajatukset harhailevat jossain aivan muualla. Se häiritsee tosi paljon, koska en saa mitään valmiiksi. Vaikka kuinka haluaisin saada muutamat maalaukseni valmiiksi en vain saa. Haluaisin lukea useampia kirjoja, mutta keskittymiskykyni ei riitä siihenkään. Tällä hetkellä katson vain telkkaria, nukun ja ahmin ruokaa. Keskiviikkona söin vahingossa pellillisen ranskalaisia. Tulin kotiin kaupungilta, olin syönyt kaupungilla, mutta kotona huomasin uunipellillisen hieman jäähtyneitä ranskalaisia. No, ajattelin että maistan muutaman ja menen sitten suihkuun. Hetkeä myöhemmin tajusin, että pellillä on enää kymmenkunta ranskalaista ja että suuni on täynnä kuin maaoravalla. Sen tajuaminen ahdisti todella paljon. Vihaan itseäni.

Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.