Seison yksin pimeydessä, näkemättä eteeni. Pimeydestä ilmestyy tuhansittain käsiä, jotka tarttuvat minuun kiinni ja repivät jokainen eri suuntaan. Tuhannet äänet huutavat niin lujaa että korviini sattuu. Kädet satuttavat, kun ne repivät voimakkaasti, jokainen käsi haluaa jotain. Kädet, huudot ja pimeys katoavat, mutta kipu jää. Silti tuntuu, että minua revitään tuhansiin suuntiin. Korviini sattuu, vaikka hiljaisuus on korvia huumaava. En tiedä mitä teen.

Ahdistaa. Mä en kestä. En osaa. En pysty. Mulla on koulun takia todella paljon paineita. Vaikka mua ei kiinnostaisi käydä siellä, niin silti haluaisin olla hyvä. Varsinkin niissä muutamissa aineissa joista oikeasti pidän. Mutta joka kerta kun astun koulun ovista sisään, mua alkaa ahdistaa ihan jumalattomasti. Mua ahdistaa kävellä niillä käytävillä, mua ahdistaa istua ihmisten täyttämissä luokissa, mua ahdistaa olla olemassa aina kun olen koulussa. Haluaisin olla hyvä, mutta siihen vaadittaan niin paljon. Läksyjä en useinkaan tee, koska en jaksa. Koulussa käynti jo yksistään on niin uuvuttavaa, etten nykyään monestikaan jaksa tehdä koulun jälkeen muuta kuin maata kotona sohvalla tai sängyssä, kirjan tai tv-ohjelman parissa. En uskalla viitata tunneilla, koska pelkään vastaavani väärin. Ihan tosissani pelkään sitä, ala-asteelta kun ei kovin lämpöisiä muistoja kyseistä asiasta jäänyt. Lisäksi kaikki essee-tyyppiset projektit ei oikein sovi mulle. Vaikka osaan kirjoittaa kohtalaisen hyvin, en ikinä saa aloitettua. Niiden kirjoittaminen jää aina viimeiseen iltaan, enkä koskaan ole tyytyväinen niihin kun palautan niitä. Huonosti tehtyjen töiden palauttaminen ahdistaa.

En ole hyvä sietämään stressiä tai paineita. Mua alkaa ahdistamaan todella paljon jo pelkästään koulun koeviikon takia. Viime aikoina mulla on ollut todella paljon stressiä, varsinkin koulun osalta. Biologiassa meidän piti tehdä portfolio, johon piti kirjoittaa vähintään kolme esseetä. Tajusin viime perjantaina, viisi päivää ennen palautuspäivää, etten ollut edes alottanut. Koko perjantain stressasin sitä ja kaikki menikin päin helvettiä. Lisäksi meillä oli vähän aikaa sitten musikaalin koe-esiintymiset. Ja kaiken lisäksi, on ollut kaiken näköisiä paineta kotona.

Olen kiukutellut kuin mikäkin kakara tässä viime aikoina ja tunnen itseni idiootiksi. Olen tehnyt ja sanonut niin paljon kaikkea sellaista mitä en haluaisi. Mua ahdistaa. Otteeni lipsuu ja kaikki mitä olen saanut rakennettua raunioituu jälleen. Aivan kaikki. Olen niin hukassa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Vuosi sitten olin samanlaisessa pisteessä kuin nyt. Tällä kertaa tosin hieman eri syistä.

Olen säälittävä itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Miksen voi olla niinkuin muutkin? Onnellinen. En enää edes muista miltä onni oikeasti tuntuu. Tahdon vain saada siivet selkääni ja lentää kauas pois. Tahdon kuolla. Olen niin surullinen. Viime päivät olen vain maannut kotona ja itkenyt. En vain jaksaisi enää taistella pimeyttä vastaan. Se tuntuu niin turhalta. Muhun sattuu niin paljon, etten jaksaisi enää edes nousta sängystä. Mutta on pakko. On pakko mennä kouluun ja yrittää hymyillä.

Ketään ei kiinnosta, jos olen masentunut tai haluan kuolla, joten miksi vaivata ketään kertomalla huonosta olostani, kun helpomalla pääsen kun hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin.

Mä voin pahoin. Mua oksettaa koko mun olemus ja mun heikkous. Olin melkein jo ylpeä itsestäni, kun vaa'alla huomasin, että olen laihtunut 5 kiloa heinäkuun alun jälkeen. Syömiset jäivät vähemälle, enkä herkkujakaan syönyt lainkaan. Mutta tänään. Tänään kaikki on mennyt täysillä päin helvettiä. Aamu vaikutti lupaavalta, mutta sitten lintsasin koulusta viimeiseltä tunnilta ja menin kauppaan. Ostin järkyttävän kasan kaikkea makeaa ja kun pääsin kotiin, söin lähes kaiken mitä ostin. Surkeiden oksentamis yrityksien jälkeen söin lisää ja lisää ja lisää. Nyt maha on turvonnut kuin joku ilmalaiva ja tahtoisin vain puhkaista sen. Vihaan itseäni.

Viime päivinä mua on ahdistanut tosi paljon ja mulla on ollut kanssa tosi melankolinen olo. Ei enää edes kiinosta esittää iloista. Tahtoisin vain pois. Kaikki asiat vituttaa ja haluaisin luovuttaa. En jaksa.

Mulla on todella huono omatunto kaikesta tästä mun pahoinvoinnista ja ahdistuksesta, koska mun koirani - yksi niistä harvoista syistä miksi oon edelleen täällä - on hoidossa mulla kaksi viikkoa. Koirat on todella ihmeellisiä otuksia. Oon huomannut että tuo huomaa milloin mulla on paha olla. Ja jotenkin kun tuo iso ryökäle hyppää sängylle viereen ja painaa päänsä mun syliin, niin tuntuu että elämällä on tarkoitus, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin. Mun on niin paljon helpompi olla sillon kun tuo otus on mun vierellä.

Ja pimeys laskeutuu jälleen. Se kietoutuu ympärilleni, niin kuin monesti ennen. Ahdistus hyppää matkaan mukaan kulman takaa, eikä sekään suostu jättämään minua rauhaan. Näiden kahden lisäksi matkaani lähtee varjostamaan joku. Varjo, joka seuraa minua kaikkialle, kuiskii korvaani asioita. Eivät ne totta kai ole, mutta tuo varjo saa minut uskomaan niihin. Se saa minut vainoharhaiseksi.

Seison taas koulun käytävällä, rykelmässä, joka sisältää niin monia ystäviäni. Joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauravat. Minäkin yritän. En usko olevani kovin vakuuttava kun puhutaan onnellisen ja iloisen esittämisestä. Seisoessani siinä käytävällä ihmisten keskellä, ahdistus hiipii luokseni. Olo on kuin hukkuvalla.

En pysty katsomaan itseäni peilistä. En vain pysty. Sen kuvajaisen näkeminen saa mut voimaan pahoin. Mä vihaan itseäni. vihaan vihaan vihaan vihaan. Miksi mä en voi olla kaunis niin kuin muut? Miksi mä olen ruma, lihava ja säälittävä. En kyllä yhtään ihmettele että suurin osa ihmisistä vihaa mua kun olen tällänen. Ruma, lihava ja säälittävä. Tahtoisin vaan kadota. Kuolla. Lakata olemasta. Jotain.

Tyhjyys täyttää minut. Turruttaa ja sumentaa kaiken. Hetken hyvät olot ovat kadonneet. En osaa enää itkeä. En tunne mitään. En mitään muuta kuin syvää vihaa kehoani ja peilikuvaani kohtaan. viilto toinen kolmas. Olen aina vältellyt käsivarsiin viiltämistä, mutta sunnuntaina en mahtanut itselleni enää mitään. Join viimeiset viinat joita kaapistani löysin. Seurauksena 12 viiltoa. Osa niistä oli pelottavan syviä, mutta eivät nekään olleet edes syviä.

Sekavaa. Olen pahoillani. Oon lykännyt tämän postauksen tekemistä vaikka ja kuinka paljon ja inspiraatio iski pahimman väsymyksen aikaan. Minä menen nyt nukkumaan, koittakaa elää hyvä elämä. Hyvää yötä ja huomiseen!

Someday you'll be better off on your own so just let me go

 
Kylpyhuone täyttyy tulikuuman veden höyrystä. Istun lattialla, hiljaa nyyhkyttäen ja annan veden polttella kun se valuu kuvottavaa kehoani pitkin. Terävät kynnet tanssivat kuumasta vedestä punoittavalla iholla. Vihaiset nyrkit hakkaavat jalkoja. Epäonnistumisen kamottava tunne, sekä viha itseäni kohtaan saivat taas vallan. Ja kun yön pimetessä käperryn sänkyyni piiloon tätä maailmaa, nukahdan täynnä jälkiä kamppailusta. Sota on käynnissä, enkä tiedä kuka voittaa.

Vihaan itseäni niin paljon että voisin oksentaa joka kerta kun näen oman peilikuvani. Katselin kuvia puolentoista vuoden takaa, niiltä ajoilta kun olin laihimmillani - 15 kiloa sitten. Niiden kuvien katsominen saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Ne saavat minut vihaamaan itseäni, koska annoin itseni lihota takaisin muodottomaksi palloksi. Ne saavat minut täyttymään toivosta, sillä voinhan tehdä sen uudestaan. Haluan kuolla, koska en pystynyt pitämään painoani normaaleissa rajoissa. Haluan elää ja kokea sen onnistumisen uudelleen, tällä kertaa pysyvästi.

Koko lomani olen viettänyt ollen huolissani veljestäni. Olen koko ajan pelännyt, ettei sillä ole kavereita, että sitä kiusataan koulussa. Mutta tänään tajusin, että veljeni on viettänyt enemmän aikaa kavereidensa kanssa loman aikana kuin minä. Minä olen lähinnä maannut kotona sängyssä, kun veljeni on ollut ulkona tekemässä vaikka ja mitä. Olen melkein kateellinen veljelleni. Mutta vain melkein, koska ei mulla olisi henkisesti voimia olla noin aktiivisesti kavereiden kanssa. Tahdon vain olla kotona, maata sängyssäja katsella telkkaria.

Ryhdyin pohtimaan jälleen kerran, että mitä helvettiä mä elämälläni meinaan tulevaisuudessa tehdä - olettaen että selviän lukiosta. Tahtoisin muuttaa vuodeksi ulkomaille, luultavasti Lontooseen tai ehkä jopa Japaniin. Ajattelin, että jos viettäisin vuoden ulkomailla saisin uutta perspektiiviä koko tähän elämä-hommaan ja ehkä saisin jonkinlaisen suunnan elämälleni. Jotenkin koko karataan ulkomaille vuodeksi-tyylinen tempaus kuullostaa sellaiselta jonka voisin ehkä jopa oikeasti tehdä. Ja ilmeisesti yksi kaverini on muuttamassa Lontooseen lukion jälkeen ainakin vuodeksi, niin jos lähtisin en olisi yksin. Tätä täytyy harkita.

And these words wouldn't keep you dry or wipe tears from an open sky

Tuhannet sanat huutavat pääni sisällä, vaatien huomiota. Ajatukset juoksevat kuvavirran lailla ohitseni. Mutta kun käteni kurkottaa niitä kohti, ne katoavat tuhkana tuuleen. Pääni on pyörällä enkä kykene keskittymään kunnolla mihinkään.

Nämä leirin jälkeiset viikot olen ollut melkein jopa kiireinen. Olen nähnyt muutaman kerran kavereita, enemmän kuin ennen leiriä olleen kuukauden aikana. Sen lisäksi olen maannut sängyssä, lukenut ja katsonut Bonesia kolme kautta muutamassa päivässä. Niin ja syönyt. Kesäkuun aikana laihduin 5 kiloa, mutta pelkäänpä että se on tullut takaisin tässä tämän kuun aikana. Olen liian pelkuri mennäkseni vaa'alle.

Itkettää, mutten osaa enää itkeäkkään. Tyhjä katse vain tuijottaa eteensä, odottean kyyneliä, jotka eivät koskaan tule. Kaikki tämä pimeys ympärilläni, sisälläni, saa oloni jotenkin tyhjäksi. Joku nakertaa sisintäni. Se joku jättää jäljelle tämän kumisevan tyhjyyden, joka väistyy vain kivun tieltä.

Tällä hetkellä olen aikeissa pitää sen itselleni tekemäni lupauksen, hakea apua kun loma loppuu. Olen taistellut niin kauan tätä kaikkea vastaan yksin, että olisin valmis luovuttamaan. Mutta en saa luovuttaa, en mä ansaitse edes kuolemaa. Sekin olisi palkinto, jota en ansaitse. Enkä halua satuttaa ketään. Perhettäni, ystäviäni. Tällä hetkellä kaikki toivoni on sen varassa, että avun hakemisesta on oikeasti apua. Haluaisin osata olla vihaamatta itseäni ja kaikkea sellaista. Haluaisin osata olla onnellinen. Pelkään elämää, mutta pelkään myös kuolemaa. Toivon, että oppisin olemaan pelkäämättä kumpaakaan.

Sisälläni pienen pieni lapsi haluaa elämänsä takaisin. Minä katson valokuvia tuosta pienestä lapsesta, joka joskus olin minä, ja ajattelen ettei tuo pieni viattomuuden perikuva - pikkuinen lapsonen - tiedäkkään mikä helvetti sitä odottaa. Kyynel - viimeinen sellainen - vierii poskelleni ja pyyhin sen pois. Mitä mä teen?

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, pudoten jonnekkin kaukaisuuteen. Suljen silmäni. Pimeys. Se tarttuu minua kädestä ja johdattaa kaninkolostaan alas, omaan omituiseen maailmaansa. Ei tämä onnellinen maailma sovi mulle, en osaa enää elää täällä. Palaan kotiin pimeyden kanssa. Suljen silmäni ja itken.

Mä olen väsynyt. Väsynyt kaikkeen tähän paskaan, jota elämäksikin kutsutaan. Entä jos vain sulkisin silmäni enkä enää koskaan heräisi. Olisiko se muka jotenkin väärin? Ilmeisesti. Miksi on muka niin väärin, että haluan pois täältä? Koska loppujen lopuksi tämä maailma, jossa me eletään ei ole edes kovin mukava. Ihmiset tappavat toisiaan aivan typerien syiden tähden. Ihmiset tappavat huvikseen muita eläviä olentoja, tuhoavat kaiken tieltään. Miksi on väärin, jos ei halua elää kaiken tämän ja muun paskan keskellä? Koska elämä on arvokas? Aika tekopyhää sanoa niin kaiken tämän keskellä.

Vaeltelen autioilla teillä, kesäyön hämärän suojissa, vailla päämäärää. Nämä öiset seikkailut rauhoittavat levotonta mieltäni. Välillä jään istumaan keskelle kävelytietä, tai makoilen asuinalueen autoteillä, vain siksi että voin tehdä niin. On yö, eikä kukaan ole näkemässä.

Tahdon pois.

Ja elämä on helppoo silloin, kun on joku, josta pitää kii, ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin

Päivät vierivät, lomani - ja elämäni - valuvat hukkaan. Joka hetki olen lähempänä kuolemaa, toisinaan se kuullostaa helpotukselta, mutta välillä on niitä hetkiä jolloin ajan kuluminen on kuin kirous. Toisinaan vain haluaisi pysäyttää kaiken ja olla ikuisesti yhden hetken vankina, kuin kauniissa taulussa.

Viime viikon vietin harrastuksen ja leirin parissa. Tuo leiri - osa siitä - oli juuri sellainen hetki, jossa olisin mieluusti viipynyt pidempäänkin. Tapasin aivan mahtavia uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja. Vietin aikaa mukavassa seurassa, eikä pariin päivään ahdistuksesta tai masennuksesta näkynyt merkkiäkään. Sitten kuitenkin kävi niin, että törmäsin yhteen poikaan, jonka kanssa minulla oli vuosi sitten jotain säätöä, josta jäi paska olo. Kun yksi kavereistani lähti tuon pojan mukaan ja jätti minut yksin, meinasin romahtaa siihen paikkaan. Joku kietoi kädet kaulani ympärille, enkä saanut henkeä. Hetken mietin, että olisin lukinnut itseni jonnekin ja viiltänyt ranteeni auki, kun mikään ei juuri sillä hetkellä toimivan. Selvisin kuitenkin jollain ihmeen kaupalla siitä illasta hengissä.

Leiriltä kotiuduttuani vietin aikaa yhden kaveripojan ja tuo kavereiden kanssa. Se on aika ahdistavaa, koska tunnen oloni aina tosi ulkopuoliseksi, mutta haluaisin kuitenkin tutustua niihin ihmisiin. Voin vain toivoa, että ajan kanssa alan tulla noiden ihmisten kanssa toimeen. Muuten saan ahdistella koko loppu lukion ajan kun joudun noiden ihmisten seuraan, enkä välttämättä haluaisi sitä.

Edellispäivä oli luultavasti yksi tämän surkean loman parhaista päivistä. Lähdimme kaverini kanssa uimaan. Eihän se nyt niin ihmeellistä ole, mutta tuo ihminen on ensimmäinen kaverini ja samalla ollut mulle tavallaan sellainen tuki ja turva. Muutamina viime vuosina emme ole olleet kauhean läheisiä, mutta tämä tavallaan todisti ettemme ole kasvaneet erilleen. Naurua, hymyjä, hiljaisuutta, jonka olemassa olo ei vaivaa kumpaakaan. Se oli niin helppoa ja vaivatonta. Mikään ei ole ollut aikoihin niin helppoa ja vaivatonta.

Katselen reisiäni, parantuvia arpia. En ole koskaan viiltänyt näin syvälle, tajuan kun katselen niitä. Olen viime aikoina harkinnut, että ostaisin uuden terän, mutta kun katselen näitä, en tavallaan haluaisi. Pelkään niin paljon, että joku huomaa arpeni. Pelkään niin paljon, että vanhempani huomaavat, sillä pelkään heidän reaktioitaan. Pelkään. Pelkään. Pelkään. Olen pelkuri, en mitään muuta.