25.11.2015

pimeys pinttyy kiinni mun sormenpäihin. tarttuu kiinni mun sydämeen, mun sieluun. se tekee itsestään niin suuren, ettei sitä ilman osaa edes elää, sillä lähtiessään se veis mukanaan mun sydämen ja mun sielun. jopa mun sormenpäät. siksi mä jään yksinään, vaikka onhan mulla aina mun varjo, pimeydestä syntynyt seuralaiseni.

Siitä on lähemmäs neljä kuukautta kun viimeksi kirjoitin tänne. Olen ollut aikeissa tämän neljän kuukauden aikana kirjoittaa, mutta sanat joita olen kirjoittanut ovat tuntuneet niin tyhjiltä ja merkityksettömiltä, etten ole niitä halunnut julkaista. Neljä kuukautta on kulunut nopeasti, ehkä liiankin nopeasti nyt kun sitä oikein ajattelee. En edes tiedä mistä aloittaisin.

Ehkä aloitan siitä, että kesälomani oli ja meni. Se oli ihan hyvä, ei mitenkään ihmeellinen. Maalasin, kävin festareilla (provinssi, olit mahtava ja muse oli pelastus), kävelin pitkin öisiä katuja, join kaljaa kaverin kanssa vanhalla tehtaalla ja keinuttiin vanhan koulun keinuissa, itkin humalassa elämän tyhjyyttä ja makasin märällä nurmella katsellen tähtiä tuntien itseni ja ongelmani niin pieniksi ja mitättömiksi. Tämä oli kesä, jona osasin olla stressaamatta. Ehkä siksi, että olin niin väsynyt ennen kuin se alkoi. Kesä oli mukava, mutta se oli ja meni. Nyt alan jälleen pudota siihen pohjattomaan kuiluun, josta en tunnu pääsevän mitenkään kokonaan eroon. Pääsen reunalle, mutta se viimeinen ponnistus, jolla voisin nousta tästä kuopasta ja kävellä jälleen tasaisellä maalla, uupuu. Ja niin mä olen täällä pimeydessä, yksin.

Kesälomalla sisästin yhden ajatuksen. Mä pidän yksinäisyydestäni. Vaikka totta kai kaipaan joskus käsiä ympärilleni, suojaamaan minua maailman kolhuilta, pidän silti yksin olemisen tuomasta vapaudesta. Siitä, että saan tehdä juuri niitä asioita kuin haluan, juuri silloin kuin haluan. Pidän tästä, enkä kaipaa ketään vakituisesti. On mukavaa viettää yö jonkun kanssa, mutten kaipaa sitä seuraa enää kun päivä valkenee. Olen niin hajalla ja epävakaa tietyllä tavalla, etten halua sotkea ketään näihin kuvioihin, ennen kuin olen eheämpi ja tasapainoinen. En itsekään voisi nauttia siitä täysin, koska en ymmärtäisi mitä se toinen ihminen minussa näkee, kun itse vihaan itseäni. Tietenkään en sulje parisuhteen mahdollisuutta täysin pois, mutta se ei todellakaan pyöri mielessäni alituisesti.

Kesällä minulla oli ensimmäiset tapaamiset depressiohoitajan kanssa. Ja nyt kun ollaan muutamaan otteseen tapailtu, tultiin siihen tulokseen, että tarvitsen luultavasti lääkityksen. Olen ollut aina jotenkin sitä vastaan. Ajatellut, että jos sitä vaihtoehtoa tarjotaan, en tartu siihen, koska pelkään tulevani riippuvaiseksi ja kaikkia sivuvaikutuksia. Mutta nyt, olen niin väsynyt olemaan aina väsynyt ja mua ärsyttää se, että olen lähes jatkuvasti äirsyyntynyt, että olen vain iloinen, että minulle suositellaan lääkitystä. Haluan vain päästä irti näistä kahleista ja elää.

Ja heti tuon lauseen kirjoitettuani, minut valtaa sanoin kuvaamattoman suuri kuolemanhalu. Voisin itkeä, mutta olen liian väsynyt siihen. Sisälläni vellova pahan olon meri tuntuu saaneen minusta otteen ja tuntuu siltä, että hukun kohta. Koulu on niin raskasta, etten tiedä mitä tehdä. Koulua on nyt käyty noin kuukausi ja olen taas ihan hajoamispisteessä. Kaksi ekaa viikkoa olin lintsaamatta, heräsin joka aamu kuudelta ja tein kaikki läksyt. Viime viikolla lintsasin useaan kertaan ja heräsin vasta seitsemältä. Läksyjäkään en jaksanut enää tehdä. Tänään viikko alkoi sillä, että nukuin pommiin ja olin poissa kahdelta tunnilta sen vuoksi. Olen niin väsynyt. En vain jaksaisi enää yrittää. Mutta samalla haluan yrittää vielä kerran, jos vaikka tällä kertaa onnistuisin. En vain jaksaisi jaksaa.

olin kolme kuukautta viiltelemättä, mutta kahden ekan kouluviikon jälkeen löysin terän, puolivahingossa ja sorruin viiltämään. hups.

Valkoinen keinotekoinen valo loistaa kelmeää valoaan valkoisille seinille. Katseeni kiertää pitkin harmaata lattiaa, yritän laskea kuinka monta harmaata pilkkua harmaassa lattiamatossa on. Turhaudun. Katseeni tutkii ruskeaa hyllykköä, joka seisoo huoneen nurkassa, potilaspöydän vieressä. "Mitä odotuksia sulla on? Mitä sä itse haluaisit, että tapahtuu?" - en mä tiedä. Sama vastaus lähes tulkoon jokaiseen kysymykseen. Taisin myös kertoa, että oon väsynyt - niin henkisesti kuin fyysisestikkin.

Mulla oli siis koululääkärin kanssa tapaaminen mun hoidon jatkon osalta, kun tuo projekti - jonka kautta oon käynyt jutelemassa sen yhden naisen kanssa - loppuu tän kuun lopussa. Se oli todella ahdistavaa. Terveydenhoitajan huoneessa istui mun lisäksi kolme henkilöä - koululääkäri, terveydenhoitaja, ja tuo projektinainen - ja ne kaikki tuijotti mua ja pommitti kysymyksillä. Mulla ei ollut mihikään mitään järkevää vastausta, katselin vain seiniä ja nykkäilin. Jos jotain kysyttiin, en osannut vastata. Loppujen lopuksi kolmikko päätyi antamaan mulle vahvemman melatoniini reseptin, eli sen 3mg, ja sitten koululääkäri kirjoitti jonkinnäköisen lähetteen depressiivihoitajalle. Ja mun onneksi projektinainen lupasi soittaa sinne ja varata mulle ajan, koska teidän etten itse siinä onnistuisi. Ja se lupasi tulla ekalla kerralla mukaankin.

Oon kuluneen kuukauden aikana yrittänyt oppia rakastamaan kehoani. Aloin tulla kehoni kanssa toimeen, jotenkin. En itkenyt joka kerta kun katsoin peiliin. Mutta nyt kaikki jotenkin vaan alkaa taas romahtaa. Vihaan itseäni, peilikuvaani, kaikkea minussa. v i h a a n  itseäni! Yleensä päättäisin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaisin laihduttaa, mutta tällä kertaa en tee niin. En pyri laihtumaan, vaan alan syödä terveellisemmin. Yritän päästä eroon herkuista, limsoista ja ahmimisesta. Enkä aijo käydä vaa'alla. Siitä tulee vaikeaa, mutta tahdon tehdä pysyviä muutoksia, eikä se onnistu, jos vain tuijotan vaa'an lukua. Joten ensimmäisen kuukauden aikana en käy vaa'alla. Senkin jälkeen vain kerran kuussa. Ja sitä paitsi, jos käy vain harvoin, niin se pudonnut määrä tuntuu suuremmalta, eikä siinä huomaa niitä päivittäisiä heittelyitä, vaan sen mikä on ihan oikeasti pudonnut.

Koulu loppuu perjantaina. Olen niin iloinen siitä, en olisi varmaankaan jaksanut enää yhtään ylimääräistä viikkoa. Vituttaa ja ahdistaa, koska jakson alussa mulla oli neljä kurssia, mutta tulen saamaan kurssimerkinnän vain kahdesta, koska aivan liikaa poissaoloja. Ärsyttää, mutta yritän olla välittämättä koska mulla alkaa loma ja sain sen neljän vuoden opiskelusuunnitelman, ehkä mä vielä selviän lukiosta hengissä.



Olen suunnitellut hautajaisiani.

Herätessäni tänään aamulla, mieleni oli yhtä harmaa kuin taivaan peittäneet pilvetkin. Halusin itkeä, mutta olin liian väsynyt. Aamutoimet hoituivat yhtä nopeasti kuin elokuvien hidastukset. Pukiessani jalkaani skinny jeans mallisia farkkujani näin kuvajaiseni vitriinikaapin heijastavasta pinnasta. Purskahdin itkuun, mutten kyennyt itkemään, en saanut henkeä. Haukoin henkeä kuin maljakostaan pois viskattu kultakala. Lopulta rauhotuin ja istuin sohvalle, vihaamaan itseäni ja kammottavaa kehoani. Kuluneen viikon ajan päiväni ovat alkaneet tuon kaavan mukaan, lukuunottamatta tätä aamua. Kävin koululla kaksi kertaa koko viikon aikana, mutta tunneilla kävin vain kerran ja sekin oli perjantaina. Maanantaina ja torstaina voin pahoin, enkä oikeasti kyennyt menemään kouluun, tiistaina olin tutustumassa yliopistoon - lähinnä välttääkseni koulun - ja keskiviikkona oli taksvärkki, siivosin kotona ja kävin kaupungilla ostoksilla. Otteeni arjesta lipsuu taas ja pelkään tämän viikon aloittavan taas kamalan syöksykierteen, joka tuhoaa taas koko jaksoni. Mun koulunkäyntini on ihan kuralla, tiedän sen sanomattakin, mutta mitä mun pitäisi tehdä kun en vain tunnu löytävän voimavaroja mistään kaiken tämän ylläpitämiseen.

Olen hissukseen työstänyt suunnitelmia tulevaisuutta varten, sellaista tulevaisuutta jossa olen elossa. Ajattelen kuolemaa edelleen päivittäin, toisinaan mietin millaiset hautajaiset haluaisin ja mitä kissoilleni tapahtuisi, jos kuolisin. Ja toki käyn läpi kaikkia mahdollisia skenaarioita omasta kuolemastani. Mutta tästä huolimatta olen saanut kasaan jonkinlaisen suunnitelman, mutta sekin on hatara, sillä koko jatko-opiskelu suunnitelma on riippuvainen toisen ihmisen läsnäolosta. Eikä mun mielestä mikään tulevaisuuden suunnitelma ole kovin vahvalla pohjalla, jos se riippuu toisesta ihmisestä. Koska ihmissuhteet on mitä on ja ne muuttuu kokoajan, ja mua hiukan ehkä pelottaakin sellainen, että mun tulevaisuus riippuu toisesta ihmisestä, mutta toisaaltaan myös tiedän, ettei musta välttämättä olisi toteuttamaan niin suurta suunnitelmaa - omaa unelmaani - ellei joku olisi mukana mun matkallani. Olen heikko.

Jokunen viikko sitten en löytänyt yhtäkään terääni, joten rikoin yhden sheiverin saadakseni terän jostain ja no, se terä oli terävämpi kuin oletin. Ja no, olin juonut muutaman kaljan ennen kuin menin saunaan ja viilsin puolivahingossa käsivarteeni neljä syvää viiltoa, lisäksi reiteen kaksi syvää viiltoa. Se veren määrä oli yllättävän suuri. Tai siis, en olisi ikinä uskonut, että kuusi viiltoa voisi vuotaa niin paljon. Nyt mulla on kuitenkin kuusi arpea. Neljä käsivarressa, lähellä rannetta, enkä tiedä miten saan ne pysymään piilossa, varsinkin kun kesä on tulossa, eikä villapaitoja voi pitää enää pitkään. Ahdistaa.

Ajatukset harhailevat ja itkettää. Keskittymiskyvyn kanssa mulla on ollut todella paljon ongelmia viime aikoina. Yritän tehdä jotain, mutta se vain jää kesken. Vaikka tekisin jotain kivaa, esim vaikka maalaan, niin ei siitäkään tule oikein mitään. Saatan pystyä keskittymään toisinaan pitkäänkin, mutta jos huomioni herpaantuu hetkeksikin johonkin muuhun, vaikka puhelin soi, niin sen jälkeen en vain kykene enää jatkamaan kun ajatukset harhailevat jossain aivan muualla. Se häiritsee tosi paljon, koska en saa mitään valmiiksi. Vaikka kuinka haluaisin saada muutamat maalaukseni valmiiksi en vain saa. Haluaisin lukea useampia kirjoja, mutta keskittymiskykyni ei riitä siihenkään. Tällä hetkellä katson vain telkkaria, nukun ja ahmin ruokaa. Keskiviikkona söin vahingossa pellillisen ranskalaisia. Tulin kotiin kaupungilta, olin syönyt kaupungilla, mutta kotona huomasin uunipellillisen hieman jäähtyneitä ranskalaisia. No, ajattelin että maistan muutaman ja menen sitten suihkuun. Hetkeä myöhemmin tajusin, että pellillä on enää kymmenkunta ranskalaista ja että suuni on täynnä kuin maaoravalla. Sen tajuaminen ahdisti todella paljon. Vihaan itseäni.

Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

Tahdon kuolla.

In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.