Kaikki kaatuu jälleen. Epäonnistun jälleen kerran. Kai tätä voisi verrata palloon, joka heitetään ilmaan. Se saa maistaa vapautta ja tuntea olonsa taivaankannella kiitäväksi linnuksi. Mutta kaikki mikä menee ylös, tulee myös alas. Samalla tavalla kuin painovoima lakeineen tuo tuon pallon alas, minä epäonnistun yhä uudelleen ja uudelleen.

Keskiviikko aamuna vaa'alla jälleen pienempi numero. Mutta silti jotenkin koko päivä meni mönkään. Tulin liian aikaisin kotiin, ruuan keskelle. Annoin periksi ja ahmin ruokaa kaksin käsin. Itketti. Epäonnistuin.

Tänään aamulla kun menin vaa'alle, oli numero noussut taas. Ei niin ylös kuin pelkäsin, mutta noussut kuitenkin. Ahdistaa. Tänään oli myös se koululääkäri. Ahdisti ja itketti ja melkein jätin menemättä. Selvisin kuitenkin hengissä; kävin vaa'alla, kerroin pahasta olostani, eikä kukaan nähnyt pahimpia arpiani. Kaikkein pahinta oli odotushuoneessa istuminen ja odottaminen. Kädet tärisivät järkyttävästi ja meinasin oksentaa. Selvisin kuitenkin hengissä.

Nyt mun pitäisi pistää sähköpostia johonkin paikkaan, jonne pääsisin jonkun psykologin kanssa jutustelemaan. Ahdistaa. En tiedä pystynkö siihen. Tai siis mä todella haluaisin jotain apua, en jaksa enää, mutta ahdistavaa, kun täytyy itse lähettää sähköpostia. Voisin kuulemma soittaakkin, mutta se ahdistaisi vielä enemmän, joten tyydyn sähköpostiin. Jos siis saan aikaseksi sen lähettämisen.

Ensi kuussa alkaa kasvisruokavalio. Ajattelin nyt kuukauden kokeilla, miltä tuntuu elää ilman lihaa, koska vaikka mä tykkään lihasta, niin jotenkin mua ahdistaa ajatus siitä, että se mitä mä syön on joskus hengittänyt, juoksennellut jossain tai uinut meressä. Joten tervetuloa kasvis-marraskuu! Lisäksi tietty toivon, että tuo kasvisruokavalio sais mun painon putoomaan "terveellisesti". Tai siis niin, ei mua oikeestaan tavallaan kiinnosta miten se mun paino putoo, kunhan se putoo. Mutta kun ihmiset mun ympärillä vaikuttavat olevan kovinkin kiinnostuneita mun syömisistäni, niin kokeillaan nyt jotain "terveellisempää" vaihtoehtoa. Ahdistaa se, että joudun syömään, mutta ainakin voin huokaista helpotuksesta, kun lautasella ei ole ketään. Nyt vain toivotaan parasta, pelätään pahinta ja paiskitaan töitä. Mä olen vielä joskus kevyt kuin höyhen, laiha ja kaunis.

En muista milloin viimeksi olisin vajonnut näin alas. Pimeys kietoo kätensä ympärilleni ja sulkee halaukseensa. Tuo halaus täyttää minut kivulla. En kykene katsomaan itseäni peilistä inhoamatta sitä mitä näen. En kykene ajattelemaan tulevaisuuttani ilman, että purskahdan itkuun, kun kaikki näyttää niin toivottomalta. En kykene mihinkään.

Koko tämän päivän mua on ahdistanut ja itkettänyt. Hengailin koulun jälkeen kavereiden kanssa. Tuona aikana kävin kaksi kertaa vessassa itkemässä, kun mikään ei vain toiminut ja kaikki oli huonosti. Ekalla kerralla sain kasattua itseni ja palasin nopeasti kavereideni luo, tuskin nuo edes huomasivat minun olleen poissa. Toisella kerralla kaikki menikin sitten mönkään, kun oltiin kaverin kotona ja purskahdin itkuun kun piti käydä vessassa. Kaverit huomasivat ja yksi tuli vielä lohduttamaankin. Ei, ei, ei, EI! Ei noin saa tehdä, ei kavereiden kotona saa itkeä vessassa! Omassa kodissa joo, mutta ei kaverin luona. Helvetin helvetti, miksi musta tuntuu että nyt viimeistään kaikki ajattelee, että oon kauhee huomiohuora. Vaikka jos totta puhutaan, niin huomio on ihan vihoviimeinen asia, jota mä tässä mun tilanteessa kaipaan.

Vaikka tämä päivä onkin muuten mennyt aivan perseelleen, on yksi asia josta olen iloinen - jos nyt siis voin käyttää tuota sanaa, en oikein enää tiedä mitä ilo on.. Vaa'an näyttämä numero oli pienempi kuin yli vuoteen! Se sai minut aamulla hymyilemään. Lisäksi tänään olen syönyt pelkästään yhden Lämmin kuppi-keiton ja juonut sokerittomia litkuja, eli pepsi maxia ja red bullia. Myös jonkun verran kahvia ja teetä on tullut hörpittyä. Kaloreita on kertynyt vain 215, ja tunnen melkein ylpeyttä, kun olen osannut kieltäytyä ruuasta. Pariin kertaan oli lähellä etten marssinut kauppaan ostamaan mikropizzaa ja croisantteja, koska oli niin paha olla ja no, mä syön tosi usein suruuni. Pahaan oloon syöminen onkin yks niistä syistä, miksi olen näin lihava.

Olen aivan puhki ja mahani murisee, vaatien ruokaa. Sitä en kuitenkaan aijo sille antaa, koska tämän aamuinen vaa'an numero valaa minuun toivoa siitä, että minäkin olen vielä joskus kevyt kuin keijukainen. Juon kupillisen vihreää teetä ja menen sitten nukkumaan. Josko huominenkin aamu toisi mukanaan rohkaisevan vaa'an numeron.

Itkettää itkettää itkettää. Varjo hiipii luokseni ja kietoo syleilyynsä kuin kuristajakäärme. En saa henkeä. Ahdistaa. Varjo väijyy minua jatkuvasti, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Se seuraa minua kaikkialle, eikä mistään taaskaan tule yhtään mitään. Tahtoisin vain jäädä kotiin, omaan sänkyyn, ja piilotella maailmalta peitton alla, katsellen Netflixiä tai seikkaillen unien epätodellisessa maailmassa. Miksi kaiken täytyy taas olla näin helvetin vaikeaa? Miksen voi olla normaali ja onnellinen niin kuin muut?

Torstaina mulla on aika koululääkärille terveystarkastukseen. Se ahdistaa monesta syystä aivan helvetisti. Ensinnäkin, tarkastuksen yhteydessä palautetaan sellainen kyselylappu, jossa on kysymyksiä vaikka ja mistä, myös ruokailuun ja mielenterveyteen liittyen. Olen vastannut siihen lähes täysin rehellisesti. En aivan, mutta lähes. Ahdistaa.

Lisäksi terveystarkastukseen kuuluu punnitus ja se jos mikä mua ahdistaa. En tahdo nähdä sitä lukua, koska tiedän sen olevan aivan helvetisti liikaa. Tuon tulevan punnituksen takia olen vähentänyt syömisiäni. Tänään olen syönyt puolikkaan pakastepinaattikeiton ja vähän raejuustoa. Olen juonut kahvia ja pepsi maxia ja juon vielä yhden kupin teetä ennen kuin menen nukkumaan. Kaloreita on tämän päivän aikana kertynyt 346, ja olen siitä melkein ylpeä. Huomenna olisi tarkoitus syödä n. 200kcal ja keskiviikkona paasto. Torstaina en aijo syödä, ennen kuin olen terveystarkastuksessa käynyt ja senkin jälkeen mahdollisimman vähän, jos vaikka tämän pakon edessä saisin itseni kasaan ja saisin painon putoamaan.

Arvet on myös yksi syy, miksi mua ahdistaa mennä sinne terveystarkastukseen. En vaan halua, että yhtään kukaan näkee mun arpiani.

Tahtoisin vain jäädä kotiin ja itkeä, mutten voi olla poissa koulusta. Haluan olla hyvä, saada hyviä numeroita. Ja sitä paitsi, jos jään kotiin makaamaan tulen kuitenkin syöneeksi kaikki kaapit tyhjiksi, mutta koulussa sitä vaaraa ei ole, koska kouluruoka on pahaa. Automaattien olemassaolo pelottaa, mutta niistä selviää sillä, että ei kanna käteistä mukana tai tuhlaa rahat kahviin ja pepsi maxiin. Mä aijon laihtua ja saada hyviä numeroita koulusta, ei se voi oikeasti niin vaikeaa olla. Kiellän itseäni ajattelemasta sen olevan vaikeaa. Mä tahdon olla laiha. Mä tahdon olla kaunis. Kevyt kuin höyhen. Leijailla lumipeitteen päällä jättämättä jälkiä. Laiha.

Yön hiljaisuudessa pehmeä usva kietoo minut sisäänsä ja saa kaiken hyvän jälleen katoamaan. Otteeni todellisuudesta lipsuu. Kääriydyn syvemmälle usvaan, jonka sisällä ei ole muuta kuin minä ja varjoni. Usva piilottaa todellisuuden minulta, mutta se tuntuu lähes hyvältä. Usva luo seinän minun ja muiden ihmisten väliin, olen turvassa. Mutta samalla se vaikeuttaa arkeani.

Haluaisin osata olla onnellinen, mutta suru on niin tuttu ja turvallinen tunne. Tunnen oloni orvoksi ja alastomaksi ilman varjoani. Vaikka varjo saa minut vajoamaan jonnekin syvään kuiluun ja kieriskelemään säälittävästi itsesäälissä, vaikka se saa minut vihaamaan itseäni, se on silti tuttu ja turvallinen. Olen elänyt sen kanssa niin kauan, etten tiedä osaanko elää enää ilman. Varjo on tuttu ja turvallinen, eikä se koskaan ole lähtenyt luotani. Se on ainoa, joka on pysynyt luonani kaikesta huolimatta. Varjon läsnäolo on jollain kierolla tavalla koukuttavaa.

Vaa'asta on tullut jälleen läheinen ystäväni ja pahin viholliseni. Joka aamu käyn vaa'alla, ja se joko pelastaa päiväni tai saa päiväni muuttumaan helvetiksi. Paino heitellyt viime aikoina jonkun verran, mutta se on käväissyt alempana kuin aiemmin kertaakaan tänä vuonna. Olin ylpeä itsestäni. Painan vielä aivan liikaa, että uskaltaisin puhua numeroista, mutta ehkä senkin aika sitten joskus tulee.

Syömiseni ovat jotenkin ihmeellisesti vähentyneet, vaikka en ole tehnyt tietoista päätöstä niiden vähentämisestä. Kuukausi sitten lopetin punaisen lihan syömisen ja se muutos pelkästään sai painoni putoamaan yli kilon, ilman treenaamista tai mitään muuta. Jotenkin, kun jätti punaisen lihan pois, niin aina voi kouluruokailussakin vedota siihen "En mä voi tota syödä, siinä on punaista lihaa", eikä kotonakaan välttämättä joka päivälle ole mua varten ostettu kanaa. Silloin väitän syöneeni koulussa ja saatan helposti elää päivän tai pari muutamalla leipä viipaleella ja rahkalla. Nyt kun vielä saisin perseeni ylös ja pääsisin salille, niin voisin oikeasti olla edes hetken itsestäni ylpeä. Niin ja sitten laihtuisin ja olisin joskus ehkä vihdoin kaunis (ja jos vaikka sattuisin tanssimaan vanhat, niin en näyttäisi mursulta mekossa).

Happiness never lasts

Ihmiset ympärilläni naureskelevat, hymyilevät ja hengittävät sillä aikaa kun minusta tuntuu että hukun, vaikka vettä ei ole lähimainkaan. Aika liitää siivillä ja mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin aivan kaikki muuttuu.

Viikonloppuna totuus iski päin kasvojani. Siitä on jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tapasin varjoni ensimmäistä kertaa ja vaivuin pimeyden pauloihin. Kolme vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran terään. Miten asiat ovat kolmessa vuodessa muuttuneet niin paljon, mutta silti kaikki on niin samanlaista. Luin vanhoja blogipostauksiani vanhoista blogeistani. On todella vaikeaa sisäistää sitä, että ne ovat minun itseni kirjoittamia, vaikka ne edelleenkin osin kuvaavat täysin sitä tunnetta joka minut nykyisin valtaa. Jotenkin se tunne on nykyisin vain paljon vahvempi. Lisäksi se tunne on pysyvyydeltään hieman häilyväinen. Varjoni tulee ja menee miten haluaa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.

On päiviä - lähes tulkoon jopa viikkoja - jolloin varjosta ei näy jälkeäkään. Näinä päivinä usein ajattelen, että "Mikä ihmeen masennus?" Nämä päivät saavat minut odottamaan tulevaisuutta, uhkumaan tarmoa ja päättämään asioita. Olen vapautunut ja pystyn toimimaan. Hymyilen aidosti.

Sitten ovat nuo viikot, jolloin varjo hiipii hiljaa luokseni ja huomaamattani valtaa koko mieleni. Jo sängystä ylös nouseminen itkettää. Koko talon ulkopuolinen maailma tuntuu väärältä, tuntuu etten kuulu sinne. Varjo saa minut tuntemaan oloni vihatuksi ja typeräksi. Aidot hymyt katoavat ja haluaisin vain itkeä. Varjon läsnäolo vaikuttaa kaikkeen mitä teen. En osaa tehdä mitään oikein silloin, kun varjo kyläilee luonani. Epäonnistun aivan kaikessa, mitä ikinä sitten yritänkin.

Tällä hetkellä varjo majailee jälleen luonani. Itkettää jatkuvasti ja koulussa ihmisten ympäröimänä olo on kuin hukkuvalla. En vain jaksaisi enää. Hetken aikaa sitten oli parempi olla, mutta nyt kun tajusin kolmen vuoden kuluneen nopeasti, varjo hyökkäsi kimppuuni kun huomasi tilaisuutensa tulleen. En tiedä mitä teen. Olen niin eksyksissä tämän pienen mieleni kanssa. Tahtoisin hakea apua, mutta en halua. Haluan vain lopettaa syömisen ja laihtua, mutta samalla haluaisin oppia pitämään itsestäni omana itsenäni. Kaikki tuntuu niin kovin vaikealta ja ristiriitaiselta.