Itkettää itkettää itkettää. Varjo hiipii luokseni ja kietoo syleilyynsä kuin kuristajakäärme. En saa henkeä. Ahdistaa. Varjo väijyy minua jatkuvasti, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Se seuraa minua kaikkialle, eikä mistään taaskaan tule yhtään mitään. Tahtoisin vain jäädä kotiin, omaan sänkyyn, ja piilotella maailmalta peitton alla, katsellen Netflixiä tai seikkaillen unien epätodellisessa maailmassa. Miksi kaiken täytyy taas olla näin helvetin vaikeaa? Miksen voi olla normaali ja onnellinen niin kuin muut?

Torstaina mulla on aika koululääkärille terveystarkastukseen. Se ahdistaa monesta syystä aivan helvetisti. Ensinnäkin, tarkastuksen yhteydessä palautetaan sellainen kyselylappu, jossa on kysymyksiä vaikka ja mistä, myös ruokailuun ja mielenterveyteen liittyen. Olen vastannut siihen lähes täysin rehellisesti. En aivan, mutta lähes. Ahdistaa.

Lisäksi terveystarkastukseen kuuluu punnitus ja se jos mikä mua ahdistaa. En tahdo nähdä sitä lukua, koska tiedän sen olevan aivan helvetisti liikaa. Tuon tulevan punnituksen takia olen vähentänyt syömisiäni. Tänään olen syönyt puolikkaan pakastepinaattikeiton ja vähän raejuustoa. Olen juonut kahvia ja pepsi maxia ja juon vielä yhden kupin teetä ennen kuin menen nukkumaan. Kaloreita on tämän päivän aikana kertynyt 346, ja olen siitä melkein ylpeä. Huomenna olisi tarkoitus syödä n. 200kcal ja keskiviikkona paasto. Torstaina en aijo syödä, ennen kuin olen terveystarkastuksessa käynyt ja senkin jälkeen mahdollisimman vähän, jos vaikka tämän pakon edessä saisin itseni kasaan ja saisin painon putoamaan.

Arvet on myös yksi syy, miksi mua ahdistaa mennä sinne terveystarkastukseen. En vaan halua, että yhtään kukaan näkee mun arpiani.

Tahtoisin vain jäädä kotiin ja itkeä, mutten voi olla poissa koulusta. Haluan olla hyvä, saada hyviä numeroita. Ja sitä paitsi, jos jään kotiin makaamaan tulen kuitenkin syöneeksi kaikki kaapit tyhjiksi, mutta koulussa sitä vaaraa ei ole, koska kouluruoka on pahaa. Automaattien olemassaolo pelottaa, mutta niistä selviää sillä, että ei kanna käteistä mukana tai tuhlaa rahat kahviin ja pepsi maxiin. Mä aijon laihtua ja saada hyviä numeroita koulusta, ei se voi oikeasti niin vaikeaa olla. Kiellän itseäni ajattelemasta sen olevan vaikeaa. Mä tahdon olla laiha. Mä tahdon olla kaunis. Kevyt kuin höyhen. Leijailla lumipeitteen päällä jättämättä jälkiä. Laiha.

Yön hiljaisuudessa pehmeä usva kietoo minut sisäänsä ja saa kaiken hyvän jälleen katoamaan. Otteeni todellisuudesta lipsuu. Kääriydyn syvemmälle usvaan, jonka sisällä ei ole muuta kuin minä ja varjoni. Usva piilottaa todellisuuden minulta, mutta se tuntuu lähes hyvältä. Usva luo seinän minun ja muiden ihmisten väliin, olen turvassa. Mutta samalla se vaikeuttaa arkeani.

Haluaisin osata olla onnellinen, mutta suru on niin tuttu ja turvallinen tunne. Tunnen oloni orvoksi ja alastomaksi ilman varjoani. Vaikka varjo saa minut vajoamaan jonnekin syvään kuiluun ja kieriskelemään säälittävästi itsesäälissä, vaikka se saa minut vihaamaan itseäni, se on silti tuttu ja turvallinen. Olen elänyt sen kanssa niin kauan, etten tiedä osaanko elää enää ilman. Varjo on tuttu ja turvallinen, eikä se koskaan ole lähtenyt luotani. Se on ainoa, joka on pysynyt luonani kaikesta huolimatta. Varjon läsnäolo on jollain kierolla tavalla koukuttavaa.

Vaa'asta on tullut jälleen läheinen ystäväni ja pahin viholliseni. Joka aamu käyn vaa'alla, ja se joko pelastaa päiväni tai saa päiväni muuttumaan helvetiksi. Paino heitellyt viime aikoina jonkun verran, mutta se on käväissyt alempana kuin aiemmin kertaakaan tänä vuonna. Olin ylpeä itsestäni. Painan vielä aivan liikaa, että uskaltaisin puhua numeroista, mutta ehkä senkin aika sitten joskus tulee.

Syömiseni ovat jotenkin ihmeellisesti vähentyneet, vaikka en ole tehnyt tietoista päätöstä niiden vähentämisestä. Kuukausi sitten lopetin punaisen lihan syömisen ja se muutos pelkästään sai painoni putoamaan yli kilon, ilman treenaamista tai mitään muuta. Jotenkin, kun jätti punaisen lihan pois, niin aina voi kouluruokailussakin vedota siihen "En mä voi tota syödä, siinä on punaista lihaa", eikä kotonakaan välttämättä joka päivälle ole mua varten ostettu kanaa. Silloin väitän syöneeni koulussa ja saatan helposti elää päivän tai pari muutamalla leipä viipaleella ja rahkalla. Nyt kun vielä saisin perseeni ylös ja pääsisin salille, niin voisin oikeasti olla edes hetken itsestäni ylpeä. Niin ja sitten laihtuisin ja olisin joskus ehkä vihdoin kaunis (ja jos vaikka sattuisin tanssimaan vanhat, niin en näyttäisi mursulta mekossa).

Happiness never lasts

Ihmiset ympärilläni naureskelevat, hymyilevät ja hengittävät sillä aikaa kun minusta tuntuu että hukun, vaikka vettä ei ole lähimainkaan. Aika liitää siivillä ja mikään ei tunnu muuttuvan, mutta kuitenkin aivan kaikki muuttuu.

Viikonloppuna totuus iski päin kasvojani. Siitä on jo kolme vuotta. Kolme vuotta sitten tapasin varjoni ensimmäistä kertaa ja vaivuin pimeyden pauloihin. Kolme vuotta sitten tartuin ensimmäisen kerran terään. Miten asiat ovat kolmessa vuodessa muuttuneet niin paljon, mutta silti kaikki on niin samanlaista. Luin vanhoja blogipostauksiani vanhoista blogeistani. On todella vaikeaa sisäistää sitä, että ne ovat minun itseni kirjoittamia, vaikka ne edelleenkin osin kuvaavat täysin sitä tunnetta joka minut nykyisin valtaa. Jotenkin se tunne on nykyisin vain paljon vahvempi. Lisäksi se tunne on pysyvyydeltään hieman häilyväinen. Varjoni tulee ja menee miten haluaa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista.

On päiviä - lähes tulkoon jopa viikkoja - jolloin varjosta ei näy jälkeäkään. Näinä päivinä usein ajattelen, että "Mikä ihmeen masennus?" Nämä päivät saavat minut odottamaan tulevaisuutta, uhkumaan tarmoa ja päättämään asioita. Olen vapautunut ja pystyn toimimaan. Hymyilen aidosti.

Sitten ovat nuo viikot, jolloin varjo hiipii hiljaa luokseni ja huomaamattani valtaa koko mieleni. Jo sängystä ylös nouseminen itkettää. Koko talon ulkopuolinen maailma tuntuu väärältä, tuntuu etten kuulu sinne. Varjo saa minut tuntemaan oloni vihatuksi ja typeräksi. Aidot hymyt katoavat ja haluaisin vain itkeä. Varjon läsnäolo vaikuttaa kaikkeen mitä teen. En osaa tehdä mitään oikein silloin, kun varjo kyläilee luonani. Epäonnistun aivan kaikessa, mitä ikinä sitten yritänkin.

Tällä hetkellä varjo majailee jälleen luonani. Itkettää jatkuvasti ja koulussa ihmisten ympäröimänä olo on kuin hukkuvalla. En vain jaksaisi enää. Hetken aikaa sitten oli parempi olla, mutta nyt kun tajusin kolmen vuoden kuluneen nopeasti, varjo hyökkäsi kimppuuni kun huomasi tilaisuutensa tulleen. En tiedä mitä teen. Olen niin eksyksissä tämän pienen mieleni kanssa. Tahtoisin hakea apua, mutta en halua. Haluan vain lopettaa syömisen ja laihtua, mutta samalla haluaisin oppia pitämään itsestäni omana itsenäni. Kaikki tuntuu niin kovin vaikealta ja ristiriitaiselta.

Seison yksin pimeydessä, näkemättä eteeni. Pimeydestä ilmestyy tuhansittain käsiä, jotka tarttuvat minuun kiinni ja repivät jokainen eri suuntaan. Tuhannet äänet huutavat niin lujaa että korviini sattuu. Kädet satuttavat, kun ne repivät voimakkaasti, jokainen käsi haluaa jotain. Kädet, huudot ja pimeys katoavat, mutta kipu jää. Silti tuntuu, että minua revitään tuhansiin suuntiin. Korviini sattuu, vaikka hiljaisuus on korvia huumaava. En tiedä mitä teen.

Ahdistaa. Mä en kestä. En osaa. En pysty. Mulla on koulun takia todella paljon paineita. Vaikka mua ei kiinnostaisi käydä siellä, niin silti haluaisin olla hyvä. Varsinkin niissä muutamissa aineissa joista oikeasti pidän. Mutta joka kerta kun astun koulun ovista sisään, mua alkaa ahdistaa ihan jumalattomasti. Mua ahdistaa kävellä niillä käytävillä, mua ahdistaa istua ihmisten täyttämissä luokissa, mua ahdistaa olla olemassa aina kun olen koulussa. Haluaisin olla hyvä, mutta siihen vaadittaan niin paljon. Läksyjä en useinkaan tee, koska en jaksa. Koulussa käynti jo yksistään on niin uuvuttavaa, etten nykyään monestikaan jaksa tehdä koulun jälkeen muuta kuin maata kotona sohvalla tai sängyssä, kirjan tai tv-ohjelman parissa. En uskalla viitata tunneilla, koska pelkään vastaavani väärin. Ihan tosissani pelkään sitä, ala-asteelta kun ei kovin lämpöisiä muistoja kyseistä asiasta jäänyt. Lisäksi kaikki essee-tyyppiset projektit ei oikein sovi mulle. Vaikka osaan kirjoittaa kohtalaisen hyvin, en ikinä saa aloitettua. Niiden kirjoittaminen jää aina viimeiseen iltaan, enkä koskaan ole tyytyväinen niihin kun palautan niitä. Huonosti tehtyjen töiden palauttaminen ahdistaa.

En ole hyvä sietämään stressiä tai paineita. Mua alkaa ahdistamaan todella paljon jo pelkästään koulun koeviikon takia. Viime aikoina mulla on ollut todella paljon stressiä, varsinkin koulun osalta. Biologiassa meidän piti tehdä portfolio, johon piti kirjoittaa vähintään kolme esseetä. Tajusin viime perjantaina, viisi päivää ennen palautuspäivää, etten ollut edes alottanut. Koko perjantain stressasin sitä ja kaikki menikin päin helvettiä. Lisäksi meillä oli vähän aikaa sitten musikaalin koe-esiintymiset. Ja kaiken lisäksi, on ollut kaiken näköisiä paineta kotona.

Olen kiukutellut kuin mikäkin kakara tässä viime aikoina ja tunnen itseni idiootiksi. Olen tehnyt ja sanonut niin paljon kaikkea sellaista mitä en haluaisi. Mua ahdistaa. Otteeni lipsuu ja kaikki mitä olen saanut rakennettua raunioituu jälleen. Aivan kaikki. Olen niin hukassa enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Vuosi sitten olin samanlaisessa pisteessä kuin nyt. Tällä kertaa tosin hieman eri syistä.

Olen säälittävä itsesäälissä kieriskelevä luuseri. Miksen voi olla niinkuin muutkin? Onnellinen. En enää edes muista miltä onni oikeasti tuntuu. Tahdon vain saada siivet selkääni ja lentää kauas pois. Tahdon kuolla. Olen niin surullinen. Viime päivät olen vain maannut kotona ja itkenyt. En vain jaksaisi enää taistella pimeyttä vastaan. Se tuntuu niin turhalta. Muhun sattuu niin paljon, etten jaksaisi enää edes nousta sängystä. Mutta on pakko. On pakko mennä kouluun ja yrittää hymyillä.

Ketään ei kiinnosta, jos olen masentunut tai haluan kuolla, joten miksi vaivata ketään kertomalla huonosta olostani, kun helpomalla pääsen kun hymyilen ja sanon että kaikki on hyvin.

Mä voin pahoin. Mua oksettaa koko mun olemus ja mun heikkous. Olin melkein jo ylpeä itsestäni, kun vaa'alla huomasin, että olen laihtunut 5 kiloa heinäkuun alun jälkeen. Syömiset jäivät vähemälle, enkä herkkujakaan syönyt lainkaan. Mutta tänään. Tänään kaikki on mennyt täysillä päin helvettiä. Aamu vaikutti lupaavalta, mutta sitten lintsasin koulusta viimeiseltä tunnilta ja menin kauppaan. Ostin järkyttävän kasan kaikkea makeaa ja kun pääsin kotiin, söin lähes kaiken mitä ostin. Surkeiden oksentamis yrityksien jälkeen söin lisää ja lisää ja lisää. Nyt maha on turvonnut kuin joku ilmalaiva ja tahtoisin vain puhkaista sen. Vihaan itseäni.

Viime päivinä mua on ahdistanut tosi paljon ja mulla on ollut kanssa tosi melankolinen olo. Ei enää edes kiinosta esittää iloista. Tahtoisin vain pois. Kaikki asiat vituttaa ja haluaisin luovuttaa. En jaksa.

Mulla on todella huono omatunto kaikesta tästä mun pahoinvoinnista ja ahdistuksesta, koska mun koirani - yksi niistä harvoista syistä miksi oon edelleen täällä - on hoidossa mulla kaksi viikkoa. Koirat on todella ihmeellisiä otuksia. Oon huomannut että tuo huomaa milloin mulla on paha olla. Ja jotenkin kun tuo iso ryökäle hyppää sängylle viereen ja painaa päänsä mun syliin, niin tuntuu että elämällä on tarkoitus, että kaikki tulee vielä joskus olemaan hyvin. Mun on niin paljon helpompi olla sillon kun tuo otus on mun vierellä.

Ja pimeys laskeutuu jälleen. Se kietoutuu ympärilleni, niin kuin monesti ennen. Ahdistus hyppää matkaan mukaan kulman takaa, eikä sekään suostu jättämään minua rauhaan. Näiden kahden lisäksi matkaani lähtee varjostamaan joku. Varjo, joka seuraa minua kaikkialle, kuiskii korvaani asioita. Eivät ne totta kai ole, mutta tuo varjo saa minut uskomaan niihin. Se saa minut vainoharhaiseksi.

Seison taas koulun käytävällä, rykelmässä, joka sisältää niin monia ystäviäni. Joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauravat. Minäkin yritän. En usko olevani kovin vakuuttava kun puhutaan onnellisen ja iloisen esittämisestä. Seisoessani siinä käytävällä ihmisten keskellä, ahdistus hiipii luokseni. Olo on kuin hukkuvalla.

En pysty katsomaan itseäni peilistä. En vain pysty. Sen kuvajaisen näkeminen saa mut voimaan pahoin. Mä vihaan itseäni. vihaan vihaan vihaan vihaan. Miksi mä en voi olla kaunis niin kuin muut? Miksi mä olen ruma, lihava ja säälittävä. En kyllä yhtään ihmettele että suurin osa ihmisistä vihaa mua kun olen tällänen. Ruma, lihava ja säälittävä. Tahtoisin vaan kadota. Kuolla. Lakata olemasta. Jotain.

Tyhjyys täyttää minut. Turruttaa ja sumentaa kaiken. Hetken hyvät olot ovat kadonneet. En osaa enää itkeä. En tunne mitään. En mitään muuta kuin syvää vihaa kehoani ja peilikuvaani kohtaan. viilto toinen kolmas. Olen aina vältellyt käsivarsiin viiltämistä, mutta sunnuntaina en mahtanut itselleni enää mitään. Join viimeiset viinat joita kaapistani löysin. Seurauksena 12 viiltoa. Osa niistä oli pelottavan syviä, mutta eivät nekään olleet edes syviä.

Sekavaa. Olen pahoillani. Oon lykännyt tämän postauksen tekemistä vaikka ja kuinka paljon ja inspiraatio iski pahimman väsymyksen aikaan. Minä menen nyt nukkumaan, koittakaa elää hyvä elämä. Hyvää yötä ja huomiseen!

Someday you'll be better off on your own so just let me go

 
Kylpyhuone täyttyy tulikuuman veden höyrystä. Istun lattialla, hiljaa nyyhkyttäen ja annan veden polttella kun se valuu kuvottavaa kehoani pitkin. Terävät kynnet tanssivat kuumasta vedestä punoittavalla iholla. Vihaiset nyrkit hakkaavat jalkoja. Epäonnistumisen kamottava tunne, sekä viha itseäni kohtaan saivat taas vallan. Ja kun yön pimetessä käperryn sänkyyni piiloon tätä maailmaa, nukahdan täynnä jälkiä kamppailusta. Sota on käynnissä, enkä tiedä kuka voittaa.

Vihaan itseäni niin paljon että voisin oksentaa joka kerta kun näen oman peilikuvani. Katselin kuvia puolentoista vuoden takaa, niiltä ajoilta kun olin laihimmillani - 15 kiloa sitten. Niiden kuvien katsominen saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Ne saavat minut vihaamaan itseäni, koska annoin itseni lihota takaisin muodottomaksi palloksi. Ne saavat minut täyttymään toivosta, sillä voinhan tehdä sen uudestaan. Haluan kuolla, koska en pystynyt pitämään painoani normaaleissa rajoissa. Haluan elää ja kokea sen onnistumisen uudelleen, tällä kertaa pysyvästi.

Koko lomani olen viettänyt ollen huolissani veljestäni. Olen koko ajan pelännyt, ettei sillä ole kavereita, että sitä kiusataan koulussa. Mutta tänään tajusin, että veljeni on viettänyt enemmän aikaa kavereidensa kanssa loman aikana kuin minä. Minä olen lähinnä maannut kotona sängyssä, kun veljeni on ollut ulkona tekemässä vaikka ja mitä. Olen melkein kateellinen veljelleni. Mutta vain melkein, koska ei mulla olisi henkisesti voimia olla noin aktiivisesti kavereiden kanssa. Tahdon vain olla kotona, maata sängyssäja katsella telkkaria.

Ryhdyin pohtimaan jälleen kerran, että mitä helvettiä mä elämälläni meinaan tulevaisuudessa tehdä - olettaen että selviän lukiosta. Tahtoisin muuttaa vuodeksi ulkomaille, luultavasti Lontooseen tai ehkä jopa Japaniin. Ajattelin, että jos viettäisin vuoden ulkomailla saisin uutta perspektiiviä koko tähän elämä-hommaan ja ehkä saisin jonkinlaisen suunnan elämälleni. Jotenkin koko karataan ulkomaille vuodeksi-tyylinen tempaus kuullostaa sellaiselta jonka voisin ehkä jopa oikeasti tehdä. Ja ilmeisesti yksi kaverini on muuttamassa Lontooseen lukion jälkeen ainakin vuodeksi, niin jos lähtisin en olisi yksin. Tätä täytyy harkita.