And the shadow of the day, will embrace the world in grey, and the sun will set for you

Ote todellisuudesta lipsuu. Oon kohta viikon maannut sängyssä, tekemättä mitään. Olen nukkunut melkein viikon - ja katsellut tv:tä - ja silti mua väsyttää. Mä oon todella väsynyt ja raja unien ja todellisuuden välillä on hento. Unet sekottuvat todellisuuteen, enkä osaa varmasti enää sanoa mitä olen tehnyt ja mistä olen vain nähnyt unta.

Tuntuu, että olen sekoamassa lopullisesti. Oma mieleni on aina pelottanut mua, sen pimeimpiin kolkkiin en ole koskaan uskaltanut edes kurkistaa. Tän kahden viikon lomailun aikana oon ollut lähes koko ajan yksin, joka tarkoittaa, että olen viettänyt paljon aikaa tummaan pukeutuneen vieraani ja vanhan tuttavani kanssa. Mitä enemmän vietän aikaani näiden kahden kanssa, sitä vainoharhaisemmaksi tulen. Nämä kaksi saavat minut uskomaan, ettei mulla oikeasti ole kavereita. Mikä on ilmeisen totta, koska miksi mulla olisi kavereita. Olen täysi idiootti, joka ei ansaitse olla onnellinen, joten miksi ansaitsisin kavereitakaan. 

Koko tän viikon oon miettinyt kuolemista. Tiedän olevani liian pelkuri tappaakseni itseäni, mutta se ei estä mua miettimästä tapoja miten sen voisin tehdä, missä ja milloin. Millaisen viestin jättäisin. Kun muut miettivät tulevaisuuttaan ja suunnittelevat häitään, minä mietin hautajaisiani. Mua melkeinpä pelottaa, että mitä tapahtuu jos joskus olen tarpeeksi rohkea tekemään jotain.

En tiedä mitä tehdä, olen eksynyt. Itkettää. Olen niin yksinäinen. Kukaan ei ole kuulemassa tämän pienen suden surullista ulvontaa, vain kuu yksin taivaalla katselee tuota pientä, surullista olentoa. Ei ketään. Yksin.

Yksi mun tämän kesän tavoitteista on kirjoittaa novelli, joten yhtenä yönä sängyssä maatessani kirjoittelin kaikenlaisia tekstejä. Lähinnä sellaisia mitä päässä nyt sattuu liikkumaan tyylisiä, ja osasta tuli todella sekavia, mutta tämä kuvaa oloani tällä hetkellä niin hyvin, että ajattelin laittaa sen nyt tähän.

Emme ole mitään. Vain tyhjiä kuoria. Jotkut saattavat olla kauniita ulkoa, mutta sisällä kumisee tyhjyys. Suuri ammottava tyhjyys, jolle kukaan ei osaa tehdä mitään. Sitä vastaan taistellaan, vaikka jokainen tietää että se on turhaa. Tyhjyyttä ei vain voi täyttää. Se vaanii, se väijyy, se odottaa, kunnes tilanne on sopiva ja sitten se iskee. Eikä sitä osaa aavistaa. Se vain tapahtuu. Ja silloin saattaa löytää itsensä istumasta kylpyhuoneen lattialta, jotain terävää kädessä. Veri valuu ranteita ja reisiä pitkin viemäriin, kuin pieninä jokina. Se maisema on omalla tavallaan lohdullinen. Tyhjyys palaa kuitenkin aina. Vaikka mitä yrittäisit, et koskaan pääse sitä karkuun.

This will be all over soon, pour salt into the open wound, is it over yet?

Mä sitten vihaan uusien vaatteiden ostamista. Sitä koko valitsemis- ja sovittamisrumbaa. Ahdistaa, kun mikään ei tunnu mahtuvan päälle, ja jos jokin mahtuu päälle niin se ei näytä hyvältä. Tänään oli pakko käydä ostamassa shortsit, vaikka en olisi halunnut. Se oli kamalaa. Ahdistavaa. Muutaman tunnin etsittyäni löysin yhdet siedettävät ja ostin ne, koska en vain jaksanut kierrellä enää kauempaa.

Kaupunkireissullani ostin myös jotain rasvanpolttajia ja nesteenpoistajia. Kokeilen, että jos vaan yksinkertaisesti vähennän kalorimääräni sinne alle 1000 ja popsin noita pillereitä, niin lähtisikö se paino sitten putoamaan. Mulla ei ole mitään käsitystä mitä tässä nyt sitten käy, mutta yritän kuitenkin nyt - ehkä hieman epätoivoisestikin - ottaa itseäni niskasta kiinni ja vaa'an numeron laskuun.

En ole kahtena yönä nukkunut. Eilen nukuin kuitenkin muutaman tunnin päiväunet, tänään sain torkuttua yhteensä ehkä tunnin. Tavallaan se ei haittaa mua, mutta tänä yönä yritän sammuttaa kaikki häiritsevät sähkölaitteet ja nukkua. Jos vaikka jaksaisin aamulla herätä riittävän ajoissa, että ehdin käymään lenkillä.

Joku nakertaa mua sisältä. Mun rintakehässä on suuri, ammottava aukko. En tiedä mitä teen. Vietän yöni halaten suurta pehmonallea, niinä öinä kun siis ylipäätään nukun. Salakavala tuttavani, ahdistus, kietoo suloiset kätensä kaulani ympärille. En saa henkeä.

Kesä, kuumat ilmat ja lyhyet shortsit. Ei okein mun juttuni, ei ainakaan enää nykyään. Ennen pidin kesästä enemmän, mutta nykyään kallistun enemmän talven puolelle. Talvella saa pukeutua suuriin villapaitoihin, jotka peittävät niin arvet kuin läskitkin - ainakin melkein. Talven kylmyys on jotenkin lohduttavaa. Meri on ainoa syy, miksi pidän kesästä. Meri rauhoittaa. Sen suolainen tuoksu on kotoisa, aaltojen liplatus lähes musiikkia levottomalle mielelleni.

Wash the sorrow from off my skin and show me how to be whole again

Mulla on niin paha olo, että tekisi mieli huutaa. Mua ahdistaa niin paljon, että haluaisin vain repiä naamani irti. Voisin vaipua lattialle ja itkeä päiväkausia, jos mulla vaan olisi mahdollisuus olla niin kauan yksin.

Valvoin koko viime yön. Katsoin Sydämmen kuiskaus nimisen elokuvan ja kirjoitin jotain omaa omituista juttuani. Niin ja sen lisäksi tietenkin olin hyvin ahdistunut, kun mietin, että mitä yhdelle kaverille kuuluu koska se oli ottanut illalla jotain pillereitä, päästäkseen lentoon, pois täältä. Pelkäsin, halusin itkeä. Onneksi aamulla tuli viesti "hengissä ollaan". Olin helpottunut. Ymmärrän kyllä tuota poikaa, joka haluaa katkaista kahleensa, lentää pois. Usein haluan aivan samaa itsekkin, olen vain liian pelkuri siihen. Vaikka tiedän miltä hänestä tuntuu, olen silti iloinen, että hän on vielä täällä.

Mulla on tosi paha olo. Taidan olla hermoromahduksen partaalla. Kokoajan itkettää ja suututtaa. Mikään ei onnistu. Vihaan itseäni niin paljon, että voisin mielelläni repiä ja raapia naamani irti, leikata saksilla jokaikisen ylimääräisen läskin palan pois. Vihaan itseäni. Olen ällöttävä, hyllyvä, ruma.

Mulla on tällä hetkellä enemmän viiltoja, kuin koskaan ennen. Syvempiä kuin koskaan ennen. Niitä on vaikeaa peittää. Veli näki oikeassa käsivarressa olevat, sanoin että koira raapaisi vahingossa kun se nukkui mun vieressä. Mulla on tosi huono omatunto siitä, että "syytin" koiraa mun arvistani. Vaikka totta puhuen, sen ansiosta näitä on näin vähän.

Leikitään hetken aikaa positiivisia ja onnellisia. Tein listan asioista, jotka haluan tehdä kesäloman aikana. Haluan:

Maalata taulun

Lukea mahdollisimman monta kirjaa

Kirjoittaa novellini valmiiksi

Sanoittaa biisin

Valvoa koko yön kuunnellen musiikkia tai jutellen kaverin kanssa

Nukkua ulkona

Matkustaa jonnekkin

Viettää aikaa ihmisten kanssa

Laihtua 15 kiloa

Oppia pitämään itsestäni

Saada asiani muutenkin järjestykseen

Jo nyt alkaa tuntua siltä, etten onnistu yhdessäkään, mutta aion kokeilla.

Joku kuiskii taas korvaani. Jotain tästä yksinäisyydestäni. Yritän olla huomioimatta sitä, mutta mitä enemmän lomaa kuluu sitä kovemmalta tuo ääni alkaa kuullostaa. En ole ollut viikkoakaan lomalla ja jo nyt tuo alkaa kuullostaa lähes huudolta. Olenkohan tulossa hulluksi? Mitä väliä vaikka olisinkin. Ehkä sekin olisi hekpompaa, kuin tämä jatkuva taistelu. Kaikki tuntuu niin turhalta ja sisällyksettömältä.

Things aren’t the way they were before, you wouldn’t even recognize me anymore

Kyyneleet vierivät poskilleni yksi toisensa jälkeen. Rintaa puristaa ja melkein unohdan miten hengitetään. Mun on paha olla, tosi paha olla. Istun siinä, saunamme pimeimmässä nurkassa, pää polvissa ja itken. Itken, itken, itken. Sille ei vain tunnu tulevan loppua. Alkoholia valuu kurkustani alas tasaista tahtia. Istun yksin ja itken. Vietän laatuaikaa oman, mustaan pukeutuneen vieraani kanssa. Joku kuiskii korvaani pahimpia pelkojani ja perusteluja miten ne tälläkin hetkellä ovat toteutumassa. Käteni hamuavat jotain, kunnes löytävät vanhan ystävän.

Viilto.

Toinen.

Kolmas.

Neljäs.

Viides.

Kuudes.

Seitsemäs.

Terä koskettaa ihoani, jättäen jälkeensä vanoja, joista ilmestyy kauniita punaisia pisaroita. Pisarat yhtyvät joiksi ja hetken tuntuu kuin joku paha vuotaisi minusta lattian kautta viemäriin. Hymyilyttää. Mutta tuo tunne katoaa yhtä nopeasti kuin se tulikin. Hetken hiljaisuus vaihtuu vihaisiin ja pettyneisiin huutoihin. Etkö sä parempaan pysty! Oletpas heikko! Itkettää.

Paha olo raivoaa sisälläni edelleen myrskyn lailla, repien palasiksi kaiken sen pienenkin onnen jota saan rakennettua. En mä ansaitse onnea. Tahdon itkeä, mutten enää pysty. Katselen arpiani. Ne ovat jotenkin kauniita. Pelkään jatkuvasti, että joku huomaa ne. Pelkään, että ihmiset joihin olen viime aikoina tutustunut huomaavat ne. Pelkään muiden reaktioita.

Upottaudun loppuyöksi kauniiden tarinoiden maailmoihin, unohdan todellisuuden. Vietän yöni katsellen animaatioelokuvia, katoan niihin. Unohdan kaiken pahan hetkeksi. Hengitän. Josko selviäisin huomisesta sen avulla. Yksi päivä kerrallaan.

Die for anyone, what have I become?

Mä olen niin paska ihmissuhteissa. Olen huono saamaan kavereita. En vain osaa. Mua ahdistaa niin paljon, että en tiedä miten päin mun pitäisi olla. Suun avaaminen on tosi vaikeeta ja jos saan sanottua jotain, kadun sitä heti, sillä olo tuntuu tosi tyhmältä. En vain osaa tätä sosiaalistumis juttua.

Harhailen pimeässä, huudan ammottavaan tyhjyyteen. Ainoa vastaus jonka huudolleni saan, on häilyvä, himmeä kaiku, joka täyttää koko sisäisen tyhjiöni tehden oloni vain pahemmaksi. Yksinäisyys kaikuu sisälläni, kuin huuto valtavassa kuilussa. Haluan vain upota tähän kyyneleistäni syntyneeseen mereen. Olen niin väsynyt.

Haluaisin jonkun, joka toisi valoa tänne pimeään. Jonkun, joka halaisi kun oloni on paska. Jonkun, joka pyyhkisi pois kyyneleeni, suukottaisi pois arpeni, niin iholta, kuin sydämmestäni. Haluaisin jonkun, jonka viereen voisin käpertyä yöksi. Jonkun, joka ymmärtäisi tätä vellovaa pahanolon merta sisälläni. Jonkun, joka olisi purjehtinut saman myrskyn läpi, tietäisi miten nämä aallokot saa leppymään.

Mutta kun joku tulee lähelleni, menen aivan lukkoon. Minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Sydämmeni lepattaa rinnassani, kuin pieni lintu. Mutta aina kun joku tulee lähelleni, minua alkaa ahdistaa. Tunnen oloni uhatuksi, kahlituksi. Lintu häkissä, sitä minä olen. Eikä kukaan tunnu ymmärtävän sitä, etten ole kuitenkaan valmis siihen - mihinkään, en kosketukseen, en suudelmaan, en mihinkään - vaikka kuinka tahtoisin ja vaikka kuinka sitä kaipaisinkin. Ajatellaan, että minua ei vain kiinnosta, tai että tykkään leikkiä toisten sydämmillä. En halua leikkiä kenelläkään, se on niin väärin.

En tiedä mitä teen, olen eksyksissä. Minulla ei ole leivänmuruista tai pikkukivistä tehtyä polkua, jota voisin seurata onneni luo. Elämä ei ole koskaan ollut niin helppoa mulle, vaikka tuntuu, että se on helppoa kaikille muille. Purjehdin yksin näillä surun kartoittamattomilla, tummilla vesillä, toivoen joskus löytäväni saaren. Saaren jolta löytäisin onnen, rauhan ja rakkauden. [huvittunut naurahdus]

Minäkö muka onnellinen? 

Jotenkin vaikeaa kuvitella sitä, olen niin kauan ollut surullinen.

Rauha ja rakkaus

Kaksi käsitettä muiden vieraiden sivistyssanakirjan käsitteiden meressä.

Tuskin tulen koskaan kumpaakaan löytämään. 

Tällä hetkellä en ainakaan siihen jaksa uskoa, ne kuullostavat pienten lasten iltasaduilta.

Käperryn takaisin pehmonalleni viereen ja yritän nukkua. Sitähän tässä olen viimeiset neljä tuntia yrittänyt. Josko viimein nukkumatti suostuisi vierailemaan luonani. Anelen polvillani, että pääsisin nukkumaan. Saa nähdä auttaako aneluni.