Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.
 

Mä en ymmärrä miksi olen vielä täällä. Mun paikkani on monta metriä mullan alla, maatumassa matosien seassa. Mun kuuluisi lentää taivaalla lintusen siivin. Mun pitäisi upota tuhkana meren pohjaan. Mun ei kuuluisi olla elossa. Mun pitäisi olla kuollut.

Olen niin ahdistunut ja stressaantunut, että haluaisin huutaa, itkeä, tehdä jotain millä tämän saisi purettua ulos mun kehosta. Mutta olen kuin viritetty jousi, valmiina sinkoutumaan ilman halki, tuhoamaan kaiken tieltäni. En saa mitenkään purettua tätä fiilistä mihinkään. Stressi luultavasti helpottaa sen jälkeen, kun koulun musikaalin esitykset on ohi, mutta ahdistus jää silti. Niin se aina tekee.

Tosiaan, lauantaina on koulun musikaalin ensi-ilta, ja itsekin esiinnyn siinä. Tämä koko viikko on ollut musikaalin takia todella stressaava, kun ollaan joka päivä harjoteltu monta tuntia. Olen saanut paljon kehuja näyttelemisestäni ja se nostaa mun stressin ja ahdistuksen määrää. En tykkää kehuista, koska olen jonkin asteen perfektionisti ja pelkään, että jos monien kehujen jälkeen suoriudun esityksessä huonosti - unohdan vuorosanat tai laulan väärin - niin kaikki, jotka mua on koskaan kehuneet, pettyvät ja vihaavat - okei, aika vahva ilmaisu, mutta en nyt parempaakaan löydä - mua ikuisesti. Pelkään jo muutenkin, että mun olemassa oloni jotenkin pilaa sen musikaalin.

Lisäksi koko musikaali- projekti on lisännyt mun ahdistustani, koska ollaan tehty sitä sellasessa porukassa, jossa on paljon ihmisiä, joita en alunperin tuntenut ja sellaisia, jotka tunnen, mutta joiden kanssa pelkään puhua ja olla sosiaalinen, koska olen esimerkiksi ollut osan kanssa samassa peruskoulussa, eikä olla siellä tunnettu. Ja varsinkin jos on kyseessä vielä itseäni vuoden vanhempi "peruskoulututtu" niin on vielä vaikeampi ollut puhua ja niin edelleen. En tiedä miksi, mutta näin vain on. Ja vaikka olen tämän projektin aikana saanut uusia ystäviä, mua ahdistaa silti edelleen monien ihmisten seurassa, vaikka en sitä suoraan näytäkkään. En oikeasti ymmärrä niitä mun ystäviäni, jotka tulevat helposti toimeen koko porukan kanssa ja ovat sellaisia "kaikkien kavereita". Toki mä kunnioitan heitä, koska itse en sellaiseen pysty, vaikka haluaisinkin.

Mua ahdistaa myös kotona oleminen. Heti kun tulen ovesta sisään henkisesti rankan päivän jälkeen, alkaa se loputon valituksien vyöry. Eikä se lopu, vaikka kuinka sanoisin, että mulla on ollut rankka päivä. Usein istun tulikuuman suihkun alla lähes puolituntia ja itken hiljaa kaikkea tätä kamaluutta, vaikka ei se mitään enää autakkaan.

Päätin, että vähennän syömisiäni heti musikaalin jälkeen. Lopetin viime vuoden ja aloitin tämän noin 500-1200kcal ruoka määrillä ja kaikki meni hyvin, kunnes viikko sitten pyörryin koulun vessaan. En ole varma johtuiko se syömisistä vai stressistä vai jostain muusta, mutta ajattelin, että mulla ei ole varaa pyörtyillä musikaaliviikon aikana, joten päätin, että tämän puolitoista viikkoa syön kunnolla ja sitten kun tämä on ohi palaan tuohon alle 1200kcal päivittäiseen kalorimäärään. Ahdistaa tämä kaikki mitä olen syönyt, mutta teen sen ihan puhtaasti sen takia, etten halua pyörtyä uudelleen, musikaalin aikana. Sen jälkeen mulle on ihan se ja sama jos pyörryn. Olen useamman vuoden nyt yrittänyt epätoivoisesti laihtua, mutta mä uskon, että nyt onnistun. Jotenkin tuo kolmisen viikkoa, jonka aikana pystyin pitämään syömiset alle 1200 kalorissa, valoi muhun toivoa onnistumisesta. Koska yleensä sorrun paljon nopeammin ahmimaan jotain ihan järjettömät määrät.

Nyt käperryn peiton alle piiloon maailmalta, katson hetken animea ja yritän sitten epätoivoisesti nukkua, sillä aikaa kun pieni täystuho riehuu ympäri huonettani.

Oon itkenyt melkeen koko viikonlopun. Tänään en ole edes vaihtanut yövaatteita pois, saatika noussut sängystä. On niin voimaton ja turha olo. Kaikki valittaa, kun en tee sitä, enkä tee tota. Olen säälittävä ihmisraunio, mutta porukat ei luultavasti suostu myöntämään sitä, koska tuntisivat itsensä epäonnistuneiksi. Joten vika on selvästikkin mussa, olen vain laiska, se siitä. En vain jaksaisi sitä, että kun jollain ihmeellä saan itseni aamulla kammettua sängystä ylös, että koko päivä valitetaan kun en tee mitään ja sitten kun alan vaikka imuroimaan, enkä jaksa samalla hymyillä ja olla iloinen niin huudetaan mulle siitä, kun kaikki on niin vitun vaikeeta, enkä mä ikinä voi auttaa tekemään mitään. En vaan jaksais tällästä paskaa, mulla on ihan tarpeeks vaikeeta muutenkin, vaikka eihän sitä kukaan usko.

Kun vihdoin ja viimein otin sanan masennus puheeksi isäni kanssa, niin tämä oli yllättynyt.

"Mistä ihmeestä nyt sellanen on tullu?"

"Ehkä sä sit sil hetkel olit vähä sillane..."

"Oisin ymmärtäny jos sillon aluks ois ollu jotain, mut ku ei sillonkaa.."

Ei, mullahan ei voi olla minkään luokan ongelmia. Mä olen ihan kunnossa, olen vain laiska ja aikaansaamaton. Isäni olisi ymmärtänyt, jos olisin ollut masentunut 7-vuotiaana, kun vanhemmat erosivat, vaikka en kunnolla muista siitä mitään, vain pieniä vilauksia sieltä täältä. Mutta hän ei ymmärrä, että mun on paha olla, kun joudun aikuistumaan, on paineita koulun, ulkonäön ja ihan kaiken suhteen. Ei sillä, että äiti olisi ollut yhtään sen tukevampi, kun sain sanan masennus sanottua hänelle ekaa kertaa. Ensinnäkin äiti tietää, että lastenlääkäri epäili mulla masennusta jo joskus 13 tai 14-vuotiaana. Mutta siitä huolimatta;

"Me kaikki ollaan enemmän tai vähemmän masentuneita"

"Se kuuluu tohon ikään"

Ai, mukavaa tietää, että on ihan normaalia minun ikäiselleni ajatella itsemurhaa päivittäin, itkeä ja lintsata koulusta, kun ei pääse sängystä ylös kun on niin paha olla. Kukaan ei tunnu uskovan, että mun on oikeasti paha olla. Se ärsyttää, koska en mä huvikseni ole poissa koulusta, itke öisin kun on paha olla, ajattele itsemurhaa, enkä myöskään viiltele huomion vuoksi. Toivon usein, etten olisi koskaan edes syntynyt.

Tää blogi täytti eilen vuoden. Vanhoja postauksiani lukiessani huomaan, etteivät kovinkaan monet asiat ole muuttuneet. Mutta siitä huolimatta, ajattelin, että voisi olla virkistävää tehdä joku erilainen postaus vaihteeksi. Kommentteihin saa ehdotella ideoita! Ajattelin, että ehkä joku kysymys- tai päiväni kuvina-postaus tai vastaava voisi olla ihan kiva. Josko vaikka joskus saisin jotain aikaiseksi.

Kaikki tuntuu turhalta. Mun koko olemassa oloni on turhaa. Haluaisin vain luovuttaa, lopettaa tän turhan "olen okei" leikkimisen ja lähteä pois. Mitä järkeä missään enää on? Ei mitään.. Itkettää ja ahdistaa, en jaksa nousta sängystä ylös. Nukuin tänään aamulla tahallaan pommiin ja jäin kotiin. Nukuin suurimman osan päivästä. Olen aika varma, etten tule pääsemään yhdestä kurssista läpi, koska mulla on jo vaikka kuinka paljon poissaoloja, ja joudun olemaan viikon poissa koulusta vielä ennen koeviikkoa. Suoraan sanottuna vituttaa koko helvetin lukio. En haluaisi ja jaksaisi käydä siellä, kun tuntuu että kaikki - osa salaa, osa avoimesti - vihaa mua.

Joululoma tuli, vuosi vaihtui, loma meni, enkä tehnyt yhtään mitään. Uusi vuosi meni ihan päin vastoin kuin suunnittelin. Pyysin kahta eri ihmistä mukaan äitini luokse, ensin yhtä ja sitten toista kun ensimmäisen kanssa ei onnistunut, ja no kukaan ei tullut. Sain katsella ihmisten ryyppäyskuvia yksin instasta ja vittuuntua, kun kumpikaan ei voinut sanoa, että mieluummin ryyppäävät kuin viettävät aikaa kanssani. Ja tientenkin äitini avautui ongelmistaan isäpuoleni kanssa, ja mietin koko illan että miksi kaksi noin erilaista ihmistä on koskaan mennyt naimisiin. Ei siinä mitään vikaa, jos kumppani on erilainen kuin itse, mutta kun nuo eivät pidä ollenkaan samoista asioista. Ja lisäksi isäpuoleni on jonkin asteen narsisti, joka muuttaa asiat vain vaikeammiksi. En ymmärrä, enkä kyllä haluakkaan ymmärtää, mutta silti vituttaa.

Muutenkin koko joulukuu oli varmaan vuoteni kamalin. Kaikki meni päin helvettiä. Eniten ehkä harmittaa se, että olin suunnitellut pitäväni yhdelle kaverilleni yllätyssynttärit ja kutsua lähes kaikki meidän luokalta sinne. Suunnittelin kaikkea mahtaa, mutta eihän sekään sitten voinut onnistua. Koska en ollut jutellut tuolle useampaan viikkoon, en sitten viitsinyt vaivautua. Jälkeen päin on harmittanut ja varsinkin nyt, kun jutellaan taas. Tavallaan mua vähän vaivaa, ettei olla juteltu siitä, miksei juteltu, mutta tavallaan oon niin väsynyt, etten jaksa vaivata mieltäni sillä.

Sain vihdoinkin soitetuksi sinne paikkaan, jonne terveydenhoitaja käski soittaa ja menen käymään siellä parin viikon päästä. Olen tavallaan helpottunut, että sain sen puhelun soitettua, mutta tavallaan en, koska olen vielä hetken alaikäinen ja ne haluaisivat sen takia puhua myös vanhemmilleni. Tavallaan mua ei vittuakaan kiinnosta se, koska olen niin väsynyt siihen miten mun porukat mulle puhuu, että ehkä ois parempi että ne tietäis, mutta sitten taas tavallaan, kun ekaa kertaa - viime vuonna koululääkärin jälkeen - sanoin äidille, että koululääkäri epäilee, että mulla on masennus, niin se vaan selitti jotain sellasella "joo niin varmaan" asenteella ja mua alko vituttaan niin paljon. Äidin luona en jaksa enää peitellä arpianikaan, koska eihän äiti usko että olen mitenkään masentunut tai mitään, joten mitä väliä. Mä olen vain niin väsynyt tähän kaikkeen.