Remember to breathe

Tuijotan ulos ikkunasta yöhön, hakien lohtua loputtomasta pimeydestä. Pimeys on lohdullista, siihen voi kääriytyä ja kadota ja leikkiä hetken ettei ole olemassakaan. Sitten aamu valkenee ja pilaa kaiken. Rintaa puristaa ja äänekäs mieleni valvottaa minua jälleen kerran. Ahdistaa ja ajatukseni laukkaavat, luoden vääristyneitä mielikuvia kaikesta minulle rakkaasta. Vainoharhaisuus saa minut uskomaan, että ystäväni vihaavat minua, perheeni ei rakasta minua ja että lemmikkinikin viettävät aikaa seurassani vain säälistä. Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei mikään noista ole totta, mutta vainoharhaisuus saa minut silti uskomaan niin.

Tänään aamulla tahdoin kuolla. Nukuin pommiin koko säälittävän koeviikkoni ainoasta kokeesta - helvetti sentään kun sen piti ollakin lauantaina! Jakson alkaessa mulla oli kuusi kurssia. Näillä näkymin saan kurssimerkinnän korkeintaan kahdesta. Olen säälittävä ja tiedän sen. Sen ja monen muun seikan takia pyörittelin tänään aamulla kädessäni lääkelevyä, jossa oli 9 kappaletta 100mg Tramadoleja ja pohdin, kuolisinko jos ottaisin ne kaikki. Luin jostain jonkun kuolleen muutamaan sellaiseen, kun nauttinut alkoholin kanssa. Jos huuhtoisin nuo yhdeksän alas kaljan kanssa, kuolisinko?

Päätin kuitenkin jäädä, taas kerran. Kyyneleiden valuessa poskilleni, istuin sängylläni ja kuuntelin kun isä huusi alakerrasta jotain jostain likaisista tiskeistä ja siivoamisesta. Mietin, miten ottaisin ne pillerit ja kuolisin. Sitten isä tai veli tulisi seuraavana päivänä katsomaan oonko kunnossa - joo ihan ku - ja saattais huomata, että oon kuollu. Ajattelin tota ja itkin lisää, koska en haluaisi, että kumpikaan tai kukaan joutuis löytämään mua. En halua satuttaa ketään kuolemallani, mutten jaksaisi enää taistella elämän puolesta. Itkin ja hakkasin käteni mustelmille. Sitten keräsin itseni ja aloin piirtämään. Piirsin pitkästä aikaa oikein kunnolla ja keskityin - mikä oli lähes ihme, koska nykyään en pysty keskittymään oikein mihinkään kunnolla, ainakaan pitkiä aikoja. Se oli niin rauhoittavaa, etten millään olisi malttanut lopettaa, mutta piti kuitenkin tehdä välillä jotain muuta. Ajattelin, että maalaan vielä hetken tänään ennen kuin menen nukkumaan, jos se vaikka rauhoittaisi tätä levotonta mieltäni sen verran, että nukahtaisin rauhassa.

Olin viikko sitten kamalassa vatsataudissa. Oksensin viiden tunnin aikana lähes kymmenen kertaa, ja se oli todella outoa (ja no kamalaa), koska en ole oksentanut vuosiin kunnolla. Joskus ala-asteella, kai viidennellä luokalla, olin kaksi viikkoa mahataudissa. Oksensin ihan kaiken mitä söin. Näin jälkeen päin ajateltuna, oksentamisesta taisi tulla pakokeino koulusta. Oksensin, koska en halunnut mennä kouluun, koska koulu oli helvetti. Luulin jo, että kehoni olisi kehittänyt jonkun mekanismin joka estää minua oksentamasta. Tai no, luultavasti on koska en pysty oksentamaan vaikka mitä tekisin, ellei sitten tule todella pahaa pöpöä näköjään. Tavallaan olen iloinen tuosta vatsataudista, koska se todellakin antoi potkun persauksille laihdutuksen osalta. En pysty syömään niin paljon kuin viikko sitten. On ollut pakko puolittaa ruoka-annokset ja lopettaa napostelut. Ja outoa kyllä, multa on kadonnut se jatkuva pakottava tarve ahmia jotakin. Syön säännöllisesti tiettyinä kellonaikoina muutamia suupaloja kerrallaan, eikä tee mieli ahmia jatkuvasti. Tai no toisinaan tekee mieli, mutta se menee nopeasti ohi - onneksi. Enkä ole juonut mitään sokeripitoisia hiilihappojuomia taudin jälkeen. Saatan jopa onnistua tekemään kunnon elämäntapamuutoksia, joiden avulla saan painoni putoamaan pysyvästi. Toisaalta olen niin epäonnistunut ihmispaska, etten yhtään ihmettele vaikka kusisin tämänkin homman.

Tahdon kuolla.

In the end of all this pain

Pimeys hiipii luokseni ja sulkee syleilyynsä, ei musta ole elämään normaalia elämää. Miksi mä koskaan edes olen kuvitellut sellaista. Kelpaankohan koskaan ihmisille? En ainakaan omana itsenäni, siitä olen varma. Seikkaillessani pimeillä kaduilla kyyneleet valuvat poskilleni, kun mietin kuinka turhaa koko olemassa oloni on. Junaraiteet vaikuttavat jälleen ratkaisulta ongelmiini, niinkuin myös ne pienet pillerit joita huoneessani piilottelen. Tahdon pois.

Mä oon niin turha ihminen. Ei kukaan edes huomais, jos lopettaisin koulun, katoisin, kuolisin. Ei ketään kiinnosta. Mä oon aina, ihan joka porukassa, ulkopuolinen. Ryhmätöissä mä jään ulkopuolelle, muut tekee koko työn yhdessä ja mä vaan oon jossain. Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeesti edes haluais mua niihin mukaan, mutta kun mutkin on pakko johonkin ryhmään opettajan tunkea, koska en mä voi ryhmätyötä yksinkään tehdä.. Toisinaan musta tuntuu, ettei edes mun perhe välttämättä huomais jos puuttuisin. Oon se kenelle kaikki aina huutaa, kun en tee mitään. Ja jos teen jotain, teen aivan väärin ja olen surkea epäonnistuja, josta ei koskaan tule mitään. 

Mä täytin just vähän aikaa sitten 18, eikä ketään kiinnostanut. Paitsi tietenkin "kai sä sit haet mulle juotavaa" mielessä. Jotkut onnitteli, mut siihen se jäi. Kukaan ei halunnu juhlia mun kanssa, paitsi jos ois alkoholia - ilmeisesti oon aika kamalaa seuraa, kun täytyy olla kännissä et mua jaksaa kattella. Edes mun perhe ei juhlinu. Sain isältä viinapaukun ja se oli siinä. Itkin itseni hiljaa uneen.

Mä olen niin turha ihminen. Mä oon tilan haaskausta. Ei mun kuuluisi olla tässä. Haluaisin vain kadota samalla tavalla kuin savu katoaa keuhkoistani ilmaan. Leijailla höyhentäkin kevyempänä ja kadota yön pimeyteen. Haluaisin kadota samalla tavalla, kuin veri norot katoavat viemäriin. Sekoittuvat pyörteillen veteen ja katoavat viemärin pimeyteen.

Viilsin eilen, aivan liikaa, ihan väärään paikkaan. Olen vältellyt parhaani mukaan aina käsiä, koska en halua kenenkään näkevän. Mutta nyt mulla on 15 viiltoa vasemmassa kädessäni. Ahdistaa niin paljon, koska pelkään että joku huomaa ne, vaikka kuinka pitäisin pitkähihaisia paitoja. Pelkään aina, että käärin hihani vahingossa liian ylös, enkä huomaa sitä. Pelkään pelkään pelkään. Mikään ei onnistu.

I wish that I was stronger
I'd separate the waves
Not just let the water
Take me away

 
Jälleen kerran vaihdan ahmimisen ja herkut kalorien laskentaan ja näläntunteeseen. Pitkään jatkunut raskas olo muuttuu vähitellen kevyemmäksi, melkein hymyilyttää kun maha murisee, vaatien ruokaa jota se ei saa. Selailen kuvia kauniista tytöistä, pienistä jaloista ja litteistä vatsoista. Joku kuiskii korvaani; "Tuollainen sun on oltava, et sä muuten kelpaa." "Kyllä sä nyt tuohon pystyt" toinen kannustaa. Ja niin mä katoan taas tähän kalorien laskennan ja vaa'an numeron tuijottamisen täyttämään maailmaan, jossa vain yhdellä asialla on oikeasti merkitystä. Laihtumisella.

Maanantaina sain otettua itseäni niskasta kiinni. Lopetin ahmimisen jo ennen viikonloppua ja maanantaina pidin nestepaaston. Tekisi mieli hyppiä, koska se oli ensimmäinen täysin onnistunut nestepaastoni. Join 1 kupin tekemääni detox-vettä - joka oli tosi pahaa - 2 kuppia appelsiinimehua ja lähes 3 litraa vettä. Ehkä tuota asiaa helpotti se, että makasin koko päivän sängyssä ja katsoin Netflixiä, mutta ainakin onnistuin. Eikä se edes ollut loppujen lopuksi kovin vaikeaa. Hankalinta se oli siinä vaiheessa, kun isä pyysi syömään, mutta sanoin vain ettei ole nälkä, eikä tuo tiennyt etten ole syönyt yhtään mitään, koska oli koko päivän töissä ja minä yksin kotona.

Eilen söin liikaa. Tungin kurkustani alas 2 viipaletta ruisleipää (juustolla ja kinkulla), ja sitten illalla spagettia, lohta ja raejuustoa, mikä ei olisi ollut kovinkaan paha, mutta annoskoko oli aivan liian suuri. Lisäksi sorruin juomaan tavallista fantaa zeron sijaan. Tästä päivästä olen aika tyytyväinen. En ole syönyt kuin vasta 2 viipaletta ruisleipää (juustolla) ja yhden näkkileivän koulussa ja juonut litran pepsi maxia ja kupin kahvia. Syön jotain pientä lämmintä kun isä tulee kotiin, mutta pidän huolen, että annoskoko on pienempi kuin eilen.

Kaiken tän syömisvammailun lisäksi olin taas vaihteeksi pari päivää poissa koulusta. Tänään pääsin kouluun asti, mutta en jaksanut olla loppuun saakka, vaan lähdin kesken päivän pois. Pelkään, että mulle kertyy ihan liikaa poissaoloja, ja että mut heitetään helvettiin tuolta koulusta. Mulla kun ei kauheasti ole mitään urasuunnitelmia tai opiskelupaikkoja vielä mielessä, saatika sitten varasuunnitelmia. Kävin tänään juttelemassa opon kanssa ja sain ainakin alulle 4 vuoden opiskelusuunnitelman. Opo juttelee vielä rehtorin kanssa, mutta luultavasti ei ole mitään estettä sille, että saisin suorittaa lukion neljässä vuodessa, mikä olisi todella suuri helpotus, ottaen huomioon, että mun stressinsietokyky ei ole mikään paras mahdollinen. Stressasin tota opollakin käymistä vaikka ja kuinka kauan. Mutta nyt se on onneksi tehty.

Tämä ryhtiliikkeen tekeminen ja kissavauvan tervehtyminen on helpottanut - ainakin väliaikaisesti - mun arkea. Hetken osaan taas hengittää. On helpottavaa, kun edes pienen ohimenevän hetken verran saan hengittää, ennen kuin katoan taas tämän vellovan pahanolon valtaviin aaltoihin. Näiden pienien, lyhyiden hetkien takia mä olen vielä täällä, just tälläset hetket estää mua ottamasta yliannostusta. Nämä saa mut jatkamaan taistelua surun suurta merta vastaan ja toivomaan, että ehkä jonain päivänä minunkin mereni tyyntyy ja mäkin voin purjehtia jonnekin, jossa voin olla oikeasti onnellinen.

And I don't know what to do, 'cause I'll never be with you

Mä oon jälleen eksynyt näille mun mieleni mustille poluille, vajonnut tähän pohjattomaan kuiluun, josta ei ole tietä ulos. Itken iltaisin hiljaa suihkun lattialla, kun polttavan kuuma vesi pistelee ihollani ja ajatukseni pyörivät elämäni epäonnistumisien sarjan ympärillä. Olen säälittävä ihmispaska, se on itsestäänselvyys.

Viime aikoina kaikki on mennyt päin helvettiä. Ensinnäkään en pystynyt olemaan viiltämättä koko tammikuuta. Pari iltaa ennen kuun vaihtumista viilsin saunan lattialla syvempiä viiltoja kuin koskaan. Se oli hyvin sekava ilta. Mä vaan istuin saunan lattialla, raavin tekemiäni viiltoja ja nauroin. "Koko mun elämäni on suuressa mittakaavassa aivan mitätön. Suuressa mittakaavassa koko ihmiskunta on mitätön. Vain yksi elämänmuoto äärettömässä avaruudessa." Ajattelin tätä ja nauroin. Nauroin, koska loppujen lopuksi kaikki ne asiat joista stressaan on todella mitättömiä. Joskus mä ihmettelen, miksi ihmeessä mä käytän aikani itseni vihaamiseen ja kaikkeen tähän stressaamiseen, kun koko mun olemassa oloni on niin hataraa, mitätöntä ja helposti mua ei olisi. Loppujen lopuksihan ei ole varmaan kovin kaukana, että joku muu istuisi tässä. Minä, mutten kuitenkaan minä. Hieman eri perintötekijät vanhemmilta ja olisin aivan joku toinen. Tätä minä eräänä tammikuisena itana naureskelin kun viilsin saunan lattialla ja join kaljaa.

Viime aikoina oon stressanu todella paljon, noista tammikuisista tuumailuistani huolimatta. Koulutehtäviä on läjäpäin tekemättä ja joudun käymään pari kurssia kokonaan uudelleen, koska kusin ne suoritukset, liikaa poissaoloja ja liikaa tekemättömiä tehtäviä. Unohdin esimerkiksi tehdä biologian tutkielmani, pyysin opettajalta lisäaikaa, sain sitä ja en siltikään saanut tehtyä sitä työtä. Sain kokeesta 7+, mutten luultavasti pääse kurssista läpi, koska en tehnyt sitä tutkielmaa. Ja vaikka pääsisin se ei riitä, koska biologia on yksi niistä harvoista aineista, josta oikeasti pidän ja sen vuoksi en suostu ottamaan kurssiarvosanaksi ysiä huonompaa, joten joudun käymään kurssin uudelleen. Koulustressin lisäksi olen stressannut viime aikoina todella paljon kissa vauvani takia. Viime viikolla se lakkasi syömästä ja jouduttiin viemään se lääkäriin ja se joutui leikkaukseen kun paljastui, että sillä oli tukos suolessa. Ja nyt stressaan sen parantumisesta ja lääkityksistä ja kaikesta.

Niin ja muuten kaiken lisäksi täytin just 18! Tavallaan aika hienoa, mut silti ahdistaa, koska mun pitäis hyvästellä lapsuus ja kaikkee, mut siitä ei oikeen tuu mitään. Haluaisin karata Peter Panin kanssa mikä-mikä-maahan karkuun kaikkea vastuuta ja muita aikuisten juttuja. Ei musta ihan oikeesti ole aikuiseksi. Tavallaan kyllä haluaisin hankkia mahdollisimman nopeasti oman asunnon, koska sitten voisin itse päättää kokonaan mitä hankin kaupasta ja syömättä jättäminen olisi helpompaa, kun kaapit olisi ihan tyhjiä, eikä vaan yksinkertasesti olisi mitään mitä voisi ahmia. Ahmimisesta puheenollen, mulla on ollut tosi paha ahmimisputki päällä koko helmikuun. Käyn kaupassa vähintään joka toinen päivä, ostan suuren kasan kaikkea ja tulen kotiin, omaan huoneeseen piiloon ahmimaan. Oon syönyt varmaan lähes 20 pussia gifflareita, suklaata, pizzaa, hesen juustoaterioita, sipsejä ja muffineita. Lisäksi mä oon juonut varmaan 15 pulloa coca-colaa ja juonut lähes puoli koppaa kaljaa. Siis pelkästään helmikuun aikana. Ja nyt on 17. päivä... Tahtoisin oksentaa, mutta olen niin epäonnistunut ihminen, etten osaa. Olen lihonnut tämän vuoden aikana lähes 5 kiloa. Tappakaa mut, kun en siihen itse kerran pysty.

Mä olen niin väsynyt. Väsynyt tähän kaikkeen. En oo noussut sängystä kunnolla perjantain jälkeen, paitsi käynyt kaupassa. Muuten mä oon vaan maannut sängyssä ja syönyt. Mä en jaksa tätä voimattomuutta, mutta mulla ei oo voimia tehdä asialle mitään. Mä oon nukkunut tänään lähes koko päivän, lukuun ottamatta sitä puolta tuntia, jonka aikana kävin hakemassa heseltä ruokaa. Mulla oli puoli tuntia päivävaatteet päällä tänään. Ennätys sitten perjantain. Huolimatta siitä, että oon nukkunut lähes koko päivn, oon taas niin väsynyt, että taidan mennä nukkumaan ja toivoa, että näkisin kivoja unia.

Jatkuva ahdistunut olo ja totaalinen vitutus on ollut kiusanani nyt jo useamman päivän. En tiedä miten päin mun kuuluisi olla. Haluaisin vain huutaa, kun yksinkertaisesti mikään ei tunnu toimivan niin kuin haluaisin - tai ylipäätään ollenkaan. Tekisi mieli heittää jotain päin seinää, paiskoa jotain romua ympärinsä. Vituttaa niin paljon, että haluaisin itkeä.

Mä en ihan oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Jatkuvasti tuntuu, että joku nakertaa mun rinnasta palaa, jättäen mun keskelle suuren, tyhjän, mustan aukon. Ja millä tahansa sitten yritänkin tuota reikää paikata, se imee sen vain sisäänsä, kuin musta aukko. Kaikki valo katoaa ja olen jälleen yksin, pimeässä, loputtomassa tunnelissani.

Voisin oksentaa. Kävin tänään yhden kaverin kanssa salilla, ja no oli ihan pakko käydä myös vaa'alla. Se luku oksettaa mua. Mikä helvetti mua ihan oikeasti vaivaa. Miksi vitussa en voi onnistua. Alku vuosi meni niin hyvin, ja nyt olen taas retkahtanyt tähän ahmintaan. Olen syönyt viime aikoina ihan liikaa. Nyt olen kuitenkin selaillut tosi paljon kuvia kauniista, laihoista tytöistä ja päättänyt hiljaa mielessäni, että mustakin tulee sellainen. Kaunis ja laiha. Mä aion onnistua. Ihan sama jos se tarkoittaa sitä, että pyörryn uudelleen. En jaksa enää välittää. Haluaisin edes kerran onnistua, olla kaunis. Kevyt kuin lumihiutale.

Mua ahdistaa. Parina viime päivänä ajatukseni ovat jatkuvasti pyörineet viiltämisen, kuolemisen ja ruuan ympärillä. Haluaisin niin kovasti tarttua terään. "Edes yksi viilto" ääni kuiskaa hiljaa korvaani. Yritän olla ajattelematta koko asiaa. Haluan onnistua. Jos kykenen pitämään kiinni päätöksestäni, olemaan tämän kuun viiltämättä, saan valettua itseeni lujuutta sitä todellista koetusta varten. Ja ehkä yhden onnistumisen jälkeen, kykenen uskomaan että pystyn myös laihtumaan. Yleensä, kun olen näin lähellä onnistumista, olen iloinen. Mutta nyt ainoa asia, jota voin ajatella on sunnuntai ja terä. Ajatukseni juoksevat lähes keskeytyksettä helmikuun ensimmäisessä päivässä.

Olen eksynyt, hukkumaisillani tähän valtamereen, vaikka eihän sitä kukaan huomaa. Kaikki ympärilläni hengittävät.

Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon

Ilta pimenee ja vaeltelen yksin pitkin tyhjiä lumisia teitä, oman pienen kuplani sisällä. Kuplani sisällä on tästä hetkestä ikuisuuteen jatkuva pimeyden tunneli, jossa harhailen, etsien valoa. Paha olo valtaa jälleen mieleni ja päätän kävellä kauppaan, hakemaan jotain ahmittavaa. Pysähdyn kuitenkin vanhalle sillalle. Savuna keuhkoista katoaa, ilmaan piirtyy kiehkuroita. Poltan tupakan ja katselen allani virtaavaa tummaa jokea. Hetken mietin hyppääväni alas pää edellä, sillä tiedän joen olevan tarpeeksi matala, jotta niskani murtuisi. Tuo joki on kuin se tumma, kuohuva tuskan virta, joka sisälläni virtaa. Haluaisin itkeä.

Musikaali on nyt takana ja se meni odottetua paremmin, olen jopa itse tyytyväinen suoritukseeni, ainakin suurimmilta osin ja se on jonkin asteen ihme, koska yleensä en osaa olla tyytyväinen omasta suorituksestani. Minua jäi vaivaamaan kylläkin ensi-ilta, sillä minut valtasi outo tyyneys, kaikki ympärilläni jännittyivät ja lähes vajosivat paniikkiin, kun yleisö alkoi saapua saliin, mutta mä en tuntenut mitään. Olin vain ja hengitin. En sano, ettenkö olisi nauttinut tuosta hetken rohkeudesta ja tyyneydestä, se vain oli jotain, mitä mulle ei kovin usein tapahdu. Yleensä stressaan viikon, jos joudun soittamaan puhelun jollekkin vieraalle ihmiselle.

Musikaali viikosta jäi todella hyvä fiilis, ja kaikkia vähän itketti kun viimeinenkin näytös oli ohi. Meillä oli todella mahtava porukka, täytyy myöntää. Tutustuin vielä tuon viimeisen viikon harjoituksien, ja vielä ihan esityksienkin aikana aivan mahtaviin ihmisiin. Ja ehkä kaikkein omituisinta oli, kun eräs kaverini sanoi mulle yhden jutun ja tajusin sen itsekin; koko tuon ajan jonka vietimme esiintymispaikalla, kävimme näytöstä läpi, esiinnyimme ja vain hengailimme, koko tuon ajan - tuon yhden viikon - olin jälleen oma itseni. Uskalsin olla juuri sellainen omituinen sekopää, joka olen. Yleensä tuon kaltaisissa "julkisissa" tilanteissa olen vain joko mahdollisimman hiljaa, tai samanlainen kuin muut. Mutta nyt uskalsin sanoa juuri sen mitä halusin, nauraa sekopäisesti aivan liian monen kahvikupin ja vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, puhua ihmisten kanssa ja hymyillä.

Hetken aikaa musta tuntui, että kaikki on hyvin, että selviän tästä kaikesta. Mutta nyt, viikko "arkea" ja olen jälleen ihan palasina. Itkettää koko ajan, en jaksaisi nousta sängystä, pelkään mitä ihmiset musta ajattelevat. Musta tuntuu jälleen, että mun ei kuuluisi olla edes olemassa. Lisäksi se, että tutustuin musikaalissa mahtaviin ihmisiin ahdistaa mua, koska en tiedä kuinka monet haluavat jutella mulle ja olla mun seurassa, nyt kun ei ole enää sitä yhdistävää tekijää eli musikaalia. Musikaalin aikana oli tosi helppoa jutella ihmisten kanssa, sillä jos ei keksinyt muuta puhuttavaa, pystyi aina puhumaan musikaalista. Pelkään, että aina kun yritän mennä juttelemaan jollekulle, siitä seuraa vain kiusallinen hiljaisuus.

Istuin jälleen puolisen tuntia kuuman suihkun alla, vain nämä tummanpuhuvat ajatukset seuranani. Revin ja raavin, löin ja itkin, mutten viiltänyt. Löysin yhden mun terän, mutta koska huomasin, että tämä kuukausi on kohta ohi, päätin etten viillä kertaakaan. Mulla on jokin pakottava tarve saavuttaa jotakin, ja koska en parempaan pysty, niin olkoon tämä sitten mun saavutus. Tämän vuoden aloittaminen kokonaisella kuukaudella viiltämättä. Syömisetkään kun eivät onnistuneet musikaalin takia. Ja nyt olen taas ollut liian löysä ja vain ahminut kaikkea mahdollista, yrittänyt kadottaa pahan oloni syömällä. Vaikka toinen tapa saada se paha olo piiloon on kalorien laskeminen ja vähentäminen ja paastoaminen ja se kaikki. Sekin saa kaiken pahan unohtumaan, niin kauaksi aikaa, kunnes sitten taas hajoaa ja alkaa ahmimaan ja se paha olo vain pahenee epäonnistumisen vuoksi.