Each day, another piece of me dies

Kesäloma. Sana joka on yhtä aikaa suurin helpotus ja kauhein kirous. Sekavat tunteet täyttävät pimeän mieleni, kun ajattelen tätä kymmentä viikkoa, jotka saan olla poissa koulusta. Olo on niin paska, että tahtoisin vain itkeä.

Olen tavallaan tyytyväinen, että kesäloma tuli juuri tähän väliin, sillä en ole varma kuinka kauan olisin vielä jaksanut tapella herätyskellon ja tyhmien bussiaikataulujen kanssa. Viimeinkin saan nukkua juuri niin pitkään kuin haluan - ainakin suurimman osan ajasta - ja saan sulkea silmäni ja kohdata yön kauhut - tai kauneudet - niin myöhään kuin tahdon. Ei tarvitse ajatella sitä turhaakin turhempaa paikkaa, jota lukioksi kutsutaan, ainakaan yhdeksään viikkoon. Voin huokaista helpotuksesta.

Mutta samalla ahdistus kuiskii korvaani.

Jäät yksin.

Ketään ei kiinnosta mitä sulle kuuluu.

Jäät yksin.

Olet niin säälittävä, ettei kukaan halua tulla lähellesi.

Jäät yksin.

Ei sulla oikeasti ole kavereita, luulet vain.

Jäät yksin.

Vaikka tämä toinen hahmo, joka pääkopassani asustaa oman tumman vieraani lisäksi, valehtelisi minulle, en osaa erottaa tuon valheita totuudesta. Mieleni ei ole tarpeeksi selkeä sellaiseen. En osaa. En pysty. Tavallaan kai olisi helpompaa, jos minulla ei olisi kavereita. Jos kukaan ei oikeasti välittäisi. Voisin lähteä täältä, lentää pois, kuolla. Mutta minulla on perhe - joka ei tiedä mistään mitään, mutta on silti perheeni - minulla on kavereita - luulisin ainakin, kovasti niin väittävät - minulla on eläimiä. En tahdo satuttaa ketään muuta, vain itseäni. En voi mennä, en vielä.

Kesäloma - elämäni ahdistavimmat ja ristiriitaisimmat kymmenen viikkoa. Olen tällä hetkellä iloinen siitä, että ulkona ei ole kovin lämmin, sillä reidessäni olevat arvet eivät peity shortseilla. Kai olisi pitänyt ajatella, ennen kuin piirsin toisen reiteni täyteen suloisia viivoja, kuin tiikerin raitoja mutta punaisia.

En tiedä mitä teen, olen niin hukassa.

Lupasin itselleni joskus muutama kuukausi sitten, että annan itselleni kesäloman loppuun saakka aikaa selvittää pääni ja jos en onnistu, niin haen apua. Mutta nyt kun kesäloma alkoi, tiedän etten onnistu. Mulla on korkeintaan paskempi olo loman jälkeen. Varsinkin kun en osaa näitä ihmissuhde juttuja. Olen huono saamaan kavereita. Olen huono tulkitsemaan ihmisiä. En osaa mitään. Luulin, pitäväni eräästä luokkalaisestani ja eräästä pojasta jonka kanssa vietin aikaa laivalla, mutta en tiedä. Eräs kaveri sanoi, että vaikuttaa siltä, että pidän yhdestä kaveripojastani. Tajusin myös, että tuo kohtelee minua hieman eri tavalla kuin muita ystäviään. Tuo poika on varattu. Tuo poika on ensimmäinen kunnon kaverini, joka on samalla poika. En tiedä mitä ajattelisin. Ei, en ajattele ollenkaan. Olemme kavereita. Ahdistaa. Tahdon lentää pois. En osaa näitä juttuja.

I can't escape this hell, so many times i've tried, but i'm still caged inside

 
Seisoessani hiljaa laivan kannella, katsellessani tummaa kutsuvaa vettä - kuin anoen minua hyppäämään syleilyynsä - toinen ihmisolento kietoo kätensä ympärilleni. Ja yhtäkkiä vesi ei enää seireenien lailla kutsu minua luokseen. Toisen kosketus voi olla yllättävän lohduttavaa. Mutta samalla ahdistus hiipii mieleeni. En pysty tähän. En osaa ihmissuhteita. Enkä halua että kukaan satuttaa mua enää. En vain halua. En tiedä kestänkö enää yhtäkään kertaa. Luultavasti en.

En halua ajatella tätä asiaa tällä hetkellä enää enempää. Ahdistaa aivan liikaa. Eilen yritin kadottaa itseni japanilasten animaatioelokuvien maailmaan ja tänään vietin aikaa kaverini kanssa ja juteltiin tästä jutusta. Mutta silti, vaikka mitä yritän niin en vain saa tätä olo kadotettua, joku nakertaa mua taas sisältä päin. Tahdon vain lipua suloiseen unohdukseen, usvaan. Kadota. Tällä hetkellä kaipaan sitä tunnetta, kun ei vain tunne yhtään mitään.

Itkettää, itkettää, itkettää. Tahtoisin vain lentää pois. Vapautua näistä kahleista. Olen niin eksyksissä. En tiedä mitä teen. Tunnen oloni niin tekopyhäksi, kun kirjoitan tänne että haluaisin majakan mun pimeyteeni, mutta sitten kun joku haluaisi hoitaa tuota majakan virkaa mua alkaa ahdistaa ja juoksen karkuun. Olen jotenkin liian sitoutumiskammoinen ja ihmissuhteista ahdistuva tälläiseen. En vain osaa. En osaa elää enää välttämättä ilman pimeyttäni, koska se on ollut osa minua jo niin pitkään. Ihmiset, jotka saattavat viedä sen pois ovat uhka, uhka minulle ja ainoalle rakastajalleni, tummaan pukeutuneelle hahmolle, joka ei koskaan ole minua jättänyt.

Taidan nyt vain painaa pääni tyynyyn ja kadota kauniiden sanojen ja sävelten maailmaan, jonkun lämpimän ja karvaisen nukkuessa lattialla vieressäni.

I'd rather feel pain than nothing at all

Mulla on jokseenkin epätodellinen olo. Uin tummassa vedessä ja aallot koittavat saada minut vaipumaan pinnan alle. Vielä en ole luovuttanut tätä taistelua, mutten tiedä kauanko jaksan. Oon niin eksyksissä ja voimaton.

Saatiin englannin tunnilla tehtäväksi tehdä blogi kertoa siellä omista tulevaisuuden suunnitelmistamme. En tiedä mitä sinne kirjottaisin, koska musta tuntuu ettei mulla ole tulevaisuutta. En viitsi kirjoittaa sinne että tällä hetkellä musta tuntuu, että kuolen ennen kuin olen kunnolla edes aikuinen. Enkä myöskään sitä, että jos mä selviän aikuiseksi niin musta luultavasti tulee joku alkoholistinarkkarisossupummi.

Tahtoisin vain maata päivät sängyssä, nukkua. En tahdo kohdata tätä maailmaa. Se satuttaa. Se repii. Se raastaa. Ei musta kohta ole mitään jäljellä. Itkettää. Itkettää. Itkettää. Tahtoisin istua suihkun lattialla, itkeä ja viiltää. Arvet koristavat reisiä ja oikeaa kyynärtaivetta. Mutta ne haalenevat. Arpien haalistuminen on helpottava, mutta myös ahdistava prosessi.

Mitä enemmän ajattelen itseäni "toisten näkökulmasta" alan vaikuttaa kokoajan ärsyttävämmältä, tyhmemmältä ja skitsommalta. En tajua miten mulla on ystäviä, en vaan tajua. Tietenkin olen kiitollinen ystävistäni, mutta en siltikään ymmärrä, mitä ne mussa näkevät kun sanovat mua ihanaksi ihmiseksi ja hyväksi ystäväksi. Mä en vaan käsitä. Mutta on se varmaan ihan hyvä, että joku näkee nuo puolet mussa silloin kun mä en niitä pysty näkemään.

Toivon vieläkin, että mulla olisi joku, jonka kanssa voisin puhua tästä mun pahasta olosta. Näistä pikku matosista, jotka jyrsii mun minäkuvani pirstaleiksi. Tahtoisin ihan oikeasti luottaa johonkuhun mun kaveriin niin paljon, että voisin kertoa kaikesta. Ymmärrystä ja lohtua. Sitä mä kaipaan.

Oon jokseenkin ylpeä itsestäni, koska olen saanut laskettua mun kalorimääriä yli 2000 sinne 1000 kieppeille ja allekkin. En syö enää kouluruokailussa. Kotona syön aamuisin aamupalan ja päivällisen (joka on kooltaan nykyään ainakin puolet pienempi mitä ennen) ja ehkä iltapalan. Saatan korvata jonkun ruuistani proteiinijuomalla, sillä se pitää nälän kaukana jos on tarve. Ja osassa niistä ei ole liikaa kaloreitakaan. Esimerkiksi niinä päivinä kun käyn salilla, juon ennen salille menoa proteiinijuoman ja jätän iltapalan syömättä.

Olen laihtunut 2.5 kiloa alle kahdessa viikossa, vaikka olen sortunut käymään hesellä kaverin kanssa, ja eilen söin muutaman leivoksen. Ehdin hyvin laihtua toiset 2.5kg ennen kesälomaa, jos oikein puristan, niin 3-4kg voi onnistua. Ja jos pystyn jatkamaan koko kesän tuolla 2.5kg/viikko, olen tavoite painossani koulun alkaessa loman jälkeen. 53kg täältä tullaan! Tällä kertaa mä aion onnistua.

I'm so ugly, but that's okay, 'cause so are you

Miten pääsisin pakoon tätä sisälläni vellovaa pahaa oloa, tummaa myrsky pilveä? Juoksen ja juoksen, mutten etene lainkaan. Vaikka minne yrittäisin piiloutua, aina se löytää minut, ennemmin tai myöhemmin. Mutta vaikka saisinkin siivet selkääni ja lentäisin kauas myrskyni luota, osaisinko enäää elää ilman sitä? En pysty elämään tummaan pukeutuneen vieraani kanssa, mutten osaa elää ilmankaan sitä enää. Niin kauan se on salakavalasti majaillut mieleni perukoilla.

Muutaman viikon rutistus ja sitten alkaa kesäloma. Ei vain yhtään tunnu siltä. Tämä vuosi - lukion ensimmäinen - on vierähtänyt niin nopeasti. Täytyy myöntää, että mua pelottaa. Ei enää kauaa ja ihmiset alkavat olettaa, että minulla on tulevaisuuden suunnitelmia - ammattitoiveita, jatko-opiskelu paikka toiveita. Ihmiset odottavat, että osaisin päättää asioista, jotka helposti vaikuttavat koko loppu elämääni. Tosiasia kuitenkin on, että en kauheasti mitään - ainakaan kovin realistista - ole ehtinyt miettimään, kun on näissä arkirutiineissakin jo ihan liikaa tehtävää. Mitä enemmän ajattelen tulevaisuuttani, sitä enemmän se ahdistaa. En halua joutua ottamaan sitä valtavaa vastuuta, joka mun käsiin ollaan työntämässä, ihan näin yks kaks yllättäen. Pitäisi olla jotenkin aikuinen. Tahdon itkeä.

Ainoat haaveet tulevaisuuteen - olettaen, että selviän tästä aikuistumisprosessistani hengissä - ovat epärealistisia. Tahtoisin kiertää maailmaa, kerätä bändin ja tehdä musiikkia. Viime aikoina lähinnä muusikon ja näyttelijän ammatit ovat alkaneet kiehtoa minua. Musiikki on aina ja yhä edelleen on lähellä sydäntäni. Tahtoisin ansaita sen kautta elantoni, mutten usko, että musta on siihen. Itseluottamuksen puute... Lukion aikana myös näytteleminen on alkanut kiinnostaa mua. Näyttelijän ura olisi aivan mahtava ja unelmien täyttymys, mutta kun miettii mun taitotasoa ja TEAKin sisäänpääsemin prosenttia (n. 1% hakeneista pääsee) niin aika kaukaa haetulta alkaa myös näyttelijän urani kuullostaa. Luulempa, että mun elämäni tulee olemaan kuin surkea yhdistelmä kahdesta leffasta, 40v ja neitsyt sekä Muuttohaluton poikamies, vaikka en olekkaan mies. Siinäpä olisi jollain dokumentin tekijällä hauskaa, kun saisi tehdä 40-vuotiaasta, kotona asuvasta neitsyestä dokumentin. Mulla on niin valoisa tulevaisuus.

Ahdistaa koko tulevaisuuden ajattelu niin paljon, etten halua ajatella sitä yhtään enempää. Taidan vain kuunnella loppuyön Kurt Cobainin ihania sanoituksia, leijailla johonkin toiseen todellisuuteen, jossa mullakin ois mahdollisuus tulevaisuuteen ja elämään. Kuppi teetä ja ehkä hyvä kirja. Tai sitten vain rutistan pehmonalleani ja katsellen kuinka kuu lipuu taivaalla, niin ylväänä, mutta niin yksinäisenä. Me ymmärretään toisiamme. Kumpikin on yksin, vaikka ympärillä on ties kuinka monta muuta eloisaa sielua. Mun sieluni on kai usvainen ja väritön, yksinäinen susi, joka ulvoo kaipuutaan kaukaiselle sukulaissielulleen, kuulle.

I look inside myself and see my heart is black

Lähes kuukausi vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin tänne. Juuri mitään ei kyllä ole tapahtunut. Olo on edelleen paska - okei ollaan rehellisiä, mulla on huonompi olo kuin koskaan ennen.

Koulusta olen ollut luultavasti enemmän poissa kuin paikalla, eikä tätä jaksoa ole kulunut kuin muutama viikko, tosin en siitäkään olisi niin varma, ajan taju on kadonnut aikoja sitten. Tänään olin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon koko päivän koulussa. Kahden viikon ajan oon joko mennyt tunnin myöhässä, lähtenyt pari tuntia liian aikaisin tai yksinkertaisesti jättänyt kokonaan menemättä. Ahdistaa se koko paikka. Vaikka mulla on enemmän kavereita kuin koskaan ennen, oon yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin. Se on helvettiä. Kaikilla muilla on läheisiä kavereita, ns. parhaat kaverit, ja musta tuntuu aina, että oon kolmaspyörä, ihan sama kenen kanssa olen.

Pelkään myös menettäneeni kaikki vanhat ystäväni. Entisellä parhaalla kaverillani on liian kiire uusien ystäviensä kanssa - ja muutenkin se ei koskaan ole täysin sulattanut sitä että oon mieleltäni hieman epätasapainoinen, enkä halua kuulua massaan niinkuin hän. Olen aika varma, että se häpeää näyttää naamaansa mun kanssa, koska oon niin kauheen erilainen. Muutkin ystävät on vaan kadonneet johonkin. En näe useimpia, koska käyvät eri lukioita. Yksi kuitenkin on mun kanssa samassa koulussa, mutta mua ottaa päähän sen käytös. Ensinnäkin se on pettänyt mun luottemuksen, kun kertoi eräälle koulupsykalle, että meinaan tappaa itteni. No selvisin siitä tilanteesta ulos, sanoin että se oli vain väärinkäsitys. Nyt vähän aikaa sitten, kun kaipasin juttuseuraa ja juteltiin, olisin halunnut kertoa sille, mitä mun päässä liikkuu. Mutta ei sitä kiinnostanut, se vältteli kokoajan niitä aiheita, joista koitin puhua. Sitten vähän ennen kuin mentiin nukkuun se tokas mulle et "kai tiiät et tohon sun olotilaas on lääkkeitä" ja rupes jaaritteleen sitä parantumis-paskaa. Se oli vähän aikaa sitte osastolla ja se muuttu ihan täysin. Siitä on tullu tosi näsäviisaan olonen. Ihan ku se tietäis vittu kaiken. En vaan jaksais kuunnella sitä paskaa.

Okei, nyt tunnen itteni kyllä ihan kakaraksi kun valitan tästä, mutta ihan sama.

Mulla alko tässä jaksossa koulussa psykologia. Ne harvat tunnit mitä oon ollu paikalla on ollu hieman ristiriitasia. Mutta kuitenkin, tosi usein kun siinä kirjassa kerrotaan esimerkkejä mieleltään horjuneitten ihmisten ajattelutavoista ja muista, tunnistan itseni sieltä tosi usein. Esimerkiksi jossain persoonallisuushäiriössä tai jossain en nyt muista, mutta siis siinä ihminen jakaa muut ihmiset hyviin ja pahoihin, mä teen sitä. Ja siinä selitettiin myös et niillä ei oo ns. rajatapauksia eli ihminen on joko hyvä tai paha, valkoinen tai musta, harmaata ei ole. Ja on niitä muitakin ollut, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleen. Tavallaan aika pelottavaa, mutta tavallaan mua ei vittuakaan jaksais kiinnosta vaikka mä olisin Venäjän Tsaari Aleksanteri II.

Mua itkettää, mua ahdistaa ja haluaisin vaan nukkua. Mutta oon syönyt tänään niin huonosti - ja vaikka en olisikaan - täytyy lähteä lenkille. Myönnän, että lenkille lähteminen oli helpompaa kun oli koira hoidossa, kun se oli pakko. Mutta nyt mun täytyy vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä se päätös, että mä pystyn siihen. -25kg onnellisuuteen - lähelle täydellisyyttä, sinne mä tähtään. Periksi en anna.

The higher I get, the lower I'll sink

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoittaa tänne. Mutta aina, kun alan miettimään mitä kirjoitan, pääni vain tyhjenee kesken kaiken ja jokainen teksti jää kesken. Josko tällä kertaa saisin jotain valmista.

Mulla on tavallaan ihan helvetin paska fiilis. Joku tai jokin nakertaa mua sisältä päin, mun rinnassa on iso reikä, enkä saa täytettyä sitä millään. Päivät koitan tehdä paljon kaikkea, etten ehtisi ajattelemaan sitä. Onnistunkin siinä, ainakin jotenkin. Mutta kun päivä pimenee yöksi ja käperryn peiton alle piiloon, en pääse enää sitä karkuun. Sitä tunnetta. Viime viikon perjantaista lähtien olen viettänyt yöni halaten suurta pehmo nallea. Ei se sitä tunnetta kadota, mutta olen levollisempi kun on jotain jota halata. Kumpa se halattava olisi jotain elävää. Mutta ei, mulla ei ole poikaystävää jonka kanssa nukkua ja koirakin asuu 200km päässä äitini luona. Vittu.

Muutamien viime päivien aikana mulla on lisäks ollu tosi ristiriitainen olo. Päivällä koulussa mulla on tosi hyvä olo - ainakin verrattuna mun normaaliin oloon - kun olen jutellut yhden tosi mukavan jätkän kanssa. Mutta sitten kun pääsen kotiin tahdon itkeä ja repiä naamani irti ja leikata kaikki mun läskit pois saksilla, koska tajuan yhä uudelleen ja uudelleen joka päivä, ettei se jätkä koskaan tuu olemaan mulle muuta kuin ystävä. Ahdistaa.

Tänään mun piti lukea ruotsin kokeeseen, mutta bussimatkalla kotiin, huomasin että jäät on lähteny mereltä. Joten kaivoin pyöräni esiin ja pyöräilin yhdelle vanhalle kivikkoiselle rannalle meijän kodin lähellä. Koko talven mulla on ollut tosi rauhaton olo, mutta heti kun istahdin alas siihen kivikolle ja kuulin aaltojen liplatuksen, jokin muuttui mun pääni sisällä ja kaikki se rauhattomuus katosi. Olin rauhallinen. Merellä on tosi vahva vaikutus muhun, niin kuin myös metsällä. Viime talvi oli ahdistava, koska se ei ollut kunnon talvi. Mutta kesä tulee pian ja saan nauttia merestä syksyyn saakka.

Kun pimeässä harhailee tarpeeksi kauan, näkee juuri ja juuri eteensä. Ja jos pitkien aikojen jälkeen pimeään ilmestyy valoa, se pelottaa enemmän kuin pimeys pelotti silloin kun se ensimmäisen kerran laskeutui ylle.

The choice is yours, don't be late

Harhailen yksin pimeässä. Eksyksissä. Tuntuu, että joku vaanii jossakin. Mutta kuka? Ja missä? Luultavasti se on vain vanha tuttuni. Ahdistus. Se ei päästä mua otteestaan vaan kietoo kätensä aina vain tiukemmalle, kunnes en enää kestä ja itken henkeäni haukkoen vessan lattialla.

Viilto.
Toinen.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.

Ennen kuin huomaankaan reiteni on täynnä pieniä viiltoja ja kimmeltäviä veripisaroita. Ahdistaa, kun tämä viikko meni tähän päivään saakka tosi hyvin. Söin pieniä määriä ja liikuin joka päivä. Tänään kävin kaverin kanssa syömässä Raxissa ja voisin repiä naamani irti jo pelkästään sen vuoksi. Mutta sitten lisäksi en päässyt kotiin tultuani ovesta ulos juoksemaan. Tekosyynäni lumi. Tällä hetkellä ahdistaa, mutta en anna itseni retkahtaa herkkuihin huomenna. Ja menen suoraan koulusta salille.

Oman naamani näkeminen ahdistaa. Tahtoisin repiä sen irti. Raapisjäljet yltävät kohta kaulaan saakka, enkä tiedä miten piilotan ne. En jaksa kyllä edes miettiä sitä juuri nyt. Pitäisi yrittää jaksaa opiskella, koska koeviikko lähestyy. Ajatuskin ahdistaa, koska en ole kuunnellut melkeimpä millään tunnilla tähän mennessä.

Haluaisin lentää pois. 

Ahdistaa.
Ahdistaa.
Ahdistaa.
Putoan.